Väsyttää. Aamulla teki mieli heittää puhelin seinään, kun se muuten mykkä pieni kiusanhenki pakottaa joka aamu heräämään uuteen päivään. Jos se vielä opettaisi minut näkemään ihan jokaisen päivän uutena mahdollisuutena elää, tuntea jotakin, nauttia ja antaa maailmalle jotakin. Mutta ei, sitä se ei tee. Vielä nukuttaisi, mutten halua palata niihin uniin, joissa vanha kouluterkka, se, joka käski vaihtaa kevytmaidon rasvattomaan mutta minä vaihdoin veteen, se samainen noita-akka jättää minut yksin ja alasti vaa'alle huoneessaan, kävelee ovelle, lukitsee sen, sulkee ikkunat ja minä jään vangiksi vailla pakotietä.
Suihkun jälkeen käyn salaisella kaapilla, missä terät ovat, mutta sitten muistan, etteivät kiltit tytöt tee sellaista. Ja vaikka tiedän, etteivät kiltit tytöt vain koskaan jää kiinni, jätän terät uneksimaan punaisenmustia uniaan, joista en haluaisi tietää yhtään enempää. Olen päättänyt, että ne unet ovat takana, on pakko olla muitakin keinoja tuntea elämän virta ja ulkoistaa ne tunteet, joita ei halua tuntea. Haluan löytää jotain uutta.
Jännitän tällä viikolla olevaa hammaslääkärikäytiä. Haluan ja samaan aikaan en halua tietää, mitä oliivisilmäisellä tädillä on sanottavaa, vai onko mitään. Toiveet ovat ristiriidassa; haluan niin saatanan paljon, että se unohtaa, menee pois, jättää minut yksin omaan hulluuteeni ja antaa minun pitää sen kaiken. Samalla pelkään, että kun putoan, alla ei ole mitään, ei ketään ottamassa koppia. Toisaalta jossain on se hauras, tuskin kuuluvasti kuiskattu toive siitä, että jotain olisi vielä mahdollista pelastaa, että saisin osaisin ottaa vastaan mahdollisuuden tulla vielä sellaiseksi ihmiseksi, jolla oikeasti olisi vielä jotain annettavaa jollekulle, kaikille.
Vaaka vittuili aamulla niin pahasti päin näköä, etten koskaan enää ikinä halua syödä mitään. Ja kun ne kiltit tytöt eivät paljastu koskaan. Kuitenkin koitan hyväksyä sen, että joskus on syötävä jotain, mutta sitä en pysty hyväksymään, että minäkin ihan oikeasti tarvitsen ruokaa. Ei se voi olla niin, eikä kaikkia tarpeitaan tarvitse tyydyttää. Ihmisellä on vapaus valita ja velvollisuus kantaa valintansa seuraukset. Viimeksi, vuosia sitten, kun lopullisesti tajusin sen, riisuin naamioni ja näytin, mitä sen alla on, eräs minulle äärettömän tärkeä ihminen käveli pois elämästäni. Valintoja nekin.
Tänään en laastaroi jalkojani, haluan tuntea hiertymät ja voin vain toivoa, etteivät kengät mene siitä pilalle. Ettei tällä kertaa käy niin, että veri työtyy läpi vaalean kankaan eikä lähde pesemällä. Vaikka veri on kaunista, siinä on jotain niin intiimiä, ettei sitä näytetä muille ihmisille edes kangaskengissä.
Paperinen päiväkirja on pettänyt minut ensimmäistä kertaa. Tai ehkä minä olen jälleen pettänyt sen. Katselin sitä illalla ja herätessäni aamulla, mutten jaksanut tarttua siihen. Se pakottaa minut ajattelemaan liikaa ja tuntemaan enemmän kuin jaksaisin juuri nyt. Eikä kukaan saa siitä mitään, noista musteella kirjoitetuista riveistä, joita lukee vain rakas taikurini.
Saattaisin haluta tietää, mitä Africa miettii, miettiikö mitään, mutten ehkä osaa kysyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti