Joulu joulu joulu... Minä tulen hulluksi! En halua tätä, en enää ikinä. Onhan minulla hauskaakin ollut, ei sillä. Minä hymyilen, nauran, olen mukana. Samalla poden kuheaa läskiahdistusta. Lenkkeily ja luistelu helpottavat.

Jotenkin minussa on tosi syvällä se, että jouluna pitää syödä. Ikään kuin joululahjaksi muille. Niille on niin tavattoman tärkeää, että minä lihon. Ja minähän lihon. Jos en paljon muuta osaa, niin laihduttaa minä osaan. Tosi nopea painonpudotus on ominta alaani. Viimeistään uutenavuotena se alkaa taas, eivätkä ne voi minua pysäyttää. Siihen asti lihon.

Oli aivan ihanaa käydä tänään luistelemassa. Aivan lähellämme on jää, ei tosin kovin hyväkuntoinen. Kaksi poikaa oli huitomassa mailoillaan, kun menin. Kiersin kenttää vain ympäri kauheaa vauhtia, kunnes ne lähtivät. Sitten harjoittelin keskijäällä kaikkea, mitä olen aina halunnut osata. Kuinka se olikaan ihanaa!

Anteeksi tämä mieletön tauko. En ole muka ehtinyt ja jaksanut. Kotona kone on rikki, ja koulussa vietän aikaa toisella tapaa.

Elämä jatkuu silloinkin, kun en tahdo. Olen taas töissä. Tämä viikko on ollut nukkumisen suhteen suorastaan painajaista. Työkseni pyöräilen mäkisellä alueella vaihtelevassa pakkasessa ja jaan varhaisjakelulehtiä. Pidän työstäni. Se on mukavan fyysistä eikä vaadi muuta kuin tarkkuutta ja sen verran luonnetta, että saa oman läskiperseensä ylös sägystä 01.40 ja pakottaa itsensä pakkaseen pyörän selkään punnertamaan kahden kilometrin ylämäkeä.Onneksi kylmyys lisää energiankulutusta reippaasti, sillä Hallalle on taas ruoka maistunut.

Ongelma on uni. Jo alkuviikosta olin väsymyksestä puolihullu. Nukuin pommiin koulusta kaikkina muina päivinä paitsi sinä, jona äiti herätti ja sinä, jolloin en mennyt nukkumaan töiden jälkeen. Periaatteessa koulu ja työt rinnakkain ovat mahdollisia. Olen tehnyt niin ennenkin. Nyt vain en ole nukkunut riittävästi ennen töitä. Tunti, pari, korkeintaan vajaa neljä. Tämän yön olen onneksi vapaalla.

Uni ja todellisuus sekoittuvat, niitä on vaikea erottaa toisistaan. Ehkä se ei ole mahdollistakaan. Unihahmot kulkevat kotonani, kun sallin itseni pysähtyä.Perjantaina nukahdin koulussa tunnilla täysin tahtomattani. Näin unia sielläkin. Eivätkö ne näe?

Tunnen oloni niin tavattoman vanhaksi.

Pelkään niin kovasti, että pääni hajoaa.

Unessa minä olen yksin. Ne eivät tule sinne. Siellä ovat ne toiset.

En jaksanut lähteä kouluun. Tai olisin kyllä jaksanut, mutta En Vain Mahtunut Ovesta Ulos. Istun kotona miettimässä elämäni tarkoitusta.

Aamuviideltä oli herätys; äiti oli nukkunut pommiin, ja minä sain lähteä töihin auttamaan. Olin helpottunut. Ehkä reilu tunnin pyöräily-kävely-juoksu pyhitti illalla syömäni paskan osittain. Olen silti pettynyt itseeni.
 

Tunnen olevani yksin, niin yksin. Onhan minulla E, mutta pidän hänet tarkoituksella hieman etäämmällä. Pelkään, että toimintani yllyttää häntä. Hänkin laihduttaa. Vakuuttaa kyllä olevansa tyytyväinen, kun saavuttaa tavoitteensa. Minä tiedän, ettei hän ole. En halua satuttaa E:tä. Hän on minulle hyvin rakas.

Tämä vain etäännyttää meitä taas toisistamme. Eikä meillä ole ketään muuta kuin toisemme. Tai on, muttei yhtä läheisiä.

Elämä on ankeaa ja harmaata. Olen hukannut värit. Tai ehkä niitä ei ollutkaan. Minä vain kuvittelin ne. Ja ehkä tämä kaikki on kuviteltua. Jos olenkin vain kuvitellut kuvitellun olevan kuviteltua. Jos se, mitä olen pitänyt mielikuvitukseni tuotteena, onkin todellisuutta ja kaikki, mitä olen pitänyt todellisuutena, onkin kuviteltua. Harhaa vain.

Mistä minä voin enää tietää, mikä on totta?

Kuinka tämän kaiken voisi unohtaa? Eihän voi parantua, jos muistaa! Pystyn ainakin ajoittain syömään kuen muutkin. Se ei silti muuta ajatusmaailmaani. En pysty syömään vailla inhoa ja ahdistusta.

En osaa unohtaa.

En osaa parantua.

En muista, millaista on tunteä hyvää oloa syömisestä ja siitä, kun keho saa ravintoa. Sen minä olen unohtanut. On niin kauan siitä, kun olin lapsi. Ja haluaisin vieläkin olla. En osaa, en pysty.

Olenko minä tuomittu elämään tätä?

Tulee lyhyesti. Olen kirjastossa, pian pitäisi olla jossain ihan muualla.

Nämä päivät ovat menneet sekavast. En tiedä, meneekö Hallalla nyt hyvin vai huonosti ja kuinka paljon kumpaakaan. Olen pettynyt yo-tuloksiini, jotka tulivat perjantaina. Tiedossa on keskivertopaperit, jos keväällä menee samaan malliin. En tiedä, onko mikään paljon kauheampaa kuin keskivertous. Äidinkielestä sentään tuli laudatur, luokan ainoa sellainen tällä kertaa. Viime keväänä E sai, ja voihan joku saada keväälläkin.

Olen käyttäytynyt säälittävästi. Keskiviikkona menimme E:n kanssa lähiöön harhailemaan ja vetämään kunnon puskakännit pakkasessa, vaikka kummallakin ikää jo vaikka mihin. Perjantaina lähdin koulusta kesken, kun en kestänyt. Olin kotona puolilta päivin,ja korkkasin heti Absolutin. Illalla menimme parin kaverin kanssa vielä baareihin. Ylin puolen vuorokauden tauoton ryyppääminen teki tehtävänsä, ja olin illalla aika kuosissa. Tälläinen on todella harvinaista minulle. Yleensä en viitsi juoda olenkaan.

Tänään kysyin K:lta, mitä tarkkaan ottaen tarkoitetaan lyhytproosalla. Hän arvasi heti, että suunnittelen erästä kirjoituskilpailua ja ehdotti sitten muitakin. Pyysi myös saada tekstejäni luettavaksi. En tiedä, uskallanko antaa.

Kiire! Jatkan myöhemmin.

