Rosa sherardii

 Tulen taas tänne pilaamaan päivänne. Anteeksi. Johonkin näitä ajatuksia vain on pakko purkaa, etten räjähdä.

Kuvittelitko oikeasti tosissasi, että sulla olis jotain mahdollisuuksia päästä pois? Muistathan, että olet luuseri. Olet se sama hullu akka kuin ennenkin, etkä voi siitä miksikään muuttua. Hautaa jo ne kuvitelmat, elämäsi on tätä loppuun asti, halusit tai et, joten eikö olisi parempi vain haluta? Voit miettiä kesästä vaikka kuinka jänniä ja kauniita asioita, mutta todellisuus on se, että kesä menee kaloreita laskiessa, pakkoliikkuessa, läskiahdistuksen vallassa ja oksentaessa, niin älä unohda sitä. Koska joudut syömään, joudut myös oksentamaan, muruseni. Voit toki seikkailla kesällä, ne retket tehdään ruokakaupassa tuoteselosteita lukien ja lenkillä koiran kanssa tai ilman, niistähän sinä olet ennenkin nauttinut. Lihot kesällä joka tapauksessa, joten jos kesä tuntuu helvetiltä, niin syksy on se alin horna. Olet hukkunut jo, turha pyristellä vastaan.

Äläkä kuvittele, että ne ihmiset, joista välität, välittäisivät sinusta tippaakaan. Olet säälittävä luuseri.

Kyllä ne välittävät, ainakin osa. Tidän sen.

Pian luovut tuostakin harhakuvasta. Tyydy koiraasi. Se tarjoaa sinulle kaiken, mitä tarvitset. Se ei kavalla sinua ja se vie sinut lenkille silloinkin, kun et muuten jaksaisi.

Turhaan sinä odotat mitään kivaa elämältä. Sinä kuolet tähän, ja vaikket ehkä saa itseäsi hengiltä ruualla, viinalla ja hulludellasi, teet itsarin. (Pidäkin huolta, ettet jää kiinni ennen sitä!)

En mä halua kuolla vielä enkä varsinkaan tehdä itsaria!

Et ehkä nyt, kun kuvittelet maailman vielä olevan vaaleanpunainen hattaraunelma, tyhmä tyttö. Mutta usko minua (sillä minä olen aina oikeassa), vielä tulee se hetki, kun et odota elämältä enää mitään muuta kuin sen loppua, ja jos se ei muuten tule, olet valmis tekemään sen itse.

Muistat varmaan sen hetken, muistathan sinä, viisi ja puoli vuotta sitten, kun olit kahvin jälkeen tupakalla kaverisi kanssa. Sen, kun päätit, että jos Laura saa kuolla, niin sinä saat oksentaa kaiken pois ja ehkä sitten myöhemmin kuolla myös. Se oli viimeinen kerta, kun olisit voinut valita toisin, muttet valinnut. Valitsit täyden hulluuden ja nyt kannat valintasi seurauksia, kannat niitä hamaan loppuun asti, joka tulee nopeammin kuin uskallat edes toivoa.

Sinä olet hullu akka, eikä maailmassa ole mitään muuta kuin hulluutesi. Nauti!

Unessa tanssidiplomini ohjannut opettaja, josta pidin kovasti ja pidän edelleen, kertoi minun olevan aika tudissa kunnossa. Läski. Tiedän, ettei hän todellisuudessa ikinä sanoisi mitään sellaista, mutta herätessäni päätin, etten syö tänään. Jo aamulla oli niin nälkä, että olisin voinut syödä vasemman käteni ja kohta varmaan oikean.

Rosa pimpinellifolia

Vuoristorata.

Tänään tunsin pitkästä aikaa kuuluvani johonkin, olevani osa kokonaisuutta. Makasin puistossa koiran kanssa lukemassa suomen kielioppia, vokaali- ja konsonanttivartaloita ja niiden löytämistä. Aurinko paistoi, oli kaunista ja puisto eli. Lapset uivat, heittelivät palloa, juoksivat ympäriinsä kuin varsat laitumella talven jälkeen. Aikuiset joivat olutta, ottivat aurinkoa, heittelivät frisbeetä. Minä makasin vanhan päiväpeiton päällä ilman paitaa ja annoin auringon hyväillä raitojani. Ajatelkaa, annoin maailman nähdä raitani eikä se tuntunut yhtään epämukavalta. Ei niin kauan, kun ympärilläni oli vain tuntemattomia, jotka näkevät ihooni kirjoitetun tarinan.

Ei ollut tulevaisuutta, ei menneisyyttä, oli vain se kesäinen hetki täynnä elämää, humalaista ilonpitoa ympärilläni, aurinkoa, läheltä luikertelevaa huumaavaa tupakantuoksua, lasten leikkejä ja vierelläni lämmöstä nauttiva maailman ihanin koira.

