Sataa punaista vettä

Hetki hetkeltä minussa on yhä vähemmän mitään muuta kuin puhdasta vihaa. Infernaalisen turvonnut ruumiini hengittää, kuluttaa, tuottaa valuvaa öljyistä vihaa, se virtaa suonissa ja tihkuu ohimolta, pulppuaa suustani sisään ja ulos, ja minua pitää pinnalla lähinnä se, etten kehtaa kuolla näin lihavana.

En halua.

Liikaa marsipaania, kaikkea, läskiä rasvaa sokeria vihaa kaikkea liikaa liikaa liikaa. Yöt ovat kauniita, mutta ne eivät riitä taittamaan päivien rumuutta.

En kestä, kun ne kaikki kyselevät huomisesta, ensi viikosta, syksystä, kai sä nyt johonkin kouluun pääsit, tai mikset jatka sitä vanhaa, no ensi kerralla sitten. Mutta kun sitä ensi kertaa ei ehkä tule!

Juon pullollisen light jaffaa. Kaikki ovat poissa, koirakin. Katse osuu johonkin, mitä ei pitäisi olla. Äiti on unohtanut mattoveitsen näkyville keittiöön, ja minä olen taas ihan pikkuisen matkalla Afrikan savanneille seeprojen seuraan.

Ken yksin käy yöhön

Elämä on kaaos. Työ on ainoa mitenkään rytmittävä tekijä. Nukkuminen on kaoottista, usein liian vähäistä, unet ovat sekavia ja hulluja, joista herään joskus uupuneempana kuin nukahtaessani vailla varmuutta siitä, mitä oikeasti tapahtui. Syöminen on kaoottista, ihmissuhteet ovat kaoottisia, tulevaisuus yksi kuvaton kaaos.

On hirveän vaikea tehdä tulevaisuuden kannalta mitenkään järkeviä ratkaisuja, kun mitään ei ole. Tai on, haaveita, muttei suunnitelmaa, ei tarttumapintaa. Se kaikki luisuu sormistani kuin öljytty ankerias. En tiedä, haluaisinko edes saada siitä kiinni, sillä pienet pääskyseni, minä olen pelkuri.

Kerta toisensa jälkeen vastustan kiusausta jäädä bussista liian aikaisin ja hypellä kallion reunalle katselemaan alhaalla odottavaa uloskäyntiä, vielä peiliäkin lopullisempaa porttia. Ja vaikka joku kerta seisoisinkin siinä reunalla, en ottaisi sitä askelta. En nyt. Haluan vielä nähdä, maistaa, tuntea. Silti tuo reuna hetkittäin vetää minua puoleensa kuin ravintolan roskis nälkäistä rottaa.

Eilinen ilta-aurinko paistoi viinien pintaan taidemuseon edustalla, sai hymyn hehkumaan ja lämmitti vielä viimeiset hetket ennen yön kylmyyttä. Viiniä, olutta, lonkeroa, Jallua, ihan mitä vain ja ehkä pari paheksuvaa katsetta tädeiltä pientenkoiriensa kanssa. Illan hämyssä Nega Polaris, olut ja aski tupakkaa - jälleen Therru unohtaa maailman kalseuden ja nauraa sitä aitoa humalaisen leveää nauruaan, jolla on joskus kummallinen vaikutus kaksilahkeisiin.

Aamuyöllä löydän itseni aivan väärältä puolelta kaupunkia keskeltä valkoisen idyllistä rivitaloaluetta harrastamasta täydellisen mitäänsanomatonta seksiä. Painan pääni ja oikaisen punaista rusettia, kun toinen haluaisi jotain huomennakin, otan vain vettä kiitos ei ole nälkä, ja heti kun kuorsaus käy säännölliseksi, hiivin jälkeä jättämättä lähimmälle bussipysäkille, eikä edes kuski voi tietää, olenko palaajia vai lähtijöitä.

Bussissa sormet osuvat käsilaukussa nätisti teipattuun terään, jonka en tienyt olevan edes mukana. Hypistelen sitä sormissani kuin rukousnauhaa avaamatta teippiä. Vasta kotona tunnen oloni likaiseksi huomatessani, että kaulassani on loistava kuvio kaikkein upeimmissa Tyroksen purppuran, kellanvihreän ja luumunsinisen sävyissä. Se on rikkonut sääntöjä, se on jättänyt minuun merkin!

Aamulla taistelen tieni tuulen ja sateen halki apteekkiin hakemaan jälkiehkäisyä. Hymyilen samaa vienoa hymyä kuin aina ennenkin, vastaan samoihin kysymyksiin ja saan samat ohjeet. Se hymy kantakoon minut myös läpi huomisten sukujuhlien, tunkeilevien kysymysten ja merkitsevien katseiden.

Joutsenlampi

-Mitä kuuluu?