Pienen pieni postaus. Olisi niin paljon kerrottavaa, mutta sanat eivät tule ulos. En osaa kertoa, en kirjoittaa. Ja K ei usko. Minä, jonka äidinkielen yo-suoritus lähti luokan parhaana, minä, jonka tekstit ovat järjestäen erinomaisia. Minä. Niin, minä en osaa kertoa enää. Ja kuinka paljon haluaisin kertoa, miten minuun sattuu! Se jää kaikki sisälleni.

Lopetin hoitosuhteeni. Minusta ei ollut siihen. Ohjelman vaihe 2, säännöllinen syöminen, osoittautui ylivoimaiseksi. Eivät ne voi opettaa minua syömään säännöllisesti, jos minä en halua syödä lainkaan. Ja minä olen lihonut.

Minä teen sen taas. Olen tehnyt sen ennenkin, mutta nyt teen sen paremmin, pidemmälle. Hyvästi elämä, joka et osannut tyydyttää tarpeitani. Hyvästi elämä, joka särjit pilvilinnani. Näytän kieltä sinulle ja muutan siihen pilvilinnaan, jonka yritit minulta viedä.

Olen hyvä oksentamaan. Saan ulos ruuat ja juomat, mutta sanoja en. Kai siinä on se vissi ero, että sanoja en ole syönyt. Ne eivä tule ulos, eivät rumina läiskinä paperille eivätkä kuulijani sydämeen. Minä olen hiljaa.




Minä tahtoisin vielä kuiskata: vaikka minä olen piikikäs, älkää päästäkö irti. Älkää antako minun pudota.

Heipä hei, pitkästä aikaa. Pahoittelen taukoa. Olin yli kaksi viikkoa kahen kaverin kanssa reilaamassa. Menimme junalla Istanbuliin ja takaisin. En tiedä, mitä siitä matkasta kertoisin. Olisi niin paljon jaettavaa, oli aivan mahtava reissu!

Koko reissun ajan söin kuin tiine sika. Tiedän, että maksan siitä korkojen kanssa. En syö tänään mitään enkä huomenna enkä koskaanmitään! Tai niin minä nyt sanon. En ole niin optimisti, että kuvittelisin voivani lopettaa syömisen nyt. Tai ehkä voinkin. Nyt ihan yhtä hyvin kuin myöhemminkin.

Ja se olo oli aivan hirveä ihan joka aterian jälkeen! Jotenkin onnistuin työntämään sitä syrjään, myöhemmin, myöhemmin. Suomen kamaralla en ole vielä syönyt mitään, se kaikki viha ja ahdistus iski illalla päin naamaa, kun äiti oli mennyt nukkumaan. Seitsemäntoista vuorokauden viha ja paha olo.

Ennen matkaa kävin vielä psykiatrilla. Se käynti sai minut entistäkin varmemmaksi siitä, etten aio jatkaa ohjelmaa loppuun. Se keskittyy vain ja ainoastaan ahmimiseen, joka ei ole suurin ongelmani. Täti on korostanut, että se on täysin vapaaehtoista toimintaa, eikä minun ole mikään pakko. En halua, joten lopetan. Täti kirjoittaa sinne, etten ollut valmis luopumaan maailmastani, identiteetistäni, unelmistani, vihastani tai edes peloistani. En uskaltanut hypätä. Kirjoittakoon sinne ihan mitä tahtoo!

En tiedä, miten tämä jatkuu. En tiedä mitään muuta, kuin että minun on paha olo. Jos ruokaa ei lasketa, matkasta jäi hyvä mieli ja paljon muistoja.

Kuinka maailma onkaan maailma. Mutta se ei ole minun maailmani. Peilimaailma kutsuu.

Psykiatri, jolla käyn nykyisin viikottain, laittoi minut torstaina aloittamaan jonkun ohjelman. Mutta minä en halua sitä ohjelmaa. Toteutan ainakin ensimmäistä vaihetta rehellisesti, tarkkaa ruokapäiväkirjaa meinaan. Siihen pitää laittaa myös tunnetiloja syömisen yhteydessä. Mutta minä en halua syödä. Ja syön kuitenkin. Eilen 244,34 kcal + kahvin n. 18 kcal. Tänään tähän mennessä 36,7 kcal. Ja sekin tuntuu liialta.

Psykiatrien ja lääkäreiden työ menee hukkaan, kun minä en suostu paranemaan. Tavallaan haluaisin, mutten kuitenkaaan osaa tarpeeksi tahtoa sitä. Ne eivät voi opettaa minua syömään, jos en suostu päästämään irti. Minä en osaa, halua enkä varsinkaan uskalla. Paraneminen olisi hyppy tuntemattomaan. En muista, millaista on syödä normaalisti ja suhtautua ruokaan niin kuin normaalit suhtautuvat. Minusta on tavattoman mielenkiintoista katsella kun muut syövät. He ovat normaaleja. Katso Halla, noin se kuuluisi tehdä.

En muista, mitä on syödä sopivasti ja ilman ahdistusta, paniikkia, itsevihaa, häviämisentunnetta ja häpeää. En usko, että voin saavuttaa sellaista. Ja sellainen ei kannusta eteenpäin, mihin ei usko. En osaa kuvitella elämää ilman syömishäiriötä. En myöskään uskalla heittäytyä siihen. En edes pikku hiljaa, kuten psykiatri sen toivoo tapahtuvan.

Voi kun ne antaisivat minun pitää oman pikku maailmani!

Onpas kulunut aikaa edellisestä postauksestani. Paljon on tapahtunut. Olen kirjoittanut neljä ainetta (äidinkieli, ruotsi, englanti, biologia). Mikään muu kuin äidinkieli ei jännitä. Tekstitaito lähti luokan parhailla pisteillä, mutta essee ei ollut aivan minun tasoani. On pakko saada laudatur. Pakko!

Eilen olin nuorisopsykiatrisella. Tämä oli ikään kuin ensimmäinen käyntini, vaikka olenkin käynyt siellä jo kerran. Olin vastentahtoisesti siellä. Nyt jälkeen päin en tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Ainakin nyt vaikutti olevan ok, mutta emme puhuneet itse aiheesta vielä. Sitä varten sain seuraavan ajan.

Se lääkäri, jolla kävin kesäkuussa, oli ollut sitä mieltä, että minä tarvitsen apua, mutta hän ei tiennyt, sitoutuisinko minä siihen. Ja kuinka oikeassa hän olikaan! Pieni osa minusta haluaa parantua ja elää normaalia elämää. Elämää ilman tätä raastavaa itsevihaa, ilman kieroutunutta suhdetta ruokaan, ilman jatkuvaa halua silpoa itseään ja taistelua sitä himoa vastaan. Mutta se on pieni osa. Suurin ja vahvin osa haluaa, että ne antavat minun olla ja saavuttaa tavoitteeni.

Ne eivät pakota minua, mutta avun saaminen edellyttää, että jaksan haluta sitä kuukausia ja pidempäänkin. Koko hoidon ajan. Enkä minä halua. Miten voin olla näin täynnä ristiriitaisia tunteita? Kovasti ne yrittävät sitouttaa minua sinne; täti lainasi minulle kirjan. Ei aiheeseen liittyvää, vaan saksankielisen romaanin, jossa esiintyy Marie Curie, fysiikka ja ilmeisesti myös feminismi. Ne tietävät, etten voi olla palauttamatta sitä. En myöskään osaa jättää kirjoja kesken. Minun on siis käytävä siellä ainakin niin pitkään kuin kirja on kesken.

Kävin myös kuolulääkärillä saamassa lähetteen labroihin. Vaihteeksi. Alkaa sekin sujua jo rutiinilla.

Olen syönyt kuin tiine sika, mutta uskon lujasti pystyväni lopettamaan sen JUURI NYT! Minun on uskottava, sillä vain oma uskoni pitää minut pinnalla.

En tiedä, miten elämä jatkuu. Mutta sen on jatkuttava.

Ahdistaa.


Vatsa on täynnä ja vihaan itseäni, vihaanvihaanVIHAAN! Nyt sen on loputtava, syömisen! Minä lopetan. Haluaisin lopettaa tämän kaiken, mutta menen kuitenkin huomenna kirjoittamaan biologiaa. Pitäisi lukea siihenkin, miksen lue?

Tapaan tänään myös E:n. Olen iloinen siitä, että päätimme yhdessä tuumin (E:n ehdotuksesta) tavata ja aloittaa alusta. Minua vain pelottaa, jos hän olettaa saavansa takaisin sen iloisen, vilkkaan, puheliaan tytön, joka Halla oli parhaimmillaan. En ole enää se tyttö. Hän ei tiedä, millaista vaihetta elän. Hän ei tiedä raajojani kiristävistä jäljistä eikä tästä ahdistuksesta, enkä halua niistä hänelle edes kertoa. Ja tunnen jollain tavalla pettäväni häntä salatessani tämän. Mutten halua satuttaa häntä enää, vaikka hän vakuutti kestävänsä.

Yli viikon olemme olleet erossa. Olemme molemmat kärvistelleet koulussa muka normaalisti puhumatta toisillemme. Me, jotka olemme koko ystävyytemme ajan olleet aina yhdessä ja jakaneet kaiken keskenämme, ilot, surut, vitutuksen ja rehtorin puhuttelut ja paheksunnan. Olemme ikävöineet toisiamme ja koulu on tuntunut tyhjältä yksin. Voi kuinka paljon olenkaan kaivannut E:tä! Ja nyt, kun saan hänet takaisin, minä pelkään. Pelkään!

Perjantaina, kun kokeen puolivälissä kävin vessatauolla, valvoja sanoi, etten minä ole syönyt eväitäni. Hän käski minun pitää myös evästauton. Hän tietää. Kaikki tietävät, sillä luokanvalvojani avautui minun ongelmistani kokouksessa keväällä. Ne kaikki tietävät, vahtivat ja käskevät syödä. Ne vakoilevat minua, mutta minun on oltava ovelampi.

Reilu viikon päästä minulla on aika koululääkärille. K on puhunut myös, että haluaa varata ajan terkallekin. En tiedä, mitä teen niiden suhteen. Tai tiedän; kieltäydyn vaa'asta ja pidän kaikki vaatteet päälläni. Ne eivät saa nähdä vartaloani, eivät niitä haavoja ja saastaista fyysisyyttäni. Minä huijaan niitä kaikkia, jos on tarvis. Paitsi K:ta. Hänelle en valehtele.

Perjantain tekstitaito meni onneksi ihan hyvin. Niin opettaja ainakin sanoi, kun illalla tekstasi minulle. Hän oli lukenut vastaukseni ja sanoi, että olivat niitä parhaita. "Hieno suoritus!" hän sanoi. Tuli hyvä mieli, mutta se ei kanna enää.

Anteeksi. Tämä on sekava postaus. Minä olen sekava. En osaa ajatella selkeästi enkä tehdä mitään. Haahuilen sekopäisenä ahdistumassa, vaikka pitäisi kerrata koko lukion biologia huomiseksi. Puolitoista kurssia kokonaan käymättä.

Auttakaa joku minua! Enkä kuitenkaan halua, että kukaan auttaa. En voi elää loppuelämääni tämän itsevihan ja ahdistuksen kanssa. Tai voin, mutta silloin se jää kovin lyhyeksi.

Mutta minulla on välineet auttaa itse itseäni: nälkä. Kun lopetan syömisen, tulee parempi olo. Siinä kestää kuitenkin pari päivää, enkä tiedä, jaksanko niin pitkään. Jaksan. Minun on oltava vahva. Minä taistelen. En syömishäiriötäni vastaan, vaan sen kanssa niitä kaikkia vastaan. Ja me voitamme.

Voitamme!

Kaikki meni niin kauan aivan loistavati, kun en syönyt. Sunnuntaina tapahtui kauheita, ja erinäisten tapahtumien johdosta minä söin. Illan makasin kippurassa sohvalla ja uikutin äidille kuolevani. Mahaan sattui niin kauheasti.

Siitä alkaen menetin kaiken kontrollin elämässäni. Koulussa olen käynyt juuri ja juuri tekemässä yo-kuuntelut ja pari tuntia lisäksi. Olen syönyt ja voinut pahoin ja vihannut itseäni. Sen kanssa karkasi mopo käsistä aivan totaalisesti. Annoin tiistaina hieman periksi ja kaivoin ystäväni Terän esiin. Olin antanut itselleni luvan tehdä kolme pientä viiltoa. Niiden lisäksi tuli kuitenkin erinäinen määrä isompiakin. Sama jatkui keskiviikkona ja tänä aamuna myöhästyin koulusta taas aika paljon, kun yksi iso reidessä ei suostunut lopettamaan vuotamista. Paikkaustarpeet loppuivat ja päädyin lähtemään kouluun todella epähallamaisissa vaatteissa; mustilla paksuilla collegehousuilla. Haava kuivui housuihin kiinni ja repesi irti yhä uudestaan, ja vasta käytyäni kaupassa tekemässä lisäostoksia sain sen asettumaan.

Keskiviikkona tein myös jotakin, mitä minun ei pitänyt. En tiedä, mikä minuun meni, mutta kerroin K:lle. Hän meni vakavaksi ja uhkasi ensinnäkin vahtia, että tosiaan käyn koulussa enkä eristäydy kotiin. Hän myöskin päätti, että nyt ihan aikuisten oikeesti minulle on hankittava apua. Hän haluaa tulla kanssani terkalle kuulemaan lisää näistä asioista. Syömishäiriöistä ja itsetuhoisuudesta. Hän ei jätä asioita enää näin.

Minä pelästyin itsekin. En todellakaan halunnut tehdä itsestäni jauhelihaa, mutta nytinhottava vartaloni on haavoilla, kymmeniä viltoja. En pystynyt lopettamaan, vaikka olin päättänyt. Minun päätöksiläni ei ole enää mitään merkitystä. Asiat vain tapahtuvat aina joskus. Se minua pelottaa. En pelkää kipua eivätkä nämä jäljet itsessään ole vaarallisia, mutta ovat varoitus siitä, mitä voi tapahtua, kun kontrollini ei pidä. Minä voin tehdä mitä vain. Vai olenko se edes minä.