Illemmalla kotona kohtasin taas oman mieleni rumuuden tavalla, jonka me kaikki tunnemme liian hyvin. Putosin auringosta taas siihen liejuun, joka täyttää keuhkot, raskauttaa sydäntä ja saa peilit viiltämään mielen sirpaleiksi. Valo katosi, en nähnyt maailmassa mitään kaunista, en mitään elämisen arvoista, en mitään saavutettavaa. Vain tasapaksua harmautta, joka ei lopu koskaan, josta ei ole tietä ulos, näin oman elämäni sellaisena kuin se on vaikken haluaisi sen olevan sellainen.

Iltalenkki hipoi taas täydellisyyttä. Pysähtynyt hetki kesäisessä hämärässä, minä, koira ja katulammpujen oranssi hehku. Mietin tulevaa kesää. Siinä on haasteita eikä äidin olohuoneen sohva ehkä ole se viihtyisin paikka nukkua kesäaamuisin yötöiden jälkeen. En tiedä, millaisia tämänkesäiset alueeni ovat jakaa (varhaisjakelulehtiä) enkä sitä, miten sovitan syömiset ja nukkumiset muun perheen kanssa. En tiedä, missä asun syksyllä, mitä opiskelen vai opiskelenko mitään vai pitäisikö repäistä ja lähteä viininkorjuuseen aurinkoisille etelärinteille.

Vuosi sitten ajattelin, että kuolen sinä kesänä. Vailla surua tai odotusta, pidin sitä aika neutraalina asiana. Tässä kesäyössä kuolema tuntui kaukaiselta asialta, jonka en toivo saavuttavan minua tänä kesänä, ei vielä, kun kaikki on kesken. Mietin kaikkea jännittävää, mitä elämässä voi vielä olla, mitä voi vielä tehdä ja tuntea. Mietin seikkailuja, jotka odottavat minua, jos uskallan hypätä. Elämä itsessään voi olla seikkailukertomus. Tunsin samanaikaisesti rauhaa ja sitä kutkuttavaa jännitystä vatsanpohjassa, joka tekee elämästä elämisen arvoista, odotusta ja ehkä vähän jopa rimua. Ylläni lentelivät pienet lepakot, taivas oli tyyni ja jostain kaukaa kantautui tanssimusiikkia. Hymyilin.

Haluaisin niin kovasti jättää kesästä pois kaiken ruoka-ahdistuksen, ilkeästi kirkuvat peilit ja tuomiopäivän vaakahetket. Jos hetken aikaa leikittelen ajatuksella kesästä ilman niitä, odotan jännityksellä tulevia kuukausia ennen syksyä, joka on jo aivan oma lukunsa. Tästä kesästä voi tulla paras ikinä, siitä voi tulla seikkailu, josta en haluaisi jättää hetkeäkään kokematta. En odota tai haluakaan sen olevan helppo tai kevyt, haluan, että se on täyttä elämää ja tuntuukin siltä. Ennen töiden alkua on yli viikko aikaa (ja töiden jälkeen kaksi viikkoa), jonka voin viettää maalla isovanhempien kanssa, polttaa hartiani, hakata halkoja ja öisin laskea kiiltomatoja pihakallioiden välissä. Voin eksyä oikeaan metsään, sotkea tennarini kuraan ja rikkoa sääreni pusikoissa. Tai sitten voin kirjoittaa kylttiin POIS ja luottaa vieraisiin ihmisiin liikenteessä, öisissä puistoissa tai vaikka siltojen alla. Voin karata kauas pois ja nähdä ihmisiä, voin syödä E:n kanssa irtareita kallioilla ja katsella maailmanpyörää, syljeskellä pähkinöitä ja kävellä jalat rakoille, voin tehdä ihan mitä vain uskallan! 

Olen jälleen ollut pienen hetken onnellinen. Tähdet ovat syttyneet ja Stratovarius kuiskaa You will see, fantasy can become reality.

Rosa dumalis

Viikonloppuna meinasi paniikkikohtaus iskeä molemmilla kauppareissuilla. Hengitys kiihtyi, iski kylmä hiki, ahdistus, paniikki, halu juosta karkuun ja samalla silmitön raivo. Lempijugurttiani ei enää myydä, ne ovat muuttaneet sen koostumusta, siitä on tullut pahaa. Kauppalistani lyheni jälleen yhdellä rivillä, en voi enää ostaa jugurttiakaan.

Tänään jälleen syötyäni "pikkuisen" liian tuhdin iltapalan se iski. Mitä helvettiä olen taas mennyt tekemään? Juoksin vessaan korjaamaan tilannetta. Kroppa pisti täysillä vastaan, niinhän se usein tekee, mutta tuuma tuumalta pakotin sen antamaan periksi. Kunnes väsyin itse. En jaksanut tapella kaikkea pihalle, vaikka olisi pitänyt. Istuin vessan lattialla, muttei edes itkettänyt. Kaikki on niin rumaa. Päässä ei liikkunut mitään, läskeihin hautautuneen rintalastan alla sitäkin enemmän.

Tämä kierre, joka on taas hyvin lyhyessä ajassa syönyt puolet pankkitilini numeroista, on saatava katki. Siihen on vain yksi keino, ja me kaikki tiedämme, mikä se on.

