Kun kenkä kopsahtaa juostessa esteeseen, jonka olen osannut aina välttää, ehdin käydä läpi yllätyksen, ärsyyntymisen ja turhautumisen tunteet ennen kuin osun asfalttiin. Liuku märällä asfaltilla on yllättävän pitkä. Mieli mustana vedän tyhjentyneisiin keuhkoihini ilmaa, keräilen itseni maasta ja käyn vahinkotarkistuksen. Vaatteet ehjät, kämmenet auki, polvet auki, toisen lantioluun päältä iho auki. Kuraa kaikkialla. Tekee mieli kääntyä kotiin, mutta minä painan musiikkia kovemmalle ja jatkan matkaa. Kävelen välillä, koska sattuu, mutta teen suunnitellun lenkin ja lasken mustelmat vasta aamulla.
Mielellä riittää askarreltavaa, ja sateinen yö on hyvää aikaa siihen. Edellisen päivän lääkäri on ihan mukava, ei sellainen mulkero kuin terveyskeskuksessa. Se kyselee ja tekee muistiinpanoja, eikä musta tunnu pahalta. En tiedä, mikä käynnin tarkoitus on, sillä se ei lopulta kirjoita yhtään lähetettä (kerrottuani, etten kuitenkaan hyötyisi siitä ja tästä ja tosta) eikä siitä jää käteen oikein mitään muutakaan. Vain keskustelua siitä, miten menee ja miten on ennen mennyt.
Seuraavana päivänä se iskee vasten kasvoja. Se on kirjoittanut mulle diagnoosin F50.0, jonka kriteereitä en edes täytä. Mitään muuta se ei sitten olekaan kirjoittanut. Painan monta sataa grammaa enemmän kuin tuo edellyttäisi, vaikka en kyllä varmaan enää, mutta silloin. Ja menkat tulee roiskuen joka vitun kuukausi, joten ei. Psykan aika on vasta ensi viikolla, joten minun on elettävä tämän kanssa vielä melkein viikko. En ole varma, ahdistaako minua diagnoosi itsessään, vai se, etten täytä sen kriteereitä. Tiedän, ettei minun pitäisikään, mutta silti se tuntuu kumman puristavalta.
Mä tiedän, etten saisi, mutten osaa muutakaan.