Palataan viime viikon perjantaihin. Kaikki ei ole sujunut E:n, rakkaimman ystäväni kanssa oikein hyvin. Perjantaina päätimme, ettemme tee mitään lopullista, mutta meidän on otettava etäisyyttä. Minun toimintani ruuan kanssa, siis syömättömyys, satuttaa ja ahdistaa E:tä liikaa. Hän ei kestä. Olen pelännyt tätä jo pidempään. On kiduttavaa olla koulussa ja nähdä häntä voimatta jutella ja olla yhdessä. Elämääni jäi suuri ja kipeä aukko siihen, missä E oli ennen. Sattuu. Sen myötä olen sulkeutunut lisää. En puhu muillekaan koulussa enää. Olen yksinäisempi kuin aikoihin.

Olen usein ajatellut, että elämä olisi helpompaa, jos ympärilläni ei olisi rakkaita ihmisiä, joita satutan pakostakin toiminnallani. Se onkin, mutta kuinka raastavaa yksinäisyys onkaan! K on hyvin kiireinen, emmekä ole ehtineet oikein jutella viikkoihin, vain pari sanaa joskus käytävässä ohimennen. Minua myös pelottaa yksinäisyys. Mietin, miksi kerroin K:lle, etten osaa lopettaa Terän kanssa. Joskus voi mennä todella pahasti yli. Olen toivonut, että ne menisivät pois ja antaisivat minun pudota. Nyt kun ne ovat menneet, pelkään niin kovasti, että kun putoan, kukaan ei ole ottamassa kiinni. Ehkä minä kerroin K:lle, että hän ottaisi kopin sitten...

Ja huomenna virkeänä tekstitaitoa tekemään. Kuudessa tunnissa pitäisi saada pullautettua paperille yli kahdentoista vuoden oppimistulokset.

Tuntuu hyvältä.

En ole syönyt mitään sunnuntaiaamuisen oksentamisen jälkeen. Olen jättänyt jopa sokerittomat omenamynthonit ja läkerolit. En myöskään syö purkkaa. Olen juonut etupäässä kahvia ja vähän vettä, muuhun en koske. Olen meinaan tullut siihen tulokseen, että ruoka on arkkiviholliseni, joka yrittää orjuuttaa ja tappaa minut. Kurkku on yhtä murhanhimoinen kuin leipä ja perunalastutkin, se vain yrittää esittää ystävää.

En halua syödä enää koskaan. Tahdon vapauttaa itseni ruuasta. Minulla ei ole ongelmia syömisen kanssa niin kauan kuin minun ei tarvitse syödä. Ahdistaa vain se, että isällä ja mummuloissa on varmaan pakko syödä. Reilu viikon päästä suuret sukujuhlat, joissa on tarkoitus olla koko päivä. Kuinka ihmeessä selviän syömättä? Minulla ei ole mitään muuta pakkoa syödä kuin sosiaalinen pakko. Mutta toivon, että ne pian tottuvat siihen, etten syö.

Sillä olen löytänyt tien oksennuksettomaan elämään. Syömättömyys on vapautus monista tuskista. Vapautus oksentamisesta ja pakkoliikunnasta, syömisen aiheuttamasta itseinhosta ja nälästä, vapaus laksojen käytöstä ja voi, vaikka mistä. Ei ole nälkäkään enää. Se on mennyt. On seesteinen ja varma olo. Onhan tässä huonojakin puolia. Mainittujen sisoaalisten ongelmien lisäksi ainakin kylmyys ja väsymys. Kylmyyteen kuitenkin auttaa vaatetus ja väsymykseen tasapaino kofeiinin ja unen välillä.

Minä voitan.

Tämä viikkohan on mennyt ihan putkeen; olen oksentanut tiistaina, keskiviikkona, torstaina, perjantaina ja sunnuntaina. Kokonaiset kaksi päivää ilman. Tänään ensimmäisenä kun heräsin, jalat veivät keittiöön ja riisit kiehumaan. Ja taikinaa kipollinen ja vaikka mitä ja sitten vessaan. Tämä ei ole reilua!

Ne eivät voi auttaa minua, jos en tahdo, eikä minulla ole tahtoa haluta tarpeeksi. Ne eivät voi pakottaa minua mihinkään. Hävettää tunnustaa, mutta ehkä pakkohoito olisi minun ainoa mahdollisuuteni. Mutta niillä ei ole valtaa siihen.

Minä haluan ja en halua yhtaikaa. En tiedä, kuinka monta niitä on minun päässäni, vai olenko minä kenties ne kaikki. Voinko minä todella olla näin monta?

Onko mahdollista, että minun pääni sisällä on joku muu?

Minä muistan tytön, pikku-Hallan, joka kuusivuotiaana ensimmäisen kerran kauhistui omaa lihavuuttaan. Hän katseli jalkojaan, jotka liian suurina levisivät esikoulun tuolille ja vihasi niitä. Silloin pikku-Halla tahtoi olla laihempi.

Hän tiesi, että voi lihottaa. Niinpä voita piti syödä vähemmän. Muihin konkreettisiin toimiin tuo havainto ei vielä silloin johtanut. Huomionarvoista lienee se, ettei Halla tuolloin ollut mitenkään tavattoman lihava.

Todellinen temppuilu ruuan kanssa alkoi vasta yhdeksännellä luokalla. Kouluruoka jäi yhä useammin syömättä, mutta karkkia meni. Paino kuitenkin putosi hieman. Lukion ensimmäisellä putosi hieman lisää. Reilu kaksi vuotta sitten aloin oksentaa. Silloin en tajunnut, mihin se johtaa. Yhä edelleen mietin, miksen lopettanut silloin, kun olisin vielä voinut.

Haluaisin kirjoittaa menneelle minälleni kirjeen. Joskus vielä kirjoitankin. Halaisin pikku-Hallaa ja kertoisin kauniita satuja elämästä, jossa ruoka on vain ruokaa, ei elämää hallitseva tyranni.

Mutta nyt, kun posliinijumala voittaa aina, en jaksa enää uskoa siihen, että vapautuisin siitä joskus. En jaksa yrittää. Mutta K on sanonut, että hän ainakin uskoo ja toivoo, vaikken minä aina jaksaisinkaan. Hän taitaa todella uskoa, ja se auttaa minuakin.

Tiedän K:n olevan luottamuksen arvoinen. Viime keväänä oli palaveri, jossa oli äitini, terkka, rehtori ja K. En tiedä, miksi K oli siellä. Palaveri koski minua, koulu oli eväämässä minulta erästä matkaa luokan kanssa sillä verukkeella, ettei terveyteni ehkä kestä. Äitini ei tiedä K:n olevan uskottuni, ja hän sanoi, että K oli jotenkin vaivaantuneen oloinen. Ehkä se tietää enemmän kuin voi kertoa. K pysyi minulle uskollisena, eikä puhunut mitään, vaan oli hiljaa.