Ehkä se kaikki meni sittenkin hukkaan. Ei tästä ole poispääsyä, tai jos onkin, en vain löydä sitä.

Väsyttää, mutta vielä on iltalenkki tekemättä ja kirjoja lukematta ja ruton tuntua ilmassa. Jalat vuosivat verta jo eilen, mutta sehän ei ole mikään syy jättää iltakierrosta käymättä. Ja ainahan voi toivoa, että vastaan tulee rattijuoppo tai vaikka kiiltomato, jos niitä edes liikkuu vielä. En tiedä, mitä koira tuumii asiasta, mutta luulisin senkin nauttivan ulkoilusta nyt, kun ei ole liian kuuma.

Nyt vain ahdistaa hyvin paljon tuleva pidennetty viikonloppu synnyinkaupungissa. Äiti ja sen mustaksi muuttuvat siniset silmät, kaikki ne juhlat ja sukulaiset, jotka on kivoja mutta joita en haluaisi kohdata juuri nyt. Ja vaikka isä olisikin ostanut rasvatonta jugurttia minua varten, en aio syödä sitä, vaikka isälle tulisikin paha mieli. Kyllä aikuisen miehen pitää kestää sen verran pahaa mieltä.

Olin silti ehkä vähän kiltti tyttö tänäänkin. Pidin salakaapin oven kiinni ja laitoin nätisti nahkavyön takaisin haalareihin enkä edes itkenyt!

Ei tämä ole sellaista elämää, jota kukaan haluaisi elää. Kukaan ei kuitenkaan voi muuttaa sitä minun puolestani ja itse en osaa.

Rosa nitida

Eilen oli ihana päivä, ja maailma oli kanssani samaa mieltä siitä. Aamu-uninen Africa, kuin uinuva Afrodite, lenkillä vieraalta pojalta yllättäen ja vailla mitään selitystä saatu kaunis vaaleanpunainen ruusu. Oli kaikkea kaunista ja hauskaa, juuri sellaisia asioita, joiden takia on hyvä olla olemassa juuri tässä ja juuri nyt. Sain perusteellisen ja tehokkaan selkähieronnan Africalta, jonka kädet löysivät minulle uusia asioita, niin kivuliaita jumeja, että huusin (ja kuolasin lakanan) ja samalla kiihotuin aivan mielettömästi. Ja seksi, se on ihanaa.

Söin puuroa, vähän karkkia, karjanlanpiirakan ja juustoa, vähän porkkanaa ja dippiäkin, jotain muutakin ehkä, ja join minua ajatellen ostetun kirsikkamehun loppuun, sekin oli hyvää. Ehkä pikkuisen ahdisti turpea maha, mutta yllätyin itsekin, kuinka kivutonta se oikeastaan oli, kun oli niin paljon tärkeämpää ajateltavaa ja tekemistä. Oma pömppis oli aika mitätön asia siinä tilanteessa. Olen tässä muutaman viikon aikana tehnyt muitakin oivalluksia; olen useampaan otteeseen rikkonut sääntöjäni syömisen suhteen, ja kun se ei ole tapahtunut yksin kotona, siitä ei olekaan seurannut mitään kamalaa.

Olen lähiaikoina kokenut jopa hetkiä, jolloin olen tuntenut itseni kauniiksi.

Tänään saatoin African junaan kauas pois. Matka jatkuu. Kattellaan!

Tulevaisuus niin lähellä kuin kaukanakin on yksi suuri kysymysmerkki, tyhjä sivu kirjassa vailla edes sivunumeroa. Voin nähdä sen mahdollisuutena, tarinana odottamassa kertojaa, tai sitten voin nähdä sen mustanharmaana paksuna liejuna, josta on vain kahlattava läpi vaikka vituttaa. Elämä on valintoja.

Why don't you take me there/Wanna feel some infinity

Kaaos. Mieli yhtä mustelmilla kuin rumasti sinikuvioiset reidetkin, mutta ystäväiseni, mustelmat paranevat. En ollut tarpeeksi kiltti. Enkä ole saanut koottua kuortani uudelleen ehjäksi, siihen on jäänyt säröjä. Oikeastaan koko maailmani on palasina, enkä vähiten minä. En ole koskaan ollut kovin hyvä palapelien kokoaja.

Monet African sanat ovat tehneet tosi kipeää, mutta ehkä ne kuului silti lausua. Tai ehkä ne rehellisesti ja silmiin katsoen lausutut sanat eivät satuttaneet syvimmin, vaan se, mitä ne herättivät minussa. Vaiettuja sanoja, hiljennettyjä ajatuksia, tunteita, joita en osaa käsitellä. Minut on pakotettu kohtaamaan asioita, joita olen paennut vuosia ja taas vuosia, enkä tiedä, selviydynkö siitä kohtaamisesta kunnialla.

