Ennen huomista

Minä vihaan harvoja asioita maailmassa. Kehoni, tämä ihrainen ruho, on yksi niistä. Se on kuvottava. Kuitenkin toisinaan, kuten eilen treeneissä, yllätyn siitä, mihin se pystyy. Epävirallinen kunto/nopeus/tekniikkatesti menee heittämällä läpi, eikä se edes tunnu pahalta. Lihaksia lämmittää äärimmäinen rasitus, adrenaliini kohisee korvissa ja mä näen vain radan ja merkkiviivat, kuulen valmentajan väliaikatiedotteet ja loppuvihellyksen, ja haluaisin vain jatkaa kunnes jalat pettävät alta.

 

Ainakin useimmiten koitan kiltisti syödä proteiinit ja hiilarit ja rasvaakin sen mitä pystyn. Aina ei mene kuin elokuvissa, ja sitten syön karkkia. Päässä huutaa viha, en tarvitse ruokaa ja olen vain löysä paska, ja sitä koittaa vastustaa valtava kehittymisen nälkä. Haluan päästä treeneissä (ja ehkä joskus oikeissa peleissäkin) kovempaa ja kauemmas, hypätä korkeammalle ja hitata lujempaa.

 

Elämä on taas vuoristorataa päivästä toiseen, kun endorfiinit lennättävät halki pimenevän illan, kun unet tunkeutuvat todellisuuteen, ovet kapenevat niin, etten ole mahtua ulos. Välillä sattuu niin, että käperryn kasaksi sohvannurkkaan ja haluaisin lakata olemasta. Joskus nukun tunnin-kaksi silloin tällöin ja toisinaan kymmenen tunnin yön ja silti herään uupuneena. Makaan sängyllä syysauringon siivilöityessä lehtien läpi seinille, silittelen kylkeen liimautunutta tuhisevaa koiraa ja huomaan olevani onnellinen. Nauran kovaa, itken lohduttomasti, putoan, lennän ja tunnen syystuulen siipisulissani.

 

Minä elän.

Olla jotakin

Joskus elämä pyörittää kuin karuselli, niin että vielä viikkojenkin päästä hengästyttää. Kun seikkailukaupungin kadut tekevät askeleen kevyeksi, pimeys laskeutuu ja vapauttaa salaisuudet ja E on siinä ihan vieressä elämässä ne samat hetket.

 

Laskeutuminen arkeen sieltä savun, trippien ja pehmeän pimeyden maailmasta on ankeaa ja ahdistavaa. Taas pitää siivota ja käydä töissä, vastata puhelimeen ja aloittaa yliopisto. Olla sosiaalinen tai ainakin asiallinen ja käydä niiden kanssa syömässä. Välillä väsyttää niin kamalasti.

 

Minä istun taas siellä, psykan huoneen sinisessä tuolissa ja katson vihreää roskakoria ja ulkona huojuvia puita. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä helvettiä teen siellä. En tiedä, pitäisikö minun kertoa sille, että tupakka tekee jälkiä ihoon ja se kipu on rauhoittavan hallittavaa. Selkeää ja kirkasta ja jäljetkin katoavat muutamassa viikossa.

 

Jalkaa pitää kasassa metri teippiä, mutta eniten minua pelottaa opiskelu. Se kylmyys ja väsymys, akateeminen vapaus, ruokalat ja ne käytävät, joihin on helppo hukkua.

 

Tulevaisuus ei näytä muulta kuin viikosta toiseen jatkuvalta taistelulta, ponnistelulta, väsymysitkulta ja kylmyydeltä, mutta minä hyppään sinne kuitenkin. Vielä kerran annan itselleni mahdollisuuden tulla joksikin.