Olen vallan lihonut taas. Olen syönyt kuin mikä, vihannut itseäni ja syönyt lisää. Nytkin on riisipuuro uunissa. Ja leipää! En käytännössä ikinä osta itselleni leipää, mutta viimeyönä sitten tein sitä. Ei se edes ollut mitenkään tavattoman hyvää, ihan perusleipää vain, mutta pitihän sekin syödä.

En voi luvata ja vannoa itselleni ja teille, etten enää ikinä sortuisi tällaiseen. Voin kuitenkin luvata, että yritän. Kun vain saavuttaisin sen oikean seesteisen tilan, jonka saa parin päivän paastolla aikaan. Jos vain saisin itseni siihen sumuun, kaikki olisi helppoa. Ongelma on vain se parin päivän paasto. Melkein joka päivä käyn N:n kanssa syömässä yliopistolla. Viimeistään se aina katkaisee matkani. Muutenkin sosiaalinen syöminen on aivan liian isossa osassa täällä.

En ole ollut kauhean ahkera lauhduttaja, ja sen huomaa kyllä. Jotenkin ollut raskasta tuo muu elämä. Lisäksi olen syönyt yliopistolla melkein joka päivä. Kerran P:n kanssa ja muutaman kerran N:n kanssa. En olekaan kertonut teille N:stä aiemmin, mainitsin vain viimeksi. N:n on mukava poika, jonka kanssa tulemme hyvin juttuun. Hän taitaa olla jopa ystävä jo. Varmaan läheisin sellainen tässä kaupungissa. Hän on minua 3 tai 4 vuotta vanhempi ja seurustelee unelmiensa naisen kanssa. Olemme siis ystäviä. Pidän N:stä tosi paljon ja luotan häneen jo aika hyvin.

Väsyttää. Unirytmini on aivan sekaisin. Nukun hajanaisesti ja pätkittäin pitkin päivää ja yötä. Edes opiskelu ei rytmitä elämää. Syöminenkin on satunnaista paasto-ylensyöntikierrettä. Okei, varsinaisesti ahminut en ole aikoihin, mutta yliopistoruokalan lounas on vähän liian runsas. Lisäksi saan kuittailua siitä, että syön mukamas liian vähän siellä. Paskan marjat! Jopa N kuittailee asiasta toisinaa. Kiusallista siinä on vain se, että joku kiinnittää ylipäätään huomiota syömiseeni.

Vihaan itseäni. Miksen koskaan osaa aloittaa kokeisiin lukemista ajoissa? Luulisi tyhmemmänkin jo oppineen, ettei yliopistossa pärjää enää sillä panostuksella, millä sai lukiossa kepeästi yli ysin keskiarvon (9,2). Samalla panostuksella ei pääse täällä edes läpi tenteistä.

Luulisi tyhmemmänkin jo tajunneen, ettei ylensyönnillä laihdu. Tänäänkin tuli varmasti yli tuhat kaloria.

Luulisi tyhmemmänkin tajunneen, ettei nukkumatta jaksa. Lukiossa selvisi paljon vähemmillä unilla. Nyt olen kuitenkin ollut jo yli lukukauden täällä, enkä ole vieläkään oppinut nukkumaan.

Luulisi tyhmemmänkin jo oppineen tekemään tehtävät. Edes yrittämään.

Ehkä minä en ole se tyhmempi, vaan tyhmin.

Joulukilot lähtevät hitaasti mutta varmasti. Vasta kaksi kiloa lähtenyt. Ahdistaa tämä läski. En ole aikoihin painanut niin paljon kuin joulun jälkeen. Se kuitenkin helpottaa pakostakin, kun viikolla ei tule syötyä niin paljoa. Jos en syö aamiaista, syön usein vasta tultuani yliopistolta kotiin viiden-kuuden maissa. Silloin syön usein paljon kerralla, ja näin se jää paivän ainoaksi ateriaksi. Tai paljon ja paljon. Suuren määrän kerralla syötäväksi, mutta takuulla aika sopivasti koko päivän syömisiksi.