-Ei ole rahaa, ei opiskelupaikkaa, töitä vain viideksi viikoksi, ihmissuhteet kusee, kurkku ruvella ja olen lihonut. Ihan hyvää. :)))))

Perhe tulee tänään viikon reissusta.
Jotenkin kuvittelin, että tänään tulisi palkka. Eipä tullut. En tiedä, pitääkö tällä kahdella kympillä pärjätä viikko vai kaksi. Tilipäivä on joka toinen keskiviikko.
Olen kuvottavan lihava.
Haaveilen teristä. Janoan verta, omaani.
En jaksa edes yrittää olla oksentamatta.
Olen paska jätkä eikä kukaan jaksa minua. Paitsi E ja Hopea, mutta nekin on liian kaukana, siksi ne jaksaa.

Sekoitetaan sivunumeroita

Tulevaisuus on tyhjä kirja. Olisi niin monta kuvaa kerrottavana, niin monta tuoksua, kosketusta, yötä, jotka ovat vain minun. Tänään en pysty, ne tarinat jäävät unohduksiin, vaikkei pitäisi. Eivät ne ole surullisia, minulla menee kai ihan hyvin. Enimmäkseen, toisinaan, joskus.

Huominen on valkoisuus, mustuus, tuntematon, jota ei voi kirjoittaa, koska mitään ei ole.

(Tänään tuli yliopiston tulokset.)

Nemesia

Sunnuntaina matka seikkailukaupunkiin. Infernaalisen univelan venyttämä levoton uni vei minulta Stratovariuksen keikan, mutta pystyin nielemään kiukkuni ja ehdin nähdä Nightwishin täyspitkän spektaakkelin.

Konsertit ovat maagisia, irti todellisuudesta. Siellä kohosin itseni yläpuolelle, punainen rusetti päässä, E:n yhtä punaisten huulien suttaantunut kuva poskessa ja raidat paljaana annoin musiikin ja taikuuden viedä pois.

Mieleen nousi ajatus, että pitäisi varmaan antaa hiusten kasvaa pitkiksi. Jos pettymyksekseni huomaan viiden vuoden päästä olevani vielä hengissä, voin lohdutukseksi moshata niskat sijoiltaan.

Nightwishin uusi laulaja on lumoava. Katselin täydellisen normaalipainoista, upeaa naisen vartaloa, jonka edessä ihmiskehon jumalaisuutta palvova Therru olisi polvillaan. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän, niin elävästi kannettu taideteos. Kyllä täydellisyyden tunnistaa, kun sen näkee. Joskus haluaisin kysyä juuri sellaisen kantajalta, kuinka tämä itse kokee vartalonsa.

Sen illan olin taas rehellisesti onnellinen. Vaikka sainkin lukea puhelimeni näytöltä jotain, mitä jo aavistelinkin, ilta oli elämänmakuinen. En yllättynyt viestin sisällöstä, vaan sen saapumisesta. Afrikka ja Pohjoisnapa ovat kaukana toisistaan, eikä toinen niistä ole edes manner.

Puhelimen huuruiset kuvat muistuttakoot minua mustina hetkinäni elämästä ja rakkaudesta maailmaan, jonka asfaltti on lämmintä ja jonka tuulet kantavat siivetöntäkin.

Oluen ja kuohuviinin makeuttamaa naurua nuotiolla Alppipuistossa, siinä palavat kalorilaskelmat, kauppakuitit ja ajatuksia elämästä. Nuotion hehkussa E painaa jälleen punaisen merkkinsä poskeeni ja minä painan omani hänen poskeensa ja tiedän, että kauas pois on tässä ja nyt. Tupakansavusta sumeaa humalaista ilakointia raitiovaunupysäkillä, riehakas puhelu Hopealle ja lupaus tulevasta.

Puukkobulevardilla kaksi miestä koittat iskeä minua samanaikaisesti, enkä ole koskaan saanut niin montaa käsisuudelmaa, mutta nauraen hyppelen E:n ja tämän siskon kanssa pois, pois, poltan kuudennen kerroksen ikkunasta jalat ulkopuolella roikkuen ja tunnen vapauden jalkapohjissani.

Aamuyöllä on pieni kiusaus vetää jo valmiiksi nyrjähtänyt tajunta pois E:n lääkkeillä, joita ei tietenkään saa yhdistää alkoholiin, mutta jätän sen tekemättä, sillä tiedän sammuvani joka tapauksessa liiannopeasti.

Aamulla E:n lähdettyä herään ihme kyllä patjalta, on hävyttömän hyvä olo. Lompakossa on enää kiliseviä kolikoita, tulen jälleen tietoiseksi jokaisesta lihotusta kilostani ja pehmeyteen vetäytyvästä luustani, mutta mieleni on vielä niin kevyt ja kupliva, etten jaksa ahdistua kovin pahasti.