Minussa on taas herännyt pelko tuntemattomasta. Samalla mietin, mitä menetettävää minulla on, mitä voin oikeasti hävitä hyppäämällä. Ajatuskin avun hakemisesta saa niskakarvat pystyyn, mutta kun yritän järjellä käsitellä asiaa, en keksi yhtään hyvää perustelua. Silti pelottaa ja hävettää aivan helvetisti. Mitä minusta jää jäljelle, jos hulluus otetaan pois? Pelkään, ettei mitään.

Olen jumiutunut siihen lihavan lapsen minuuteen, jonka joskus otin, olen yhä edelleen se sama pelkuri. Enkä minä kuolemaa pelkää, vaan hulluutta.

Eilen palasin taas African luota hiljaisena tyttönä. Mielessä pyörivät kaikki, mistä oli puhuttu ja kaikki se, mitä en ollut osannut sanoa. En löydä sanoja, ne pakenevat vauhkoontuneina eivätkä anna minun edes kuiskata. Päälimmäisenä on ehkä hämmennys. En tiedä, mitä ajatella, mitä tuntea. Päivänvaloon on noussut asioita, joiden olisi sietänyt jäädä mieleni mullan alle, salaisuuksia vailla ihoa. En todellakaan osannut odottaa mitään tällaista nukahtaessani ensimmäistä kertaa African viereen.

Olin miettinyt päivän syömisiä aamusta asti, kun toissapäivänä puolivahingossa jätin syömättä mitään. Minun pitäisi olla iso tyttö ja osata ihan itse syödä oikein, mutta minä pyörittelen mielessäni vaihtoehtoja ruoka, karkki, paasto. Olen kokenut taas melankolian sävyttämää nälkäeuforiaa, ja ajatuskin siitä luopumisesta tuntuu kamalalta, jotenkin turvattomalta.

Taikinajuureni, rakkaat pienet taikinajuureni, ovat molemmat mennyttä. Olen ollut huono keittössä taas. Huono ihminen. Jos jotain hyvää on pakko löytää, niin se, ettei tarvitse leipoa leipää nyt vähään aikaan.

Kohtasin oliivisilmäisen tädin varmaankin viimeistä kertaa. Ajatuksissa kaikuu sen sana Valmis! Katsoin silmiin, saatoin jopa hymyillä, en muista. Kerrattiin kotihoito-ohjeita ja sitä, että saa soittaa tai jättää soittopyyntöä, jos koen tarvetta. En varmasti tule kokemaan, en niin suurta, että oikeasti soittaisin. Asia tuli käsiteltyä loppuun. Olen valtavan helpottunut, olin jännittänyt aivan turhaan.

Illalla kotona erehdyin luulemaan, että voin syödä. Kyllähän te, pääskyseni, tiedätte, ettei sellaisista kuvitelmista koskaan seuraa mitään nättiä. Samalla tuli kerrattua vanhoja oppeja siitä, kannattaako syödä mitään chiliä sisältävää yksin kotona. No eihän se kannata.

Menkat on myöhässä. Odotan. Eiköhän ne sieltä tule, kun on tullakseen.

SMS

 Pakotin itseni illalla peilin eteen ylläni vain kaikkein suloisimmat pikkarini. Voi luoja, kuinka vastenmieliseltä voikaan näyttää parin hieman ulospäin työtyvän luun ja löysän, roikkuvan rasvan yhdistelmä! Miten voikin olla sellainen turpea maha aavistuksen sinertävien luiden välissä, niiden luiden, jotka vihaavat vöitä, lattiaa ja ovenkarmeja. Poskien, niskan ja yläselän valkea nukka on lisääntynyt, mutta se on edelleen kai aika huomaamatonta. En tiedä, onko se suloista vai irvokasta. Reisiäkään en halua edes katsoa, mutta pakotan itseni kohtaamaan peilin vääristämän todellisuuden, ja se tekee kipeää.

Jos ehkä mahdollisen epätödennäköisesti joskus haluan uskallan kehtaan yrittää muutosta, minun on tehtävä se ihan itse, sen myönnän. En kuitenkaan halua myöntää sitä, etten selviä siitä yksin, joten päädyn taas siihen ajatukseen, tai ehkä tietoon, ettei sitä tule tapahtumaan.

Parin tunnin seikkailu aurinkoisessa metsässä koiran kanssa muistuttaa minua jälleen siitä, miksi on joskus on ihan mukavaa olla olemassa. Jäkäläkalliolla istuessani kirjoitan ylös mahdollisen kuvitteellisen epävarman pelottavan muutoksen tai edes sen yrittämisen hyviä ja huonoja puolia huomatakseni, että huonoja on kuitenkin kaikesta huolimatta enemmän. Laulan muutaman iloisen laulun ja tunnen taas onnea, annan kasvojeni palaa ja seeprakuvioisten käsivarsieni nähdä auringon.

Kotiin palattuani tekee mieli ananasta ja Finlandia-kuulia, ja haaveilen aavistuksen sulaneesta jäätelöstä hymyillen syötynä, niinhän jäätelökesät menisivät. Eilisen hetkellinen hassu kuvitelma siitä, että olisin saanut syödä iltapalaa, kirveltää kuitenkin liian tuoreena mielessä ja vähän muuallakin, joten suljen jääkaapin ja tiedän, etten ole tänään menossa kauppaan.

