Ihoan joulua. Pakkopullaa ja muutakin syömistä. Lahjojen antaminen on ihanaa, mutta sitä voi tehdä ilman jouluakin. Kuvitelkaa (ja tiedättekin varmasti) ne ruokaa notkuvat pöydät, tuputtamisen, sen kauhean lämpimän löysän läskin, joka jouluisin aina virtaa kehoon, sen laiskuuden, ahdistuksen ja vihan.

Ja ne sanovat, että joulu on rakkauden juhla.

Kauhea viikko takana! Neljä tenttiä, joista ehkä yhdestä pääsen läpi. Inhoan itseäni. Nukkua en ole ehtinyt paljon paskaakaan. Olenkin käynyt pari kertaa ainejärjestön sohvalla sammumassa, kun kotona se ei vain onnistu. Tahattomia nukahtamisia on tullut liikaa. Nyt ehtisin nukkua, mutta mitä teen. No en ainakaan nuku. Yöllä taas irkkasin liian pitkään, ja aamulla nousin ajoissa, kun P kysyi, voisiko tänään tulla kylään. Ja tietenkin  voi!

Olen elänyt tämän viikon lähinnä pipareilla. Ei ole pää toiminut, kun olen käynyt kaupassa. Tiistaina päätin, että ostan jotain kunnon ruokaa. Ostin pipareita. Keskiviikkona otin kaverini L:n (poika) kauppaan mukaan, hän auttoi minua tekemään kauppalistankin, että tulee fiksua ruokaa. No, ostin pipareita ja energiajuomaa sekä pakastepasteijoita, jotka olen syönyt jäisinä. Eilen EN ostanut pipareita, mutta tänään ostin taas.

Olen vain ollut liian väsynyt. P on läksyttänyt minua siitä. Ja torstaina, kun pyörimme yliopiston aulassa, muutama poika ja Therru, ja mietimme, pitäisikö sitä vallan mennä syömään, P sanoi minulle, että syön aivan liian vähän. Siis mitä?! Ei hän voi siit' mitään tietää! Täällä on ollut niin kylmä, että vaatettakin on ollut niin paljon, että näytän tavallistakin norsummalta. Tänäänkin hän vähän kyseli, syönkö koskaan kunnolla.

Yksi poika kysyi minulta kerran suoraan, onko minulla syömishäiriö. Tunnustin. Hän sanoi epäilleensä sitä jo syyskuusta asti. Puhun kuulemma ruuasta melkein kuin muutkin, mutta jotain outoa siinä kuitenkin on. Hän oli tarkkaillut minua. Eikä minua edes haittaa, että hän tietää. Hän onkin ainoa tässä kaupungissa, joka tietää. Hän on uskomattoman älykäs, aivan omaa luokkaansa, ja erittäin luotettava. Ja sitäpaitsi hän paljasti oman salaisuutensa minulle.


Ahdistaa taas joulu.

Tilanne ei ole yhtään selkiytynyt

 

Elämä on ollut lähinnä ryyppäämistä. Pikkujoulukausi on vielä kiihkeimmillään. Lauantaina, siis tänään, on kahdet viimeiset. Sitten riitti, kiitos kaunis. Pahin oli ehkä keskiviikkona, kun oli ainejärjestön pikkujoulut. Otin juomakisan yhden pojan kanssa. Voitin tietenkin, eikä täällä ole kai enää kauhean montaa halukasta kanssani vastaavaan kisaan. Hassua, minulla ei ole edes hyvä viinapää. Se kisa oli kuitenkin rankka. Olin syönyt tiistaiaamuna viimeksi, enkä juonut illan aikana yhtään vettä. Kisan jo loputtua, kun olin juonut jo kaksi enenmmän kuin haastajani, jotkut vastuuttomat ihmiset ottivat oikeuden tarjota minulle vielä kaksi juomaa. Se oli menoa sitten.

