Älä katso

Hyvinä päivinä minua ympärövät ihmiset, joista pidän niin valtavasti, etten osaa edes kertoa. Sellaisina hetkinä tuntuu, että minusta pidetään juuri sellaisena kuin olen. Tai ainakin sellaisena kuin he minut näkevät, mutta sillä ei ole väliä.

Niitä päiviä on vähän. Suurimman osa ajasta vietän kaksin koiran kanssa tai yksin töissä yön hiljaisina tunteina. Siitäkin minä pidän. Kuitenkin joskus on mukavaa saada ympärilleen ihmisiä, naurua, ääntä.

Ja joskus minä tunnen aivan vääriä tunteita aivan vääriä ihmisiä kohtaan. Sopimattomia tunteita ja kiellettyjä ihmisiä. Onneksi Pessi ei tuomitse, vaan silittää selkää ja hymyilee. Eikä ne tunteet haittaa, kun olen kiellettyjen ympäröimä, eivät lainkaan, sillä kielletyt ovat tärkeitä ja kauniita, ja minä tykkään katsella niitä ja kuunnella, ja joskus minäkin uskallan hymyillä ja katsoa silmiin.

Joinakin aamuina, kun muu maailma vielä nukkuu, harvahampainen raksamies tulee ihailemaan minun jalkojani. Se sanoo olevansa kuvanveistäjä, ja minusta se kaikki on vähän kiusallista.

Don't

Illalla nukahdan raukeana Pessin kainaloon ja mulla on hyvä olla. Herään myöhemmin illalla Pessin helliin silityksiin ja kuskauksiin. Taas sen täytyy mennä. Aina sen täytyy, ja niin sen kuuluu olla.

Uni ei hälvene helpolla. Unessa on Africa, muttei suuria seikkailuita. Sen tunnelataus on niin valtava, että herättyäni meinaan pakahtua siihen tunteeseen, jota en osaa nimetä. Taistellessani itseäni valveille mulla on aivan jumalaton ikävä Africaa.

Katson Pessiä kun se silittelee minua. Se katsoo takaisin ja hymyilee. Melankolia, joka on maalannut maailmaa siniseksi jo jonkin aikaa, syvenee minussa, mutta mun ei ole paha olla. Sillä se ei ole tuskaa tai pahaa oloa, vaan syvän sininen meri sisälläni. Se on hiljaisuutta ja haikeutta, se on kaukaisuuteen suunnattuja lasittuneita katseita työpaikan kahvipöydässä. Se on hiljaisia askeleita hämärässä ja yksinäistä savua yössä. Se on melankoliaa ja elämää.

Käyn katsomassa potilastiedot ja mietin, miksi minulla on hoitosuhde. Mietin, riittääkö motivaationi, vai onko kaikki sittenkin turhaa. Tiedän, että käyn siellä vapaaehtoisesti ja voin lopettaa koska vain. Käyn siellä, koska haluan. Mutta haluanko minä oikeasti niin paljon, että olen valmis luopumaan siitä, mitä ilman en osaa kuvitella eläväni. Haluaisin haluta, mutta uskallanko minä. Tiedän, että se tulee sattumaan enemmän kuin helvetisti, että siitä luopuminen on ehkä kivuliaampaa kuin mikään muu. Onko elämää sen jälkeen. Saanko minä mitään tilalle, vai jääkö minusta jäljelle vain murto-osa siitä, mitä olen nyt. En minä kipua pelkää, vaan tyhjyyttä. Mikä on se hinta, jonka joudun maksamaan siitä. Olenko todella valmis siihen, ja mitä jos kaikki meneekin päin helvettiä. Mua pelottaa.

Ja kuitenkin minulla on elämä, jota ehkä jopa rakastan.