Olen sikäli onnekas, että minulla on ihania ihmisiä ympärilläni kaikesta huolimatta. Syömishäröilyni myötä minusta on tullut etäisempi. Ajoittain työnnän kaikki pois läheltäni ja käännyn täysin sisäänpäin. Silloin toivon, että ne unohtaisivat minut ja menisivät pois. Mutta salaa sisimmässäni olen kiitollinen, etteivät ne mene. Ainakaan kaikki. K on aina tukena, kun eniten tarvitsen, samoin E. Joskus vain pelkään, että E särkyy. K on aikuinen ja vahva, hänen en pelkää menevän niin helposti rikki.

Haluaisin kiittää heitä siitä, että he ovat olemassa.

Kyllä minä odotan talvea. Odotan ihania paksuja villapaitoja, tumppuja, kailahuiveja ja säärystimiä. Odotan huuruavaa hegitystä pakkasilmassa, lumisadetta, sitä kauneutta ja kylmyyttä. Saan laittaa monta kerrosta vaatetta ja silti palelen. Sitä pientä valkoista karvaa, kuin kultaista lunta ihollani, jota kukaan ei näe.

Voin tehdä lumienkeleitä ja pyydystää hiutaleita kielelläni. Kaulahuivin lomasta törröttää hiustupsuja ja jonnekin kauas todellisuuden taakse tuijottavat silmät. Huulet ovat liian punaiset, mutta niillä on vieno hymy.

Lumen keskellä oksennus näyttää niin rumalta ja julmalta. Nälkä sopii talveen paremmin. Ne eivät näe sitäkään. Ne näkevät vain kauniit vaatteet ja sinivioletit sormet. Eivätkä ne katso, kun painan pääni.

Elämä jatkuu. Se jatkuu aina, vaikka usein toivoisin, ettei se tekisi niin.

Usein oksentamisen jälkeen, kuten tänäänkin, istun vessan lattialla silmät sumeana ja nojaan päätäni seinään. Nielu riekaleina, verenmaku suussa haluaisin huutaa "auttakaa joku minua!". En halua tätä. En halua! Vaikka kuinka päättäisin pitää oksentamattoman päivän, jokin vie minut ensin kaapille, pöydän ääreen ja lopulta vessaan. Minä huudan äänettömästi "ei!", mutta se ei kuuntele. Se ahtaa sisääni sitä saastaa ja lopulta pakottaa oksentamaan vedet silmissä. Enää minun päätökselläni ei ole mitään vaikutusta. Se voittaa aina.

Joskus siellä istuessani toivoisin, että joku tulisi ja ottaisi minut syliin.

Koulussa oksennan melkein aina ruuan jälkeen. Tunnen oloni niin syylliseksi, kun E vilkuilee pöydän yli, kun ahmin. Hänen silänsä näyttävät niin mustilta ja laajenneilta. Hän pitää yllä keskustelua, vaikken minä aina ehdi osallistua siihen, kun on niin kiire syödä. Kun poistun vessaan, kultainen E viihdyttää kavereita, ja kun tulen takaisin, hän kiinnittää kaikkien huomion pois minusta, etteivät he huomaa vetistäviä silmiäni. Kultainen E. En tiedä, tekeekö hän tuota kaikkea tietoisesti, mutta ole kiitollinen, että hän tekee niin.

Tänään en mennyt kouluun. En saanut itseäni ajoissa sängystä ylös, ja kun lopulta sain, en mahtunut ovesta ulos. Tiedätte ehkä sen tunteen, kun mikään vaate ei sovi ja peilistä tuijottaa virtahepo. Se häpeä, se itseinho, se viha.. Sen sijaan vedin orgiat kotona. Perunaa ja voita, paistettu muna, leipää, omenoita ja hunajaa, jugurttia, soijajugurttia ja taikinaa. Olen kehittänyt prototyypin taikinasta. Jauhoja, öljyä, sokeria, vettä. Maun mukaan mausteita, esim. kaardemummaa. Joskus laitan suolaa tai voitakin. Hiivan jätän pois, sillä tämä taikina on tarkoitettu syötäväksi sellaisenaan. Idea tuli, kun söin jauhoja suoraan pussista. Ne kuitenkin pölysivät ikävästi, joten lisäsin niihin vettä. Se taas oli liian vetistä, joten lisäsin vielä rasvan ja sokerin. Sopii pullataikinan ystäville.

Haaveilen mukavasta illasta ystävien kanssa. Söisimme hyvin ja ennen kaikkea normaalisti. Minulle ei tulisi mitään morkkista enkä oksentaisi. Meillä olisi hauskaa, kikattelisimme tyhmille jutuille ja loppuillasta kuiskisimme suuria salaisuuksia hämärässä.

Koulu alkoi, mutta olen pettynyt. Kuin se olisi ollut vain halpa kopio koulusta. Lukujärjestys on sekava ja mahdollisimman epäedullinen pikku Hallalle, jolla on omanikäistensä keskuudessa eniten kursseja. Mutta kylmä siellä oli. Tuli niin tuttu tunne, kun tuijotin tyhjyyteen, kavereiden hölpötys valui yli koskettamatta minua ja se kylmyys oli vallannut koko suuren kehoni.

Koulun vessassa minua katsoi peilistä vain osittain tuttu tyttö. Tälle tytölle minä kerroin, miltä minusta tuntuu; rakas Halla, minulla on tunne, että tämä vuosi tulee viemään sinut pidemmälle kuin koskaan. Ole vahva, ole kunnianhimoinen äläkä luota niihin. Ne puhuvat kauniisti, mutta sinä olet vahvempi. Muista hymyillä niille nätisti.

Kotona usein makaan sängyssä ahdistumassa. Tuntuu kuin kaikki kahdeksan ainetta, jotka kirjoitan, painaisivat minua ainakin kymmenen kilon massalla kukin. Kuin iso mies makaisi päälläni yrittäen tukahduttaa hengitykseni.

Katsotaan, mitä tapahtuu. K:n huomion olen ainakin jo herättänyt. Minua tarkkaillaan. Olen jutellut K:n kanssa, hän on vaihtanut taktiikkaa. Hän ei yritä enää pakottaa minua mihinkään, mutta haluaa olla tukena ja toimia, kun tilaisuus tulee.

Mutta uskoni K:hon koki kolauksen. Perjantai-iltana hän pyysi minua seuraavana päivänä kanssaan kahville. Ei osannut vielä sanoa aikataulua, mutta lupasi tekstailla. Mitään ei kuulunut. Kun kysyin, hän sanoi, ettei ehdikään, on menossa toisen kaverinsa kanssa.

Tunnen olevani päivä päivältä enemmän yksin. En tiedä, ehkä minun pitäisi sulkea myös K kokonaan ulkopuolelle.

