Siilit ei nukukaan talviunta

Voi pienet pääskyseni, olisi taas niin paljon kerrottavaa, mutta sanat eivät riitä. On kauneutta, tuulta hiuksissa, möykky, vuosien purkautunut itku ja tyhjyys. Rakastan koiraani niin valtavasti, että ehkä vain Nega Polaris ymmärtää.

Viime viikonloppu oli hieno, kauhea, järjetön, muistorikas. Oli Africa, edellisten postausten platinatyttö, joka sai nimen vasta myöhemmin. Hei vaan, Africa. (Tämä nimi muuten rikkoo pahasti aiempia nimeämiskäytäntöjäni, pahoitteluni.) Paljon kävelyä, isoveljen rakkolaastarit, oli aurinkoa ja tuulta aallonmurtajan päässä ja pitsa. Jostain syystä tuo pitsa kantaa suuria merkityksiä. En muista, koska olen viimeksi syönyt kokonaisen pitsan, nauttinut jokaisesta suupalasta alusta loppuun ja ollut edes harkitsematta vessareissua heti perään. Pitsa ja hyvä mieli eivät ole vuosiin kuuluneet samaan lauseeseen. Olihan jäätelökesäkin korkattu ja ehkä päätettykin. Edes isoveljen makuuhuoneen peiliseinä ei onnistunut pilaamaan niitä hetkiä.

Äitienpäivä oli raskas mutta tavallaan myös ihan mukava. Vaikkei veljistäni, yhdestäkään niistä kolmesta, ollut yhtään apua, sain leivottua ja laitettua äidille juhlan, josta hän todella nautti. Oma rakas äitini, joka kestää kaiken ja tekee kaiken oikein. Ja koska olin leiponut ja pilkkonut hedelmiä yöllä (ja saanut idean lenkistä keskellä aamuyötä), sain nukuttua suurimman osan toista äitienpäiväjuhlaa.

Keskellä viikkoa oli yllätyksenä tullut pääsykoe, joka poiki mittavan univelan ja mielettömät kofeiiniöverit. Vaikka epäonnistumiseni olikin selviö, nautin kokeen tekemisestä. Ehkä pitäisi harrastaa enemmänkin jännittäviä asioita. En ole muuttolintu vaikka haluaisin olla, mutta kaipaan jännitystä.

Torstaina tapasin jälleen ihanan Nega Polariksen. Kauppoja, puisto, palaneet poskipäät ja uusia pisamia. Ja ne proteiinipatukat! Voi luoja, että olen kaivannut kaikkea sitä. Siideriä, olutta, lonkeroa, kävelyä ja keskusteluja sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää, ymmärtää ja oikeasti näkee. Sillassa oli lemmenlukkoja ja harjunrinteellä puska, jossa olo helpottui huomattavasti. Kohtasin myös ihmisen, joka sai minut taas toivomaan, että maa nielisi. Ennen tervehdystä hän ehti kommentoida kokoani tavalla, johon en voinut enkä halunnut reagoida muuten kuin valehtelemalla. Vittuako se sille kuuluu, painanko nyt kymmenen kiloa vähemmän tai enemmän vai täsmälleen saman verran kuin viimeksi tavatessamme. Onneksi pääsimme liukenemaan ruokaosaston ihmettelyn jälkeen puistoon takaisin ja juomaan kaiken pois. Kiitos, Nega.

Perjantaina mummu, piirakkaa ja äidin näyttelynavajaiset, joissa kohtasin sekä niitä ihmisiä, joita en halua että muutaman sellaisen, jonka haluan. Hopeakin oli siellä, mikä ilahdutti minua suuresti. Kuohuviiniä kehtasin ottaa vain yhden lasillisen, vaikka mieli teki seitinohutta.

