Tämä viikkohan on mennyt ihan putkeen; olen oksentanut tiistaina, keskiviikkona, torstaina, perjantaina ja sunnuntaina. Kokonaiset kaksi päivää ilman. Tänään ensimmäisenä kun heräsin, jalat veivät keittiöön ja riisit kiehumaan. Ja taikinaa kipollinen ja vaikka mitä ja sitten vessaan. Tämä ei ole reilua!

Ne eivät voi auttaa minua, jos en tahdo, eikä minulla ole tahtoa haluta tarpeeksi. Ne eivät voi pakottaa minua mihinkään. Hävettää tunnustaa, mutta ehkä pakkohoito olisi minun ainoa mahdollisuuteni. Mutta niillä ei ole valtaa siihen.

Minä haluan ja en halua yhtaikaa. En tiedä, kuinka monta niitä on minun päässäni, vai olenko minä kenties ne kaikki. Voinko minä todella olla näin monta?

Onko mahdollista, että minun pääni sisällä on joku muu?

Minä muistan tytön, pikku-Hallan, joka kuusivuotiaana ensimmäisen kerran kauhistui omaa lihavuuttaan. Hän katseli jalkojaan, jotka liian suurina levisivät esikoulun tuolille ja vihasi niitä. Silloin pikku-Halla tahtoi olla laihempi.

Hän tiesi, että voi lihottaa. Niinpä voita piti syödä vähemmän. Muihin konkreettisiin toimiin tuo havainto ei vielä silloin johtanut. Huomionarvoista lienee se, ettei Halla tuolloin ollut mitenkään tavattoman lihava.

Todellinen temppuilu ruuan kanssa alkoi vasta yhdeksännellä luokalla. Kouluruoka jäi yhä useammin syömättä, mutta karkkia meni. Paino kuitenkin putosi hieman. Lukion ensimmäisellä putosi hieman lisää. Reilu kaksi vuotta sitten aloin oksentaa. Silloin en tajunnut, mihin se johtaa. Yhä edelleen mietin, miksen lopettanut silloin, kun olisin vielä voinut.

Haluaisin kirjoittaa menneelle minälleni kirjeen. Joskus vielä kirjoitankin. Halaisin pikku-Hallaa ja kertoisin kauniita satuja elämästä, jossa ruoka on vain ruokaa, ei elämää hallitseva tyranni.

Mutta nyt, kun posliinijumala voittaa aina, en jaksa enää uskoa siihen, että vapautuisin siitä joskus. En jaksa yrittää. Mutta K on sanonut, että hän ainakin uskoo ja toivoo, vaikken minä aina jaksaisinkaan. Hän taitaa todella uskoa, ja se auttaa minuakin.

Tiedän K:n olevan luottamuksen arvoinen. Viime keväänä oli palaveri, jossa oli äitini, terkka, rehtori ja K. En tiedä, miksi K oli siellä. Palaveri koski minua, koulu oli eväämässä minulta erästä matkaa luokan kanssa sillä verukkeella, ettei terveyteni ehkä kestä. Äitini ei tiedä K:n olevan uskottuni, ja hän sanoi, että K oli jotenkin vaivaantuneen oloinen. Ehkä se tietää enemmän kuin voi kertoa. K pysyi minulle uskollisena, eikä puhunut mitään, vaan oli hiljaa.

Olen sikäli onnekas, että minulla on ihania ihmisiä ympärilläni kaikesta huolimatta. Syömishäröilyni myötä minusta on tullut etäisempi. Ajoittain työnnän kaikki pois läheltäni ja käännyn täysin sisäänpäin. Silloin toivon, että ne unohtaisivat minut ja menisivät pois. Mutta salaa sisimmässäni olen kiitollinen, etteivät ne mene. Ainakaan kaikki. K on aina tukena, kun eniten tarvitsen, samoin E. Joskus vain pelkään, että E särkyy. K on aikuinen ja vahva, hänen en pelkää menevän niin helposti rikki.

Haluaisin kiittää heitä siitä, että he ovat olemassa.