Olen lihonut, lihonut valtavasti. Vaakaan, tuohon kidutusvälineeseen, en ole uskaltanut katsoakaan. Jos olisin saanut pidettyä kohtuun tässä touhussa, se olisi voinut jatkua koulun alkaessa. Mutta nyt tiedän kaiken taas räjähtävän käsiin. Ehkä jollain tasolla odotankin. Se tunne tuo muistoja, kylmyys, väsymys, läksyt, syömättömyydellä kadotettu näläntunne, alati laskeva paino...

Näin perjantai-lauantaiyönä outoa unta. Ja niin toden tuntuista. Olin korkeassa puutornissa, jonka kaiteiden välistä olisi voinut hypätä. Ja juuri se oli mielessäni. Alhaalla oli joitakin luokkatovereitani, mikä toi koulun tunnelmaa uneen. Ja sitten K marssi hyvin päättäväisenä paikalle, kiipesi portaat ylös ja haki minut alas. En muista hänen sanoneen mitään. En ole aivan varma, mutta saattaa olla, että hän otti minut syliin ja kantoi alas.

Joskus tuntuu, että haluaisin hänen ottavan minut syliin. Tuudittaisi minua hiljaa, silittelisi hiuksiani ja kuiskailisi kauniita ja turvallisia sanoja. Kaikki on hyvin, älä pelkää. En anna sinulle tapahtua mitään pahaa. Oikeastaan periaatteessa sen voisi tehdä kuka vain, mutta K on ainoa ihmisistäni, joka sopisi siihen. Ystävä mutta kuitenkin myös auktoriteetti.

Oikeastaan tilanne on joskus ollut lähes sellainen, mitä nyt en ollut sylissä. Melkein itkin suuren ahdistuksen ja pelon vallassa, tuntui kuin pääni olisi ollut hajoamassa ja halusin kuolla. Hän silitti päätäni, ei hän anna sen hajota peruuttamattomasti, se voidaan korjata, hän ei jätä minua yksin sen kanssa... Ja hän on ottanut henkilökohtaiseksi tehtäväkseen hankkia minulle apua tänä syksynä.

Mutta minä en halua lääkärille, terkalle ja psykiatrille. Terkkaa ei juuri tarvitse enää huijata, juuri nyt painoni varmaan tyydyttää häntä. Mutta keskussairaalan lääkärit ja varsinkin psykiatrit.. Sinne en enää mene! Ne lässyttävät minulle kuin kaksivuotiaalle, mutta odottavat päätöksiä kuin aikuiselta ihmiseltä. En ole kaksivuotias enkä varsinkaan aikuinen!

Älkää odottako minulta aikuisen käytöstä. Minä en ole aikuinen.

Haluaisin vihata koko maailmaa ja teitä kaikkia. Haluaisin vihata, jottei teidän tuskanne koskettaisi minua. Haluaisin vihata, ettei teidän itkunne, huolenne ja anelunne saisi minua epäröimään ja vihaamaan itseäni vielä enemmän, koska satutan teitä. Haluaisin vihata, ettei tarvitsisi välittää.

Mutta minä välitän. En vihaa teitä, mutta itseäni kyllä. Tuntuu pahalta satuttaa teitä. Mutta mitä ikinä teenkin, en voi sille mitään. Rakkaat, olisi parasta, jos voisin täysin vetäytyä maailmastanne.

Haluaisin lopettaa tämän salailun, peittelyn, välttelyn, tekonaurun ja ruuan kantamisen roskikseen. Mutten pysty. Antakaa anteeksi.

En osaaa päästää irti. Tiedän, että joskus minulla oli mahdollisuus kääntyä takaisin. En kääntynyt, ja nyt minulla ei ole. Ne luulevat, ettäminulla menee nyt niin hyvin, kun olen lihonut niin paljon. Näytän ehkä terveeltä joo, mutta onneksi ne eivät näe sisälle. Näytän paremmalta ja vanhat vaatteet pysyvät päällä. Mutta hyvät ystäväni, mitä luulette tapahtuvan, kun koulu alkaa? Alkaa uusi vuosi täydellisyyden tavoittelua, nälkää, kylmyyttä, väsymystä, itkua ja pelkoa. Mutta ne näkevät siitä vain murto-osan. Ne näkevät, että teen yli voimieni, mutteivät voi mitään! Ajatelkaa, ne voivat olla vaikka kuinka huolissaan, mutta niillä ei ole valtaa peilimaailmassa!

Yli viikon ajan olen vain ahminut. Mutta minulla on mennyt suht. hyvin. E:n kanssa olemme koheltaneet päivittäin, liftanneet Helsinkiin, vaihtaneet rekasta henkilöautoon moottoritiellä ja yöpyneet eduskuntatalon portailla. Elämä on maistunut seikkailulta. Olemme olleet suurimman osan ajasta yhdessä ja meillä on ollut mukavaa ja jännittävääkin.

Tänään söin aamiaiseksi tomaatteja ja punaherukoita. Ja sitten naksahti taas. Ahmin leipää kuin hullu ja oksensin myös kuin hullu. Tuntui, kuin tuon teon myötä olisi poistunut myös se elämänhalu. Jatkoin vielä leivällä ja pannukakulla. Voi, kuinka lupasin ja vannoin itselleni, ettei ikikä enää, ei ikinä! Ja taas minä kumarsin posliinijumalaa niin hartaasti. En vain osaa lopettaa. Joskus uskoin huomiseen, enää en jaksa. Onneksi K uskoo ja toivoo puolestani, hän lupasi.

Kun koulu alkaa, teidän niiden mitttailevan minua katseellaan. Onko se lihonut? Näyttääkö se väsyneeltä, puhuuko se sekavia? Onko se läsnä täällä vai niissa omissa maailmoissaan?

Minun piti olla tänään oikein ahkera fysiikan kanssa, mutta se tyssäsi siihen, etten löytänyt MAOLia. Että ärsyttää, en saanut kuin pari tehtävää tehtyä! Tämän kurssin päässä siintää ihana palkinto: englanninkielinen novellikokoelma. Se on sentään jo kaunokirjallisuutta. Suomenkieliseen en varmaan ehdi ikinä. Ehkä kirjoitusten jälkeen. Ja pääsykokeiden. No, ehkä joskus, jos elän vielä silloin.

Nyt on jo parempi. Vaikka olen syönyt, elämä tuntuu mukavammalta.Ystäväni, kutsun häntä vaikka E:ksi, tuli viimein takaisin matkaltaan. Ja jotta elämä ei aivan tylsäksi kävisi, aiomme tänään liftata johonkin pois täältä. E on niitä ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä melkein mitä vaan. Hän on myös oivallinen keskustelukumppani ja hänestä on ollut suuri apu vaikeimpinakin aikoinani. Hän ymmärtää jotakin syömishäiriöistäkin. Se onkin kestoaiheitamme, sillä E on yksi niistä harvoista kavereistani, jotka tietävät minulta sellaisen löytyvän.

Toivon, että pääsemme tänään mahdollisimman kauas. Ehkä herkuttelemme jopa perillä.