Toivon, että huomenna hammaslääkärissä otan suoraselkäisenä vastaan sen, mitä oliivisilmäisellä tädillä on sanottavaa, oli se sitten mitä tahansa, ja ihan yhtä ryhdikkäänä sen, jos hänellä ei ole mitään kerrottavaa. Ei helvetti, olen viimeiset vuodet ollut ihan täysi luuseri ihan kaiken suhteen, josko voisin nyt kerrankin olla olematta se kerälle kiertynyt vyötiäinen tuolilla siinä näppäimistön vieressä katse harhaillen pitkin lattiaa tai omiin sinisiin sormiin kiinnittyneenä ja täysin kykenemättömänä tarttumaan sanoihin, jotka valuvat ylitse. Voisin katsoa silmiin edes kerran. Jos uskallan ja kehtaan.

Haluaisin sitoa tennarit jalkaan, jättää sukkahousut pois hameen alta ja kävellä tien varteen sellaisen kyltin kanssa, jossa lukee vain POIS, astua tuntemattomaan autoon ja päätyä ehkä joskus jonnekin.

Like the birds in the sky/We are flying so high/Without making any kind of sacrifice

Väsyttää. Aamulla teki mieli heittää puhelin seinään, kun se muuten mykkä pieni kiusanhenki pakottaa joka aamu heräämään uuteen päivään. Jos se vielä opettaisi minut näkemään ihan jokaisen päivän uutena mahdollisuutena elää, tuntea jotakin, nauttia ja antaa maailmalle jotakin. Mutta ei, sitä se ei tee. Vielä nukuttaisi, mutten halua palata niihin uniin, joissa vanha kouluterkka, se, joka käski vaihtaa kevytmaidon rasvattomaan mutta minä vaihdoin veteen, se samainen noita-akka jättää minut yksin ja alasti vaa'alle huoneessaan, kävelee ovelle, lukitsee sen, sulkee ikkunat ja minä jään vangiksi vailla pakotietä.

Suihkun jälkeen käyn salaisella kaapilla, missä terät ovat, mutta sitten muistan, etteivät kiltit tytöt tee sellaista. Ja vaikka tiedän, etteivät kiltit tytöt vain koskaan jää kiinni, jätän terät uneksimaan punaisenmustia uniaan, joista en haluaisi tietää yhtään enempää. Olen päättänyt, että ne unet ovat takana, on pakko olla muitakin keinoja tuntea elämän virta ja ulkoistaa ne tunteet, joita ei halua tuntea. Haluan löytää jotain uutta.

Jännitän tällä viikolla olevaa hammaslääkärikäytiä. Haluan ja samaan aikaan en halua tietää, mitä oliivisilmäisellä tädillä on sanottavaa, vai onko mitään. Toiveet ovat ristiriidassa; haluan niin saatanan paljon, että se unohtaa, menee pois, jättää minut yksin omaan hulluuteeni ja antaa minun pitää sen kaiken. Samalla pelkään, että kun putoan, alla ei ole mitään, ei ketään ottamassa koppia. Toisaalta jossain on se hauras, tuskin kuuluvasti kuiskattu toive siitä, että jotain olisi vielä mahdollista pelastaa, että saisin osaisin ottaa vastaan mahdollisuuden tulla vielä sellaiseksi ihmiseksi, jolla oikeasti olisi vielä jotain annettavaa jollekulle, kaikille.

Vaaka vittuili aamulla niin pahasti päin näköä, etten koskaan enää ikinä halua syödä mitään. Ja kun ne kiltit tytöt eivät paljastu koskaan. Kuitenkin koitan hyväksyä sen, että joskus on syötävä jotain, mutta sitä en pysty hyväksymään, että minäkin ihan oikeasti tarvitsen ruokaa. Ei se voi olla niin, eikä kaikkia tarpeitaan tarvitse tyydyttää. Ihmisellä on vapaus valita ja velvollisuus kantaa valintansa seuraukset. Viimeksi, vuosia sitten, kun lopullisesti tajusin sen, riisuin naamioni ja näytin, mitä sen alla on, eräs minulle äärettömän tärkeä ihminen käveli pois elämästäni. Valintoja nekin.

Tänään en laastaroi jalkojani, haluan tuntea hiertymät ja voin vain toivoa, etteivät kengät mene siitä pilalle. Ettei tällä kertaa käy niin, että veri työtyy läpi vaalean kankaan eikä lähde pesemällä. Vaikka veri on kaunista, siinä on jotain niin intiimiä, ettei sitä näytetä muille ihmisille edes kangaskengissä.

Paperinen päiväkirja on pettänyt minut ensimmäistä kertaa. Tai ehkä minä olen jälleen pettänyt sen. Katselin sitä illalla ja herätessäni aamulla, mutten jaksanut tarttua siihen. Se pakottaa minut ajattelemaan liikaa ja tuntemaan enemmän kuin jaksaisin juuri nyt. Eikä kukaan saa siitä mitään, noista musteella kirjoitetuista riveistä, joita lukee vain rakas taikurini. 