En olisi ikinä selviytynyt itse kotiin. Onneksi P oli lupautunut taksiksi. Selvisin juuri ja juuri sen parisataa metriä hänen autolleen, mutta melkoisen horjuvasti. En ole aikoihin ollut niin humalassa. En edes muista, milloin viimeksi. Kiltti ihana P vei minut kotiin. Onneksi hän tiesi, missä asun, sillä itse en ollut enää ihan varma. En tiedä, mistä idea tuli, mutta pyysin hänet teelle. Kämppäni oli niin hirveässä kunnossa, ettette voi edes kuvitella, enkä minä ollut yhtään paremmassa. En saanut itse kenkiä jalastani. P katseli vieressä, kun taistelin pysyäkseni pystyssä ja voin pahoin. Hän kai lähti niin, että olin jo nukahtanut.

Syömiset ovat menneet pääosin melkein siedettävästi tällä viikolla. Kerran-pari päivässä olen syönyt, paitsi keskiviikkona ja torstaina. Torstaina pikkujouluissa söin suolapähkinöitä ja suklaata, siinä päivän syömiset. Tänään en syönyt kotona. Kävin pikaiseen entisessä kotikaupungissa, ja ajauduin kerran yksin kahvilaan (äidin kehoituksesta) ja söin focaccian ja kahvin. Illalla olin tapahtuman kahviossa vielä parin sukulaisen ja äidin kanssa, otin leivän (juusto, margariini, salaatti, kananmuna, tomaatti) ja palan maustekakkua. Kotona viedä nuudeleita. Kiitos vaan, huomenna vaaka taas irvailee kustannuksellani!

Joulu tulee. Ahdistaa. Inhoan jokajouluista syömistä. Rakastin jouluruokia, kunnes niistä tuli elmän ja kuoleman kysymys. Minä kuolen joka joulu.

Voi luoja! Therru on ollut taas toimelias. Hyvällä vai huonolla tavalla, pikku ystäväiseni, sitä ei varmaan osaa sanoa kukaan.

Eilen vietimme kaverini synttäreitä. Ohjelmassa oli aloittelu yhden kämpilla ja sitten baarikierros. Therru joi tapansa mukaan aivan liikaa, mutta tapansa mukaan myös pysyi tolpillaan ja pysty tanssimaan loppuun asti. Mukana olivat suunnilleen kaikki kaverit, jotka olen maininnut tässä blogissa, ja enemmänkin. Alkuunsa kaikki meni hyvin.

Tai ehkä se meni hyvin loppuun asti. Erinäisten sattumusten jälkeen saatoin viimeiset kaverit kyyteihinsä. Menin yöpaikan sijaan takaisin paikkaan, jossa oli sateenkaaribileet. En tosissaan ollut kyllä naisseuraa vailla, halusin vain tanssia heidän kanssaan. Aluksi tanssin yhden syötävän suloisen tytön kanssa. Kun hän lähti, sain nopeasti parikseni erehdyttävästi miehen näköisen naisen. Myöhemmin kävi ilmi, että hän on minua 17 vuotta vanhempi. Ei hän kyllä vaikuttanut niin vanhalta, mutta uskoin kyllä, kun hän kertoi..

Tanssimme siihen asti, kun paikka meni kiinni ja suuntasimme taksijonoon. Jono oli infernaalisen pitkä. Lupasin odottaa sen naisen kanssa. Itselläni oli sovittu yöpaikka sadan metrin päässä taksitolpalta. Hän sai kuitenkin suostuteltua minut mukaansa. Hän lupasi, ettei hänen luonaan tarvitse esittää mitään, mitä ei ole. Ei meidän tarvitse tehdä mitään. Että Therru saa kyllä nukkua ihan rauhassa, jos tahtoo.

Lähdin sitten. Hän asui eri paikkakunnalla. Taksi sinne ei ollut halpa. Samaan autoon tuli kuitenkin limainen keski-ikäinen mies, joka oli menossa vähän kauemmas samaan suuntaan. Hän maksoi kaiken, ja oli kyllä syytäkin. Seuralaiseni nimittäin istui edessä ja minä sen niljakkaan miehen kanssa takana. Mies kyllä tiesi, ettemme ole kiinnostuneita hänestä, mutta hän kähmi minua niin törkeällä tavalla, ettei hyvä tosikaan! Se oli ehkä elämäni pisin taksimatka.