Olen vain syönyt ja syönyt ja olo ihan hirveä sen vuoksi. Arvatkaa, kuka juoksee kuin kahjo tänä iltana. Revin vaikka keuhkoni ulos, mutta tämä saasta on saatava ulos minusta! Ja minä saan. Syöminen ei tunnu edes hyvältä. Olen huomannut, etten pysty syömään karkkia enää niin kuin ennen. Silloin meni kepeästi puoli kiloa kerralla. Nyt 336 grammaa kesti koko illan, js söimme sitä sentään veljeni kanssa yhdessä. En pystynyt ottamaan kuin pari kerralla. Karkki ei ollutkaan niin hyvää kuin muistin.

Rakkaat lukijani, joita on jo kaksi, jos haluatte lukea blogistani jotakin tiettyä, saa kertoa ja prin täyttämään toiveenne parhaani mukaan.

Mikään ei muutu. Seinät kaatuvat päälle. En näe valoa. Toivo paremmasta on kuollut. Minua ei kiinnosta mikään enkä jaksa mitään. Mielessä pyörii ruoka. Näen unia ruuasta nukkuessani ja ajattelen sitä valveilla ollessani. Onneksi äiti on jo sopeutunut tilanteeseen eikä enää odotakaan minun syövän mitään hänen nähtensä. Tai muutenkaan.

Masennuksesta paranemiseen tarvitaan oma halu. Mutta minä en jaksa haluta. Vihaan itseäni. Kotona turhautuessani luon sääntöjä, joiden rikkomisesta seuraa rangaistus. Minä en voi sille mitään. En jaksa voida. Ei saa syödä muuta kuin sokerittoman Mynthonin tupakan jälkeen. Ei saa nukkua liikaa. Mitä vähemmän sen parempi. Ei saa näyttää pahaa oloaan. Ei saa lukea kaunokirjallisuutta ennen kuin rästissä olevat kouluun liittyvät ja liittymättömät tietokirjat on luettu. Ei siis koskaan. Ja minä janoan kaunokirjallisuutta! Pääsisin pois täältä edes yhden kirjan ajaksi kerrallaan. En osaa selittää suhdettani kaunokirjallisuuteen, mutta se on intohimoinen.

Mutta sekin himo on sammumassa. Odotan kuolemaa. Odotan. Hautausmaalla kävely on rauhoittavaa. Onnen tyyssija. En näe tästä ahdistavasta maailmasta muuta tietä ulos.

En kuitenkaan ole tehnyt itsemurhasuunnitelmaa. Ajelehdin vain enkä ole yhtään varovainen missään. En pelkää, sillä minulla ei ole mitään menetettävää. K on eri mieltä.

Vietän lomani kotona ahdistuen ja omaan maailmaani eristäytyneenä. Ajoittain ihan täysin. En puhu ihmisille, en tapaa heitä. Olen kotona ja tupakoin. Istun parvekkeen lattialla kippurassa selkä ovea vasten. Painan pään polviin, puhaltelen savusta kuvioita. Suljen silmät ja nautin siitä tunteesta. Ajattelen asioita, mutta uusia ajatuksia ei tule. Olen ajatellut kaikki ajatukseni niin moneen kertaan, että osaan niiden reitit ulkoa.

En tee mitään.

Kauhea loma, kauhea! Odotan, että koulu alkaa. Saan jälleen lukea, stressata, onnistua, itkeä iltaisin väsymystäni ja paeta välitunneilla tupakalle ja kävelylle ennen kuin ne puhuvat minulle. Vaikka kaatuisin töideni alle juuri kirjoitusvuonna, sekin on parempi kuin tämä ainainen kotona möllöttäminen.

Moni asia pelottaakin koulun suhteen. Viime keväänä jouduin lääkärille ja terkalle. Nyt ne tarkkailevat minua enkä pääse pakoon niiden katseita edes miesten L-kokoisen hupparini alle. Minulla on terkalla käyntejä heti syksyllä. Joudun juomaan vettä, jottei painon lasku näy. Ja terkka tietää sen.

Ne puhuvat minusta koulussa, opettajat ja muut. Mutta he eivät kerro mitään minulle. Ne ovat huolissaan, mutta minulle kerrotaan vain se. Ei, kuka on ja mistä.

Juuri se koululääkärikäynti poiki minulle labroja ja lähetteet sisätautilääkärille ja nuorisopsykiatriselle. Sain diagnoosin, mutta mikään ei muuttunut. En mene sinne enää, en. Minulle lässytetään kuin kaksivuotiaalle ja samalla odotetaan päätöksentekoa kuin aikuiselta.

Minulla ei myöskään ole tahota haluta tarpeeksi. Ne eivät voi tehdä mitään vastoin minun tahtoani. Enkä minä tahdo. En jaksa.

En jaksa.

Ihmiset, ettekö te ymmärrä. Ei, ettehän te eikä sitä voi teiltä odottaakaan. Minun on tultava täydelliseksi. Hallittava itseni ja elämäni. Nämä kuristavat säännöt ovat ainoa keino vaikuttaaa elämääni. Enkä silti tiedä, ovatko ne edes minun keksimiäni. En tiedä, kuka näistä olen minä.

Ystäväni koulusta opettajien keskuudesta on vannonut huolehtivansa siitä, että saan apua. Mutta kun minä en halua. En mene. Ne eivät voi minua pakottaa, johon tämä ystävä, kutsukaamme häntä vaikka K:si, sanoi vievänsä minut vaikka väkisin ja istuvansa siitä linnassa pari vuotta. Se hieman pysäytti, vaikken hänen kuultensa reagoinutkaan. Jos hän on todella niin vakavissaan...

Olen huomannut, että mitä ikinä teenkin, satuttaa toisia. Pelkään erään ystäväni puolesta, jolla on ajoittain syömishäröilyä. En halua johdattaa häntä näille helvetin poluille. Ja äiti. Tuntuu pahalta, kun hän itkee, kuinka paljon hänelle merkitsen ja mitä kaikkea ihanaa hän minulle toivoisi.

Juuri tämän takia olen eristäytynyt lomalla kotiin. En satuta muita niin paljon, jos en ole tekemisissä heidän kanssaan. Mutta kotona seinät kaatuvat päälle. Ahdistaa.

Ahdistaa.

Onko tämä elämää? Kamppailen itsetuhoisten ajatusten kanssa. Miksi? Miksi edes yrittää? Posliinijumala ei päästä otteestaan. Istun itse langettamaani elinkautista.

Eilen, kun olin illalla juoksemassa, alkoi pistää oikein kunnilla. Huonoa kuntoa se vain on; pisti vatsaan ja johonkin määrittelemättömään paikkaan keuhkojen tienoilla, siellä sisällä. Kipu yltyi liian kovaksi: kävelin viimeisen kilometrin. Että suututtaa. En saanut muutenkaan palaan suurinta osaa syömistäni kaloreista. Se tietää lihomista. Ja lihomisesta ei seuraa mitään hyvää, tiedättehän. No, onneksi kävin vielä koiran kanssa kävelemässä illalla, niin mieli hieman rauhoittui. Mutta ei täysin.