Sitten tuli opiskelukaupungin vuoro. Oli jo valmiiksi vähän melankolia päällä, kun pakkasin koiran ja tikkarit mukaan mennessäni African luokse. Melankolia ei väistynyt, kevät ei suostunutkaan menemään pois. Illalla kun muut olivat lähteneet, Africa otti aivan asiallisesti puheeksi itseään mietityttäviä asioita minusta, itsestään, maailmasta. Sen suuntaisia, mitä moni muukin on ajatellut muttei koskaan sanonut ääneen. Yllätyin reaktiostani, joka oli melkein hysteerinen itku. Ei minun kuoreni murru, ei se vain voi tehdä niin! Se rintalastan alla oleva möykky ei saanut oikein sanoja, vaan jäi mustelmaksi käsivarteen ja häpeäksi niskan nikamiin. En tiedä, kuinka kauan sitä kesti. Itkin kipua, sitä silkkaa kipua, jonka ei pitäisi koskaan nähdä edes laskevaa aurinkoa, ja suorastaan halveksittavaa itsesääliä. Itkin sitä, kuinka paha olen itseni ohessa myös muille, miten saan ihmiset ajattelemaan asioita, joita heidän ei pitäisi joutua ajattelemaan, ja jotakin vielä, mitä en pysty teille kirjoittamaan.

Mietin, mitä joskus olin ja mitä olen nyt. Mitä olisin voinut olla. Olisin voinut olla muuttolintu tai edes sopuli, tai vaikka se tarinan Therru, joka saa runnotun ulkomuotonsa tilalle lohikäärmeen siivet ja lentää toisessa tuulessa. Minulla olisi voinut olla jotain annettavaa maailmalle ja sen ihmisille. Ehkä silloin ei olisi tarvinnut työntää kauemmas niitä, jotka eivät itse älyä mennä pois. Olisin ollut jotain muuta kuin hulluuteni, se mieletön lumipeite, jonka alta se, mitä todellisesta minusta on vielä jäljellä, ei useinkaan jaksa kaivautua esiin. Ehkä silloin en olisi rikkonut kaikkea kaunista, mitä elämä on minulle voinut tarjota.

Tavallista pidemmän aamulenkin jälkeen jalkani olivat kolmea rakkoa rikkaammat. Horisontti aaltoili ja tunsin sen, minkä vuoksi olen antanut niin paljon saaden tilalle vain hetkellisen tyhjyyden tunteen. Jäätelökioskin kohdalla surin jäätelökesää, joka on jälleen tänäkin vuonna ohi.

Kotimatkan itkun ja pyörrytyksen jälkeen laitoin pesukoneen päälle ja mietin, kuinka pitkän lenkin koira vielä kestää. Poltan ketjussa kaksi kolme kymmenen tupakkaa ja katselen koiraani, joka katsoo minua takaisin, ja tiedän, ettei meitä erota mikään enää koskaan. Pää tahtoo ulos tekemään taas jalkojen hidasta itsemurhaa. Vaaka herjaa ja nälkä on taas herätetty. Laitan eteiseen tuolin niin, etten vahingossa eksy peilin läheisyyteen. Peilit ovat portteja, joista kuljetaan vain yhteen suuntaan. Syön sämpylän vaikken saisi, muistelen pikkuveljeä, joka pakkasi sen eilen mukaani (onneksi ilman lisukkeita), koska en ehtinyt syödä aamupalaa, enkä oikeastaan nauti siitä yhtään. Jääkaapissa on viinaa, likööriä, valkkariglögiä ja energiajuomaa, mutten tahdo mitään niistä. Juon lisää kivennäisvettä järjestellessäni ananaspurkit siistiin riviin pöydälle ja tikkarit niiden päälle samansuuntaisesti. En uskalla leipoa.

Tahtoisin oksentaa, siis en syödä, vaan oksentaa. Haluaisin poistaa suun kautta sen mustanharmaan painon rintalastan alta, kaikki tunteet, häpeän ja kuvat, sanat jotka palvelevat vain yhtä herraa. Haluaisin tehdä muutakin mutten tee, koska lupasin. Jäljellä on tyhjyys, jonka läpi katson käsivarren violettia merkkiä muistutuksena siitä, miksi kävelylenkki koiran ja tupakka-askin kanssa on aina hyvä ratkaisu. Onneksi musiikin saa niin kovalle, että melkein unohdan olevani yksin kotona.

En ole varma mistään, en edes siitä, onko sittenkin vielä jotain, mikä voisi kasvaa ja kantaa hedelmää, vai onko kaamos vienyt senkin.