Saattaisin haluta tietää, mitä Africa miettii, miettiikö mitään, mutten ehkä osaa kysyä.

Siilit ei nukukaan talviunta

Voi pienet pääskyseni, olisi taas niin paljon kerrottavaa, mutta sanat eivät riitä. On kauneutta, tuulta hiuksissa, möykky, vuosien purkautunut itku ja tyhjyys. Rakastan koiraani niin valtavasti, että ehkä vain Nega Polaris ymmärtää.

Viime viikonloppu oli hieno, kauhea, järjetön, muistorikas. Oli Africa, edellisten postausten platinatyttö, joka sai nimen vasta myöhemmin. Hei vaan, Africa. (Tämä nimi muuten rikkoo pahasti aiempia nimeämiskäytäntöjäni, pahoitteluni.) Paljon kävelyä, isoveljen rakkolaastarit, oli aurinkoa ja tuulta aallonmurtajan päässä ja pitsa. Jostain syystä tuo pitsa kantaa suuria merkityksiä. En muista, koska olen viimeksi syönyt kokonaisen pitsan, nauttinut jokaisesta suupalasta alusta loppuun ja ollut edes harkitsematta vessareissua heti perään. Pitsa ja hyvä mieli eivät ole vuosiin kuuluneet samaan lauseeseen. Olihan jäätelökesäkin korkattu ja ehkä päätettykin. Edes isoveljen makuuhuoneen peiliseinä ei onnistunut pilaamaan niitä hetkiä.

Äitienpäivä oli raskas mutta tavallaan myös ihan mukava. Vaikkei veljistäni, yhdestäkään niistä kolmesta, ollut yhtään apua, sain leivottua ja laitettua äidille juhlan, josta hän todella nautti. Oma rakas äitini, joka kestää kaiken ja tekee kaiken oikein. Ja koska olin leiponut ja pilkkonut hedelmiä yöllä (ja saanut idean lenkistä keskellä aamuyötä), sain nukuttua suurimman osan toista äitienpäiväjuhlaa.

Keskellä viikkoa oli yllätyksenä tullut pääsykoe, joka poiki mittavan univelan ja mielettömät kofeiiniöverit. Vaikka epäonnistumiseni olikin selviö, nautin kokeen tekemisestä. Ehkä pitäisi harrastaa enemmänkin jännittäviä asioita. En ole muuttolintu vaikka haluaisin olla, mutta kaipaan jännitystä.

Torstaina tapasin jälleen ihanan Nega Polariksen. Kauppoja, puisto, palaneet poskipäät ja uusia pisamia. Ja ne proteiinipatukat! Voi luoja, että olen kaivannut kaikkea sitä. Siideriä, olutta, lonkeroa, kävelyä ja keskusteluja sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää, ymmärtää ja oikeasti näkee. Sillassa oli lemmenlukkoja ja harjunrinteellä puska, jossa olo helpottui huomattavasti. Kohtasin myös ihmisen, joka sai minut taas toivomaan, että maa nielisi. Ennen tervehdystä hän ehti kommentoida kokoani tavalla, johon en voinut enkä halunnut reagoida muuten kuin valehtelemalla. Vittuako se sille kuuluu, painanko nyt kymmenen kiloa vähemmän tai enemmän vai täsmälleen saman verran kuin viimeksi tavatessamme. Onneksi pääsimme liukenemaan ruokaosaston ihmettelyn jälkeen puistoon takaisin ja juomaan kaiken pois. Kiitos, Nega.

Perjantaina mummu, piirakkaa ja äidin näyttelynavajaiset, joissa kohtasin sekä niitä ihmisiä, joita en halua että muutaman sellaisen, jonka haluan. Hopeakin oli siellä, mikä ilahdutti minua suuresti. Kuohuviiniä kehtasin ottaa vain yhden lasillisen, vaikka mieli teki seitinohutta.

Sitten tuli opiskelukaupungin vuoro. Oli jo valmiiksi vähän melankolia päällä, kun pakkasin koiran ja tikkarit mukaan mennessäni African luokse. Melankolia ei väistynyt, kevät ei suostunutkaan menemään pois. Illalla kun muut olivat lähteneet, Africa otti aivan asiallisesti puheeksi itseään mietityttäviä asioita minusta, itsestään, maailmasta. Sen suuntaisia, mitä moni muukin on ajatellut muttei koskaan sanonut ääneen. Yllätyin reaktiostani, joka oli melkein hysteerinen itku. Ei minun kuoreni murru, ei se vain voi tehdä niin! Se rintalastan alla oleva möykky ei saanut oikein sanoja, vaan jäi mustelmaksi käsivarteen ja häpeäksi niskan nikamiin. En tiedä, kuinka kauan sitä kesti. Itkin kipua, sitä silkkaa kipua, jonka ei pitäisi koskaan nähdä edes laskevaa aurinkoa, ja suorastaan halveksittavaa itsesääliä. Itkin sitä, kuinka paha olen itseni ohessa myös muille, miten saan ihmiset ajattelemaan asioita, joita heidän ei pitäisi joutua ajattelemaan, ja jotakin vielä, mitä en pysty teille kirjoittamaan.