Yliopistolla syön harvoin, lähinnä silloin, kun P tai N pyytävät mukaan. Sitä ei tapahdu edes viikoittain. Onneksi. Toivon, että on muitakin tapoja viettää aikaa P:n kanssa kuin yhdessä syöminen. Hän vielä aukoo minulle aina silloin tällöin syömisistäni. Itsepintaisesti hän inttää, että syön liian vähän, nukun epäsäännöllisesti ja liian vähän ja käytän alkoholia paljon. Voin allekirjoittaa voista vain keskimmäisen väitteen. En nimittäin ole huomannut mitään yhteyttä nukkumisen ja väsymystilan muutoksen välillä. Olen aina väsynyt riippumatta siitä, nukunko 9 vai 4 tuntia, joten miksi käyttäisin joka päivä 9 tuntia nukkumiseen. Toisinaan nukun tietty paljonkin, kun se on niin mukavaa.

Mietin tässä iltana eräänä, miksi P on niin vaikea ja syrjäänvetäytyvä. Sitten mieleeni tuli, että tuleehan hän juttelemaan minulle suunnilleen aina, kun näemme yliopistolla. Se olen minä, joka en koskaan mene oma-aloitteisesti hänen luokseen. Että kukahan tässä vaikea on. Ei P:llä ole yleensä edes mitään asiaa, kunhan tulee sanomaan moi ja heittämään jotakin ympäripyöreää läpyskää. No, ainakaan hän ei vihaa minua. Jatkossa menen itsekin moikkaamaan häntä. Pidän hänestä niin kovasti.

Mielessä pyörii edelleen, josko kelpaisin hänelle pienen pienenä. Olen tällä hetkellä varmaan isokokoisempi kuin hän. Jos olisin kamalan pieni, niin ehkä kaikki olisi helpompaa. Tiedän, että se on paskaa, mutta jotenkin vain se ajatus pyörii mielessä. Kuten mainitsin joskus, enpä oikein usko, että hän ihastuisi tähän syömispelleilyyni, jota häiriöksi kutsutaan.

Usein toivon, etten olisi koskaan tavannut sitä. Tuota häiriötä nimittäin. Olisi varmasti ihanaa nauttia ruuasta sen kummempia miettimättä. En edes muista, millaista se on. Miltä tuntuu syödä vapaasti. Lapsena olin kovasti ruuan perään, joten missä vaiheessa se kääntyi tällaiseksi? Ainakin viisi vuotta muistan pelleilleeni, ja oli se aika epämääraistä pari vuotta sitä ennenkin. Eihän tässä ole mitään järkeä. Ensin opettelin olemaan syömättä ja sitten yritin opetella syömään. Nyt en osaa kumpaakaan.

Minulla ei tunnu olevan mitään asiaa. Paitsi että olen lihonut aivan kamalasti joululoman aikana. Vihaan itseäni. Nyt onneksi voi taas ryhdistäytyä. Ei sosiaalista syömistä enää, ei pitkään aikaan.

Eilen olin taas bileissä. Olen ollut tämän viikon kipeänä, mutta tänä aamuna tunsin itseni yllättäen aika terveeksi. Bileet ovat ilmeisen hyväksi terveydelleni siis. Enkä edes juonut paljoa (mutta sitäkin vahvempaa, kun tutulla oli 80-prosenttista). P:n piti kanssa tulla, mutta hän tuli kipeäksi eilen, eikä sitten jaksanut juhlia. Olin vähän pettynyt, taas meni yksi tilaisuus katsella häntä.

Taidan syödä tänään tortilloja salaattitäytteellä. Kevyttä ja hyvä, ja sitäpaitsi kaappini ovat taas ahdistavan täynnä ruokaa. Ne on saatava turvallisen tyhjiksi!

Uusi vuosi. En jaksa uskoa, että siitä tulee parempi kuin edellisestä. Tuskin huonompikaan. Kaikki on sitä harmaata mössöä, jossa mikään ei tunnu oikein miltään. Ajatus P:stä tekee maailmastani hetkeksi vaaleanpunaista hattaraa, kouluahdistus värjää sen joskus mustan mustaksi. Samanlaista se silti on kuin aina ennenkin.

Jos saisin sen katkeamaan tulemalla hirmuisen pieneksi.