Kauhea loma, kauhea! Odotan, että koulu alkaa. Saan jälleen lukea, stressata, onnistua, itkeä iltaisin väsymystäni ja paeta välitunneilla tupakalle ja kävelylle ennen kuin ne puhuvat minulle. Vaikka kaatuisin töideni alle juuri kirjoitusvuonna, sekin on parempi kuin tämä ainainen kotona möllöttäminen.

Moni asia pelottaakin koulun suhteen. Viime keväänä jouduin lääkärille ja terkalle. Nyt ne tarkkailevat minua enkä pääse pakoon niiden katseita edes miesten L-kokoisen hupparini alle. Minulla on terkalla käyntejä heti syksyllä. Joudun juomaan vettä, jottei painon lasku näy. Ja terkka tietää sen.

Ne puhuvat minusta koulussa, opettajat ja muut. Mutta he eivät kerro mitään minulle. Ne ovat huolissaan, mutta minulle kerrotaan vain se. Ei, kuka on ja mistä.

Juuri se koululääkärikäynti poiki minulle labroja ja lähetteet sisätautilääkärille ja nuorisopsykiatriselle. Sain diagnoosin, mutta mikään ei muuttunut. En mene sinne enää, en. Minulle lässytetään kuin kaksivuotiaalle ja samalla odotetaan päätöksentekoa kuin aikuiselta.

Minulla ei myöskään ole tahota haluta tarpeeksi. Ne eivät voi tehdä mitään vastoin minun tahtoani. Enkä minä tahdo. En jaksa.

En jaksa.

Ihmiset, ettekö te ymmärrä. Ei, ettehän te eikä sitä voi teiltä odottaakaan. Minun on tultava täydelliseksi. Hallittava itseni ja elämäni. Nämä kuristavat säännöt ovat ainoa keino vaikuttaaa elämääni. Enkä silti tiedä, ovatko ne edes minun keksimiäni. En tiedä, kuka näistä olen minä.

Ystäväni koulusta opettajien keskuudesta on vannonut huolehtivansa siitä, että saan apua. Mutta kun minä en halua. En mene. Ne eivät voi minua pakottaa, johon tämä ystävä, kutsukaamme häntä vaikka K:si, sanoi vievänsä minut vaikka väkisin ja istuvansa siitä linnassa pari vuotta. Se hieman pysäytti, vaikken hänen kuultensa reagoinutkaan. Jos hän on todella niin vakavissaan...

Olen huomannut, että mitä ikinä teenkin, satuttaa toisia. Pelkään erään ystäväni puolesta, jolla on ajoittain syömishäröilyä. En halua johdattaa häntä näille helvetin poluille. Ja äiti. Tuntuu pahalta, kun hän itkee, kuinka paljon hänelle merkitsen ja mitä kaikkea ihanaa hän minulle toivoisi.

Juuri tämän takia olen eristäytynyt lomalla kotiin. En satuta muita niin paljon, jos en ole tekemisissä heidän kanssaan. Mutta kotona seinät kaatuvat päälle. Ahdistaa.

Ahdistaa.