En ole ennen ollut naisen kanssa sängyssä. Ei se ollut niin pelottavaa, vaan oikeastaan kaunista, vaikka humala olikin vähän turhan tuhti. Nukahdin turvallisin mielin hänen kainaloonsa.

Mutta oli siinä miettimistä aamulla herätessäni, että missä olen, kenen kanssa ja mitä oikein on tapahtunut. Hellittelimme kuitenkin aamulla vielä ennen kuin lähdin kotiin. Bussi meni onneksi ihan läheltä.

En kadu, en ole vihainen, surullinen tai pettynyt. Olen hämmentynyt. En tiedä, mitä tunnen. Olen edelleen suunnilleen stratosfääriä myöten ihastunt P:hen, mutta huomasin pitäväni kovasti myös tästä naisesta. En tiedä, mitä teen. En kai mitään. Odotan ajatusten ja tunteiden tasoittumista. Yritän kerrankin kuunnella itseäni.

Hän sanoi jotakin kaunista minulle. Tunsin itseni nimittäin hirvittävän lihavaksi, ja sitä todella olenkin nyt. Olin kumartunut eteenpäin. Hän silitti selkääni ja kuiskasi "pieni luurankotyttöni".

Pieni luurankotyttöni.

Kauhukseni sain huomata, ettei se ollut vain humalaista harhaa. Aamulla tunnevyyhti oli aivan yhtä sekava kuin yölläkin. Olen hämmentynyt. En olisi ikinä uskonut itsestäni sellaista. Kaikista maailman ihmisista juuri Therru on ihastunut! En osaa käsitellä tällaisia tunteita. En muistanut, millaista on olla iha´stunut. Tiesinkö edes. En varmaan.

Toinen kauhea asia on tapahtunut. Se kaikkein kauhein. Olen lihonut! Tämä on vielä kauhea päivä, ensi viikosta tulee parempi. Pakotan sen olemaan parempi. Ehkäpä saan uutta puhtia pienenemiseen ihastuksestani. Ehkäpää hän huomaisi minut, jos olisin kamalan pieni? Pituudelleni en mitään voi, paksuudelleni kyllä.

Takana on nyt niin hirveä ryyppyputki, että juon kyllä ensi viikonloppuna vasta, kun ystävä viettää syntymäpäivänsä. En ennen! Syöminen on oudompi juttu. Ostin kavereita varten kauheasti ruokaa kaappeihin, ja he söivät aivan säälittävästi! Mitä ihmettä taas teen ruokaa pursuaville kaapeilleni?!

Auttakaa minua.

Kymmenys kymmenykseltä vaaka antaa periksi. 2,3 kg lähtenyt viikonlopun jälkeen. Nesteitähän se vain on, mutta ihan sama, mitä lähtee. Kunhan lähtee. En millään ehdi pudottaa vielä paria kiloa ennen torstai-iltaa. Edes niitä nesteitä.

Tämänpäiväinen kalorisaldo pyörii siinä alle kahdessasadassa. Vain nesteitä. Ostin itselleni glögitiivistettä herkuksi, mutten edes tunne tarvetta herkutella. Valmiissa juomassa olisi 50 kcal, eli voisin lasillisen juoda tänään. Ei vain tee kauheasti mieli. Tai äsh, tekee, muttei ole vaikea kieltäytyä. Pelkään, että homma lähtee lapasesta, jos aloitan. Kaikki on pilalla, jos juon koko pullon ennen torstaita. Silloin en varmasti laihdu, vaan lihon.

Miten minusta on tullut tällainen. En tiedä. Osaanhan minä haaveilla, mutta tarvitseeko minun pelätä itseäni. Tarvitseeko minun punnita itseni monta kertaa päivässä. Tarvitseeko minun tehdä ruokaostokseni energiaminimin periaatteella maun sijaan. Tarvitseeko minun palella aina ja olla väsynyt.

Tarvitsee. Minun on pakko.

Vaaka ei ollut yhtään ystävällinen viikonlopun jäljiltä. Tänään iltapäivällä sain sen antamaan vähän myöten. Vielä minä sen voitan! Ilkeä se oli vieläkin, mutta suunta oli oikea.