Kyllä minä odotan talvea. Odotan ihania paksuja villapaitoja, tumppuja, kailahuiveja ja säärystimiä. Odotan huuruavaa hegitystä pakkasilmassa, lumisadetta, sitä kauneutta ja kylmyyttä. Saan laittaa monta kerrosta vaatetta ja silti palelen. Sitä pientä valkoista karvaa, kuin kultaista lunta ihollani, jota kukaan ei näe.

Voin tehdä lumienkeleitä ja pyydystää hiutaleita kielelläni. Kaulahuivin lomasta törröttää hiustupsuja ja jonnekin kauas todellisuuden taakse tuijottavat silmät. Huulet ovat liian punaiset, mutta niillä on vieno hymy.

Lumen keskellä oksennus näyttää niin rumalta ja julmalta. Nälkä sopii talveen paremmin. Ne eivät näe sitäkään. Ne näkevät vain kauniit vaatteet ja sinivioletit sormet. Eivätkä ne katso, kun painan pääni.

Elämä jatkuu. Se jatkuu aina, vaikka usein toivoisin, ettei se tekisi niin.

Usein oksentamisen jälkeen, kuten tänäänkin, istun vessan lattialla silmät sumeana ja nojaan päätäni seinään. Nielu riekaleina, verenmaku suussa haluaisin huutaa "auttakaa joku minua!". En halua tätä. En halua! Vaikka kuinka päättäisin pitää oksentamattoman päivän, jokin vie minut ensin kaapille, pöydän ääreen ja lopulta vessaan. Minä huudan äänettömästi "ei!", mutta se ei kuuntele. Se ahtaa sisääni sitä saastaa ja lopulta pakottaa oksentamaan vedet silmissä. Enää minun päätökselläni ei ole mitään vaikutusta. Se voittaa aina.

Joskus siellä istuessani toivoisin, että joku tulisi ja ottaisi minut syliin.

Koulussa oksennan melkein aina ruuan jälkeen. Tunnen oloni niin syylliseksi, kun E vilkuilee pöydän yli, kun ahmin. Hänen silänsä näyttävät niin mustilta ja laajenneilta. Hän pitää yllä keskustelua, vaikken minä aina ehdi osallistua siihen, kun on niin kiire syödä. Kun poistun vessaan, kultainen E viihdyttää kavereita, ja kun tulen takaisin, hän kiinnittää kaikkien huomion pois minusta, etteivät he huomaa vetistäviä silmiäni. Kultainen E. En tiedä, tekeekö hän tuota kaikkea tietoisesti, mutta ole kiitollinen, että hän tekee niin.

Tänään en mennyt kouluun. En saanut itseäni ajoissa sängystä ylös, ja kun lopulta sain, en mahtunut ovesta ulos. Tiedätte ehkä sen tunteen, kun mikään vaate ei sovi ja peilistä tuijottaa virtahepo. Se häpeä, se itseinho, se viha.. Sen sijaan vedin orgiat kotona. Perunaa ja voita, paistettu muna, leipää, omenoita ja hunajaa, jugurttia, soijajugurttia ja taikinaa. Olen kehittänyt prototyypin taikinasta. Jauhoja, öljyä, sokeria, vettä. Maun mukaan mausteita, esim. kaardemummaa. Joskus laitan suolaa tai voitakin. Hiivan jätän pois, sillä tämä taikina on tarkoitettu syötäväksi sellaisenaan. Idea tuli, kun söin jauhoja suoraan pussista. Ne kuitenkin pölysivät ikävästi, joten lisäsin niihin vettä. Se taas oli liian vetistä, joten lisäsin vielä rasvan ja sokerin. Sopii pullataikinan ystäville.

Haaveilen mukavasta illasta ystävien kanssa. Söisimme hyvin ja ennen kaikkea normaalisti. Minulle ei tulisi mitään morkkista enkä oksentaisi. Meillä olisi hauskaa, kikattelisimme tyhmille jutuille ja loppuillasta kuiskisimme suuria salaisuuksia hämärässä.

