On silkkaa tuuria, että olen tässä. Loppuvuosi oli synkkä ja minä vielä synkempi. Mun henki oli hiuskarvan varassa. Mutta mä tein sen. Mä olen tässä.

Jos ennen olin täynnä ahdistusta, niin nyt se on tyhjyyttä. Ei tunnu miltään. Mä kerron niille kasvot ilmeettöminä, kuinka humalassa päädyin jonkun leluksi, ja vaikka se silloin tuntui pahalta, nyt ei tunnu miltään. Kuinka ne sopi siinä sohvalla, kuka panee mua ekana. Ilmekään värähtämättä kerron kaikesta siitä, mitä minusta ei näe. Ei minuun satu. Hetken verran tämä on helpottavaa, ja lääkäri arvelee, että lääkitys on nyt kohdillaan. Että näin minä pärjään hetken.

Välillä uuvuttaa niin, etten jaksaisi nousta bussista pois. Joskus vedän aamiaiseksi vain viivan, että pääsen liikkeelle. Joskus en vain vittu saa syötyä, en vain jaksa tehdä sitä. Silti mulla menee nyt paremmin. En ehkä osaa nähdä toivoa, mutta teen niin kuin mun pitää. Katson lääkäriä silmiin, menen ajoissa terapiaan ja tunnustan ratelle kaikki syntini. Minä saan apua ja otan sen vastaan.