Mietin, mitä joskus olin ja mitä olen nyt. Mitä olisin voinut olla. Olisin voinut olla muuttolintu tai edes sopuli, tai vaikka se tarinan Therru, joka saa runnotun ulkomuotonsa tilalle lohikäärmeen siivet ja lentää toisessa tuulessa. Minulla olisi voinut olla jotain annettavaa maailmalle ja sen ihmisille. Ehkä silloin ei olisi tarvinnut työntää kauemmas niitä, jotka eivät itse älyä mennä pois. Olisin ollut jotain muuta kuin hulluuteni, se mieletön lumipeite, jonka alta se, mitä todellisesta minusta on vielä jäljellä, ei useinkaan jaksa kaivautua esiin. Ehkä silloin en olisi rikkonut kaikkea kaunista, mitä elämä on minulle voinut tarjota.

Tavallista pidemmän aamulenkin jälkeen jalkani olivat kolmea rakkoa rikkaammat. Horisontti aaltoili ja tunsin sen, minkä vuoksi olen antanut niin paljon saaden tilalle vain hetkellisen tyhjyyden tunteen. Jäätelökioskin kohdalla surin jäätelökesää, joka on jälleen tänäkin vuonna ohi.

Kotimatkan itkun ja pyörrytyksen jälkeen laitoin pesukoneen päälle ja mietin, kuinka pitkän lenkin koira vielä kestää. Poltan ketjussa kaksi kolme kymmenen tupakkaa ja katselen koiraani, joka katsoo minua takaisin, ja tiedän, ettei meitä erota mikään enää koskaan. Pää tahtoo ulos tekemään taas jalkojen hidasta itsemurhaa. Vaaka herjaa ja nälkä on taas herätetty. Laitan eteiseen tuolin niin, etten vahingossa eksy peilin läheisyyteen. Peilit ovat portteja, joista kuljetaan vain yhteen suuntaan. Syön sämpylän vaikken saisi, muistelen pikkuveljeä, joka pakkasi sen eilen mukaani (onneksi ilman lisukkeita), koska en ehtinyt syödä aamupalaa, enkä oikeastaan nauti siitä yhtään. Jääkaapissa on viinaa, likööriä, valkkariglögiä ja energiajuomaa, mutten tahdo mitään niistä. Juon lisää kivennäisvettä järjestellessäni ananaspurkit siistiin riviin pöydälle ja tikkarit niiden päälle samansuuntaisesti. En uskalla leipoa.

Tahtoisin oksentaa, siis en syödä, vaan oksentaa. Haluaisin poistaa suun kautta sen mustanharmaan painon rintalastan alta, kaikki tunteet, häpeän ja kuvat, sanat jotka palvelevat vain yhtä herraa. Haluaisin tehdä muutakin mutten tee, koska lupasin. Jäljellä on tyhjyys, jonka läpi katson käsivarren violettia merkkiä muistutuksena siitä, miksi kävelylenkki koiran ja tupakka-askin kanssa on aina hyvä ratkaisu. Onneksi musiikin saa niin kovalle, että melkein unohdan olevani yksin kotona.

En ole varma mistään, en edes siitä, onko sittenkin vielä jotain, mikä voisi kasvaa ja kantaa hedelmää, vai onko kaamos vienyt senkin.

Haaste

Kahdeksikko

Säännöt:

1. Kiitä haasteen antajaa

Kiitos, sugar&sweet!

2. Jaa haaste 8:lle bloggaajalle

En jaksa. Heitän pari:

Alisa

Erika

Izzie

Nega Polaris

alice

3. Ilmoita näille 8:lle haasteesta

 Done!

4. Kerro 8 satunnaista asiaa itsestäsi

1. Ensimmäinen oma lemmikkini oli kääpiökynsisammakko. Se eli tosi pitkään, yli kymmenen vuotta, jos en aivan väärin muista. Sain sen 4-vuotiaana.

2. Jalkani on kokoa 38-39 merkistä riippuen, eli just se kaikkein yleisin koko.

 
3. Olen aivan sukkahousuhullu. Jos opintotuki olisi isompi, minulla olisi vain enemmän sukkahousuja näyttävillä kuvioilla. Yksivärisiä harrastan aika vähän.

 
4. Minulla on Pentikin astiasto, sarja on Viinimarja.

 
5. Sain pari päivää sitten tietää, että minulla on s-vika. Ei se tosiaan kuulu puheessa, mutta äiti tarvitsi yhteen projektiinsa minun puhettani nauhalle, ja sitä nauhaa editoidessaan hän huomasi sen.

 
6. Ensimmäistä kertaa 22.5. 2009 minua kovin hyvin tuntematon ihminen kysyi Ei kai sulla ole syömishäiriö? Oot laihtunu ihan sikana. *nauroin* - Eeeeei. 