Tänään piti tulla nollapäivä, mutta aamulla täti tuli kylään tuoden viinereitä sienileipää, rypäleitä ja nektariineja. Söin. oli pakko. Tuntui, että täti katsoi silmä kovana jokaista suupalaani. Viineri oli ihanaa, rasvaista ja mansikanmakuista. Makeaa. Tunsin, kuinka se oikein suli suussa, valui rasvaisena mahan kautta reisiin läskiksi.. Ja itseinho räjähti käsiin. Mitä mä teen?!

Niin, kai minulla sitten on syömishäiriö, kun kaikki niin sanovat. Hassu ilmaisu vallalle ja hallitsemiselle. Häiriö. Eikö siis ole normaalia hallita itseään?
Olenkohan edes ihminen. Biologisesti ainakin olen, sillä ainoa, jonka kanssa voin lisääntyä ja tuottaa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, on toinen, urospuolinen ihminen. Olen siis naaraspuolinen ihminen. Ihmisnaaras.

Pahinta on, että kun alan itse uskoa diagnoosiin, se muka oikeuttaa johonkin. Jos kerran olen sairas, niin miksi te odotatte minulta terveen ihmisen käytöstä?

Alamäkeä vain

Taas menee kaikki pieleen. En ymmärrä, miten voin olla tällainen luuseri. Täydellisyys ei siedä minkään laista heikkoutta. Olen syönyt, voi että olen syönyt! Tänään oksensin rajummin kuin aikoihin. Sitä tuli nenästäkin, ja verta.

Tänään oli ystävä luonani kylässä. Hän, jolle joskus kerroin kaiken, mutten enää aikoihin. Nyt hän vain puhui, minua ei huvittanut. En osannut puhua, ei ollut mitään kerrottavaa, ei mitään jaettavaa. En jaksaisi olla ihmisten kanssa. Olen astunut peilin läpi eikä paluuta ole. He eivät näe sinne, eivät pääse sinne. Olen turvassa heiltä, mutten itseltäni. Ja minä itse olen ainoa, joka voi minua vahingoittaa. He eivät voi, sillä olen piilossa peilin takana.

Joskus pelottaakin se. Mieleni on raiteiltaan, myönnän, mutta heillä ei ole aavistustakaan siitä. He eivät näe. Tiedän vielä, kuinka kuuluu käyttäytyä, niin he eivät huomaa. Olen vetäytynyt omaan mieleni maailmaan, ja tämä kaikki tuntuu turhalta ja yhdentekevältä. Hullulta suorastaan.

Eilen äiti itki jälleen sitä tuskaa, jota hänelle tuotan.

Liikaa minua, liikaa elämää.

En halua vain olla laiha. Haluan olla täydellinen. Ja olen niin kaukana kaikesta. Olen 7 kiloa enemmän kuin vähimmilläni olin. Kaipaan niin talvea, huuruavaa hengitystä, villapaitoja, lumikukkia... Kaipaan niin koulua, jotain pysyvää ja säännöllistä tämän sekavuuden keskelle. Päivät ovat toistensa kopioita ja aika ei kulu. Ja siltikin se kuluu niin, etten loman loputtua ole tehnyt vielä mitään siitä, mitä olisi ollut pakko tehdä, ja uusi pieni kuolema koittaa.

Haluan olla poissa, kaukana täältä, siinä omassa satumaailmassani peilin takana. Peilimaailmako se on?
Mutta kuinka paljon se satuttaakaan läheisiäni. Mitä ikinä teenkin, se satuttaa heitä. Ehkä sisälläni asuu pahuus.

Possu

En ymmärrä, miten tässä aina käy näin. Kaikki meni hyvin, kunnes joimme kahvia kahdestaan kaverini kanssa meidän keittiössämme. Tarjolla oli leipomiani pullia ja mansikka-raparperipiirakkaa. Molemmat olivat onnistuneita. Ei ollut nälkä, mutta haukatessani ensimmäistä pullaa tajusin, että nyt mennään taas ja lujaa. Siitä se lähti. Söin pullia ja piirakkaa vaniljakastikkeen kanssa kuin hullu!

Illalla söin lisäksi klementiinin. Huomenna en aio syödä mitään muuta kuin pari klementiiniä. Jos kuitenkin syön, saatte lyödä. Huomenna on lenkkipäiväkin. Aion juosta hieman pidempään kuin eilen. Joka päivä vähän pidempään, vähän syvemmälle.

Failure

Epäonnistuin taas. Eilen meni hirmu hyvin siihen asti, kun äiti toi mulle pussillisen lehmäkarkkeja. Oikeastaan ei tehnyt edes mieli, mutta soin kuitenkin monta ja loput tänä aamuna. No, viimeiset syötin koiralleni, ystävistäni uskollisimmalle. Ja siitä se lähti. Söin illalla vielä juustoa, yhden pahanmakuisen keksin, vadelmia hunajan kera sekä pienen siivun ruisleipää. Noista vain vadelmat ovat periaatteessa sallittujen listalla. Mässäilystä rangaistaan aina. Ja eilinen oli vasta varoitus. Olen huomannut, ettei vatsani edes kestä tuollaista syömistä. Lisäksi siitä tulee muutenkin niin paha olo. Illalla itsevihani paisui niin, että saan kiittää tai kirota onneani siitä, että olen vielä täällä. Tänään söin lehmäkarkkien lisäksi juustoa. Saa nähdä, mitä tapahtuu.

Ei oikeastaan ole edes nälkä

En syönyt eilen mitään. Paino oli laskenut edellisestä punnituksesta yli kilon. Ihan hyvä alku. Kävin myös juoksemassa ihan pienen lenkin, jonka jälkeen hain kotoa kuivat päälle ja koiran messiin ja samalta seisomalta pikkulenkki koiran kanssa. Illalla tuntui niin hyvältä.

Tänäänkään en vielä ole syönyt. Loppuviikosta on kuitenkin tulossa vaikea: ainakin kolmena seuraavana päivänä on tiedossa sosiaalisia tilanteita, joissa on PAKKO syödä..

Alku

Kuten huomaatte, päätin purkaa tuntojani uuteen blogiini.

Elän hiljattain diagnosoidun syömishäiriöni kanssa arkea, joka ei ole niin hienoa kuin asiaan vihkiytymätön voisi kuvitella. Mieleni on tavallaan jakautunut; siellä on minä, joka haluaa elää hyvää elämää, syödä hyvin ja olla sinut itsensä kanssa. Mutta siellä on myös minä, joka kieltää ruuan ja syömisen, pitää väkisin valveilla ja pakottaa jatkamaan silloinkin, kun voimat ovat loppuneet. Se vahva minä.

Tiedän olevani normaalipainoinen (taas), ja silti (siksi) olen läski. Jokainen lisää tullut gramma on puhdasta, vihaista, lämmintä läskiä. Mun on päästävä eroon tästä hirveästä lihasta! Mitä enemmän syön ruuan sijasta itseäni, sitä paremmalta tuntuu.

Tervetuloa matkalleni, jonka päässä odottaa täydellisyys.