Koulu alkoi, mutta olen pettynyt. Kuin se olisi ollut vain halpa kopio koulusta. Lukujärjestys on sekava ja mahdollisimman epäedullinen pikku Hallalle, jolla on omanikäistensä keskuudessa eniten kursseja. Mutta kylmä siellä oli. Tuli niin tuttu tunne, kun tuijotin tyhjyyteen, kavereiden hölpötys valui yli koskettamatta minua ja se kylmyys oli vallannut koko suuren kehoni.

Koulun vessassa minua katsoi peilistä vain osittain tuttu tyttö. Tälle tytölle minä kerroin, miltä minusta tuntuu; rakas Halla, minulla on tunne, että tämä vuosi tulee viemään sinut pidemmälle kuin koskaan. Ole vahva, ole kunnianhimoinen äläkä luota niihin. Ne puhuvat kauniisti, mutta sinä olet vahvempi. Muista hymyillä niille nätisti.

Kotona usein makaan sängyssä ahdistumassa. Tuntuu kuin kaikki kahdeksan ainetta, jotka kirjoitan, painaisivat minua ainakin kymmenen kilon massalla kukin. Kuin iso mies makaisi päälläni yrittäen tukahduttaa hengitykseni.

Katsotaan, mitä tapahtuu. K:n huomion olen ainakin jo herättänyt. Minua tarkkaillaan. Olen jutellut K:n kanssa, hän on vaihtanut taktiikkaa. Hän ei yritä enää pakottaa minua mihinkään, mutta haluaa olla tukena ja toimia, kun tilaisuus tulee.

Mutta uskoni K:hon koki kolauksen. Perjantai-iltana hän pyysi minua seuraavana päivänä kanssaan kahville. Ei osannut vielä sanoa aikataulua, mutta lupasi tekstailla. Mitään ei kuulunut. Kun kysyin, hän sanoi, ettei ehdikään, on menossa toisen kaverinsa kanssa.

Tunnen olevani päivä päivältä enemmän yksin. En tiedä, ehkä minun pitäisi sulkea myös K kokonaan ulkopuolelle.

Olen lihonut, lihonut valtavasti. Vaakaan, tuohon kidutusvälineeseen, en ole uskaltanut katsoakaan. Jos olisin saanut pidettyä kohtuun tässä touhussa, se olisi voinut jatkua koulun alkaessa. Mutta nyt tiedän kaiken taas räjähtävän käsiin. Ehkä jollain tasolla odotankin. Se tunne tuo muistoja, kylmyys, väsymys, läksyt, syömättömyydellä kadotettu näläntunne, alati laskeva paino...

Näin perjantai-lauantaiyönä outoa unta. Ja niin toden tuntuista. Olin korkeassa puutornissa, jonka kaiteiden välistä olisi voinut hypätä. Ja juuri se oli mielessäni. Alhaalla oli joitakin luokkatovereitani, mikä toi koulun tunnelmaa uneen. Ja sitten K marssi hyvin päättäväisenä paikalle, kiipesi portaat ylös ja haki minut alas. En muista hänen sanoneen mitään. En ole aivan varma, mutta saattaa olla, että hän otti minut syliin ja kantoi alas.

Joskus tuntuu, että haluaisin hänen ottavan minut syliin. Tuudittaisi minua hiljaa, silittelisi hiuksiani ja kuiskailisi kauniita ja turvallisia sanoja. Kaikki on hyvin, älä pelkää. En anna sinulle tapahtua mitään pahaa. Oikeastaan periaatteessa sen voisi tehdä kuka vain, mutta K on ainoa ihmisistäni, joka sopisi siihen. Ystävä mutta kuitenkin myös auktoriteetti.

Oikeastaan tilanne on joskus ollut lähes sellainen, mitä nyt en ollut sylissä. Melkein itkin suuren ahdistuksen ja pelon vallassa, tuntui kuin pääni olisi ollut hajoamassa ja halusin kuolla. Hän silitti päätäni, ei hän anna sen hajota peruuttamattomasti, se voidaan korjata, hän ei jätä minua yksin sen kanssa... Ja hän on ottanut henkilökohtaiseksi tehtäväkseen hankkia minulle apua tänä syksynä.