 
7. Olen nirso ketsuppien suhteen. Ainoa, mitä itse suostun ostamaan, on Felixin luomuketsuppi. Kaikki muu on pahaa.

 
8. Olen lukenut koko Raamatun kannesta kanteen ja pidin siitä, vaikken olekaan varsinaisesti uskonnollinen.

The first one who does, loses

En oikein tiedä, mistä aloittaa. Olisi ollut paljon kerrottavaa jo aiemmin, mutten ole ehtinyt koneelle. Elämä on ollut kiireistä, tuskaista, ihanaa.

Olen kokenut jotain kaunista.

Vapun jälkeen vietin vielä pari iltaa, yötä, liian lyhyttä päivää paikassa, jossa tyttökin oli. Sitten synnyinkaupunki velvollisuuksinen kutsui, ja vaikka olisin antanut mitä vain voidakseni jäädä tänne, minun oli mentävä. Oli sukulaisia, kaverin häät, serkun kihlajaiset, omat pienet juhlat. Tunnelma kotona oli kireä, sillä äiti taisi ensimmäistä kertaa huomata, että minä olen täällä taas, että minä en hymyile ruokapöydässä, että jotenkin mystisesti koiran täytyy aina päästä lenkille juuri silloin, kun ruoka on valmista. Näin, kuinka äitiin sattui ja vihasin itseäni, koska satutin äitiä. Se katsoi minua ja näin, miten sitä pelotti. Toisaalta se vaikutti onnelliselta puolestani sen vuoksi, että minulla on jotain ihanaa, jotain, mistä en kerro kaikkea eikä tarvitsekaan.

Onnistuin välttämään sukulaisten tunkeilevat kysymykset mieskuvioistani, saatoin aivan rehellisesti sanoa ei. Ei minulla mitään miehiä ole, ei muuta kuin kavereina. Hymyilin salaperäisesti, sillä en voinut itselleni mitään.

Sunnuntaina kuin ihmeen kaupalla pääsin lähtemään yöksi vielä opiskelukaupunkiin. Juna kulki aivan liian hitaasti, kun tiesin, että asemalla näen vilauksen platinanvärisiä hiuksia, ne vihreät silmät. Ja aivan liian pian tuli maanantai, jolloin oli pakko lähteä takaisin synnyinkaupunkiin. Lähdimme yhdessä, hän kauas pois ja minä synnyinkaupunkiin, samalla junalla.

Vaikka kaikki päättyy aikanaan, en kadu hetkeäkään.

Tunnelmia on latistanut Piisami, joka - osittain aivan oikeutetusti, osittain vain silkkaa katkeruuttaan - purkaa pahaa oloaan minuun. En suostu itkemään hänen vuokseen, en enää. Vaikka olenkin paska akka, niin olen sitten mieluummin sellainen kuin pilaan päiväni rypemällä edellisen suhteen epäkohdissa ja eksäni syytöksissä. Piirit ovat täällä niin pienet, että kyllähän Piisami tietää vaikka mitä.

Olen lihonut aivan valtavasti nyt vuorokauden aikana synnyinkaupungissa. Ajattelin, että syön seuraavan kerran siellä taas, perjantaina tai lauantaina.

Sain Sugarilta 8-haasteen, kiitos! Teen sen seuraavaksi, ensin oli vain pakko päästä kertomaan teille, että elämäni paskin kevät on hymyillyt minulle sekä antanut jotain, mitä muistella.

Aurinko tanssii platinahiuksilla

En onnistunut ryyppäämään itseäni hengiltä vappuna, vaikka yritys oli kyllä kova. Sen sijaan koin sitä onnentunnetta, joka oli melkein jo kadonnut maailmasta. Vaikka Piisami änkikin luokseni aivan väkisin toissayöksi (pakkasin sen vierashuoneeseen nukkumaan ja komensin aina pois, kun se yritti tulla minun huoneeseeni vonkaamaan), niin vappu oli tähänastisista parhain.

Kyseessä on se sama tyttö, jonka mainitsin aiemmin Nupun juhlien yhteydessä. Hän on nyt täällä opiskelukaupungissa, ja olen saanut viettää aikaa hänen kanssaan. En ole aikoihin ollut niin onnellinen kuin tänä aamuna herätessäni hänen vierestään, aamu kurkisti ikkunasta ja hän silitti päätäni, kietoi kätensä ympärilleni ja toivotti huomenta.

Hetkeksi aika pysähtyi. Pian se juoksee taas ja niin juoksee maailmakin. Muuttolinnut eivät jää paikoilleen enkä jää minäkään, vähintäänkin kierrän sitä samaa ympyrää, kuin hamsteri juoksupyöräänsä.

Toinen maailman paras asia vapussa oli se, etten syönyt mitään. Tarjolla olisi ollut vaikka kuinka paljon ilmaisiakin herkkuja, mutta minun ei tehnyt edes mieli, vaikka olin juonut aika paljon. Olen syönyt viimeksi maanantai-tiistaiyönä ja minun on hyvä olla.