Se on täytetty nyt. Hallasta tulee ylioppilas. Eilen viimeinen rutistus, ja sitten, sitten - niin mitä sitten? Ajatukset harhailevat.

Sain eilen kuulla myös joitakin alustavia tuloksia. Jos matikka ei laske, voin päästä suoraan papereilla yliopistoon. Jos fysiikasta tulee C, niin sitten pääsen varmasti. Onpas hyvin taas asiat. Kemiakin meni läpi, tosin aivan säälittävän huono suoritus. Kai siitä B tulee, opettaja veikkasi. Nyt vain jännäämme matika pysymistä sekä fysiikkaa.

Joskus muinoin, silloin kun olin vielä minä, en olisi voinut kuvitellakaan tyytyväni papereihin, joissa on vain yksi laudatur. Nyt se saa luvan riittää. Tuntuu kyllä vähän pahalta, mutta enää en voi korjata. En aio uusiaa yhtään mitään. Tosi epähallamaista, mutta voipi olla, että nuo paperit riittävät.

Kävin torstaina allekirjoittamassa työsopimuksen kesäksi. Sai huomattavasti haasteellisemman paketin kun ennen, mutta selviän siitä kyllä, eikö niin? Kai minä olen aika otettu tuollaisesta luottamuksen osoituksesta, mutta vähän jännäkin. Toki myös se, että minun täytyy sitten kesällä olla siinä kunnossa taas, että pystyn tekemään rankkaa fyysistä työtä. Jotain on siis pakko syödä silloinkin. Toisaalta voin sitten kesällä lohduttautua silla, että pelkästään työyön aikana kulutan yli tuhat kaloria. Toisinaan paljon enemmänkin.

Jotenkin tuossa kirjoitusten alla en yhtään jaksanut tapella vastaan. Aamut ja päivät olin syömättä, ja illalla sitten syömis-oksentamiskierros. Meneehän se niinkin. Minulla oli monta mahdollisuutta oppia syömään kirjoituksissa, mutta yhdenkään kokeen aikana en syönyt, ja toisinaan unohdin vessareissutkin. Eväät oli tietysti aina näön vuoksi mukana. Olen istunut syksyn ja kevään aikana 9 kirjallista koetta, enkä minä silti oppinut syömään.

Eilen kirjoitusten jälkeen meinasin pyörtyä bussipysäkillä. Maha oli niin tyhjä että oksetti. Heikotti, ja pelkäsin tuupertuvani siihen ison tien varteen. Se vasta olisi ollut noloa! Bussissa mussutetut kurkunpalat ja kirsikkatomaatit auttoivat vähän. Loppuilta menikin niin, etten oksentanutkaan niitä reilua tuhatta kaloria, jotka päivän aikana keräsin. Nytkin mahaa painaa iso pala pannukakkua. Se oli onneksi aika kevyt versio, enkä erehtynyt laittamaan mitään päälle.

Halla on näköjään palannut vähän sekavana takaisin.

Tule takaisin, täydellisyys!

Anteeksi inaktiivisuuteni jälleen. Kirjoitukset lähestyvät, eikä aika riitä edes niihin lukemiseen. Paniikki iskee ja ehdistaa koko touhu. En enää ikinä kirjoita ylioppilaaksi!

Jumalani syömishäiriö tiukentaa otettaan, ja minä antaudun. Tätä minä haluan. Tai en tiedä, haluanko, mutta tämä on oma tuttu ja turvallinen ahdistukseni. Ruoka. Kun se ahdistaa tarpeeksi, ei tilaa jää koko elämän ahdistukselle. Eikä ruokakaan ahdista kuin sosiaalisten tilanteiden yhteydessä, kun en saa itse päättää.

Paino on pudonnut hieman. Nyt se on vähän vähemmän kuin tasan vuosi sitten. En halua samaan kuntoon kuin viime keväänä. Haluan paljon pidemmälle. Olen vielä just normaalipainoinen, mutta pian, hyvin pian en enää ole.

Yksi asia, jota kaipaan ehkä eniten viime keväässä, on perfektionismi. Olen perfektionisti edelleen, mutten yhtä ehdoton. Minä tyhmä olen alkanut ajatella ja kyseenalaistaa. Ei niin saa tehdä! Vaikka viime vuosi oli tosi raskasta aikaa, koko kevään tasapainoilin burn outin partaalla (yksin olisin sinne suistunutkin), se oli tavallaan helpompaa. Ei ollut sitä epävarmuutta. Tiesin, mitä tahdoin. Täydellisyyttä. Tiesin, mihin pyrin. Täydellisyyteen. Tiesin, kuinka minun tulee toimia. Täydellisesti. Haluan edelleen samaa, mutten ole enää ollenkaan varma siitä, mitä se täydellisyys on.

Alkoi taas mennä hyvin ja elämä oli tasaantumassa. Ja sitten epic fail. Istun isoveljellä enkä osaa tehdä mitään muuta kuin syödä. Tuntuu kuin joku muu söisi, vaikka minä yritän estää. Tiedän, että saan korjattua tämän vahingon parissa päivässä, mutta ahdistaa.

Ahdistaa.