Mutta minä en halua lääkärille, terkalle ja psykiatrille. Terkkaa ei juuri tarvitse enää huijata, juuri nyt painoni varmaan tyydyttää häntä. Mutta keskussairaalan lääkärit ja varsinkin psykiatrit.. Sinne en enää mene! Ne lässyttävät minulle kuin kaksivuotiaalle, mutta odottavat päätöksiä kuin aikuiselta ihmiseltä. En ole kaksivuotias enkä varsinkaan aikuinen!

Älkää odottako minulta aikuisen käytöstä. Minä en ole aikuinen.

Haluaisin vihata koko maailmaa ja teitä kaikkia. Haluaisin vihata, jottei teidän tuskanne koskettaisi minua. Haluaisin vihata, ettei teidän itkunne, huolenne ja anelunne saisi minua epäröimään ja vihaamaan itseäni vielä enemmän, koska satutan teitä. Haluaisin vihata, ettei tarvitsisi välittää.

Mutta minä välitän. En vihaa teitä, mutta itseäni kyllä. Tuntuu pahalta satuttaa teitä. Mutta mitä ikinä teenkin, en voi sille mitään. Rakkaat, olisi parasta, jos voisin täysin vetäytyä maailmastanne.

Haluaisin lopettaa tämän salailun, peittelyn, välttelyn, tekonaurun ja ruuan kantamisen roskikseen. Mutten pysty. Antakaa anteeksi.

En osaaa päästää irti. Tiedän, että joskus minulla oli mahdollisuus kääntyä takaisin. En kääntynyt, ja nyt minulla ei ole. Ne luulevat, ettäminulla menee nyt niin hyvin, kun olen lihonut niin paljon. Näytän ehkä terveeltä joo, mutta onneksi ne eivät näe sisälle. Näytän paremmalta ja vanhat vaatteet pysyvät päällä. Mutta hyvät ystäväni, mitä luulette tapahtuvan, kun koulu alkaa? Alkaa uusi vuosi täydellisyyden tavoittelua, nälkää, kylmyyttä, väsymystä, itkua ja pelkoa. Mutta ne näkevät siitä vain murto-osan. Ne näkevät, että teen yli voimieni, mutteivät voi mitään! Ajatelkaa, ne voivat olla vaikka kuinka huolissaan, mutta niillä ei ole valtaa peilimaailmassa!

Yli viikon ajan olen vain ahminut. Mutta minulla on mennyt suht. hyvin. E:n kanssa olemme koheltaneet päivittäin, liftanneet Helsinkiin, vaihtaneet rekasta henkilöautoon moottoritiellä ja yöpyneet eduskuntatalon portailla. Elämä on maistunut seikkailulta. Olemme olleet suurimman osan ajasta yhdessä ja meillä on ollut mukavaa ja jännittävääkin.

Tänään söin aamiaiseksi tomaatteja ja punaherukoita. Ja sitten naksahti taas. Ahmin leipää kuin hullu ja oksensin myös kuin hullu. Tuntui, kuin tuon teon myötä olisi poistunut myös se elämänhalu. Jatkoin vielä leivällä ja pannukakulla. Voi, kuinka lupasin ja vannoin itselleni, ettei ikikä enää, ei ikinä! Ja taas minä kumarsin posliinijumalaa niin hartaasti. En vain osaa lopettaa. Joskus uskoin huomiseen, enää en jaksa. Onneksi K uskoo ja toivoo puolestani, hän lupasi.

Kun koulu alkaa, teidän niiden mitttailevan minua katseellaan. Onko se lihonut? Näyttääkö se väsyneeltä, puhuuko se sekavia? Onko se läsnä täällä vai niissa omissa maailmoissaan?

Minun piti olla tänään oikein ahkera fysiikan kanssa, mutta se tyssäsi siihen, etten löytänyt MAOLia. Että ärsyttää, en saanut kuin pari tehtävää tehtyä! Tämän kurssin päässä siintää ihana palkinto: englanninkielinen novellikokoelma. Se on sentään jo kaunokirjallisuutta. Suomenkieliseen en varmaan ehdi ikinä. Ehkä kirjoitusten jälkeen. Ja pääsykokeiden. No, ehkä joskus, jos elän vielä silloin.