Ajattelin vetää pelkkiä nesteitä torstaihin asti. Tänään on mennyt teetä, light energiajuoma, omenamehua ja light mehukeittoa. Ostin omenamynthoneitakin. En muista niiden makua. Muistan vain, että ne maistuvat kylmältä, laihdutukselta ja siltä usvalta, jossa joskus leijuin. Ne maistuvat vallalta. Huomenna avaan askin ja palaan siihen usvaan edes hetkeksi.

Koti tuntuu tyhjältä, kun jätin koiran viikoksi äidille. Äiti soitti ja kertoi, että rakkaani on aivan masentunut, ei oikein syö eikä leiki. Makaa vain. Tuntui pahalta kuulla se. Ehkä sen on nyt kuitenkin parempi siellä, missä se ei joudu olemaan yksin niin paljoa. Ensi viikolla se on sitten taas täällä odottamassa, kun palaan väsyneenä kotiin. Se on lämmittämässä vuodettani, nuolemassa kasvojani ja tuomassa palloa syliini, kun yritän tehdä liian vaikeita laskutehtäviä.

Palaan sen luokse jo torstaina. On ikävä. Odotan sitä jo innolla, mutta samalla ahdistun jo valmiiksi äidin luokse menosta. Ei muuten, onhan siellä mukavaa, mutta se ruoka. Se tappaa minut! Nyt on niin hyvä, pimeää, kylmää, tyhjää. Ahdistaa vähän nytkin, mutta se kuuluu elämään. Tämä on minun tieni.

Nälkä, jota en enää tunne. Kylmyys, väsymys, se pieni vaalea karva ihollani, jota niin rakastan.

Olen äidillä täällä toisessa kaupngissa. Huomenna menen käymään tätini ja pienen kummityttöni luona. Illalla menen veljelle yöksi ja lauantaina käymään isällä. Sunnuntaina käyn molemmissa mummuloissa. Siis arvatkaa, millainen ruokapainajainen tämäkin viikonloppu on!

Tänään meni syömiset kohtuullisesti, vaikka paremminkin olisi voinut mennä. Aamulla annos kevyttä keittoa, luennolla light-energiajuoma, tauolla wiener cafe. Kotona kaksi keitettyä kananmunaa (keltuainen koiralle) ja vähän kauraleseitä. Illalla täällä äidin luona pieni mandariini ja luumu. Tuon kahvin, leseet ja toisen munan olisi voinut jättää pois, niin olisin ollut tyytyväinen..

Tulee kauhea viikonloppu. On toki mukavaa nähdä sukulaisia ja perhettä, mutta miksi tarvitsee aina syödä? Nyt on ihan hyvä olo, kun maha tuntuu aika tyhjältä. Mietin, jos jättäisin huomenna aamiaisen väliin. Täti kuitenkin tarjoaa kahvit ja jotain makeaa. Veljellläkin pitää aina syödä. Tai ei hän pakota, mutta siellä vain tulee aina syötyä. Puhumattakaan noista muista paikoista.

Minulla on unelmia. Voitteko uskoa, että yhä vielä osaan unelmoida! Sain laitoksemme lehtorilta täyden siunauksen pyrkimykselleni täyttää erään niistä. Lisäksi hän lainasi minulle kirjan, jonka ajatteli kiinnostavan minua. Olin ihan varma, että saisin negatiivista palautetta keskustelussamme. Olen kuitenkin ryhmämme huonoin ihan oikeasti. Kyllä minä töitä teen, mutten ihan tarpeeksi. En kuitenkaan saanut. Hän ei viitannut sanallakaan sellaiseen. Kannusti  vain kohti unelmaa, sillä hänen mielestään sellainen toiminta voisi edistää tieteen kehitystä Suomessa.

Minun on vain oltava tarpeeksi hyvä. On onnistuttava keväällä sivuainekokeessa, sillä sivuainevalintani on aika erikoinen yhdistelmä fysiikan kanssa. On oltava tunnollisempi fysiikan ja matematiikan kanssa. On hoidettava koira erinomaisesti. On järjestelmällisesti vähennettävä syömistä. Nämä olisivat tie unelmaani. Lisäksi tarvitaan rohkeutta.

Uskallanhan minä, Therru.

Lyhyt hehkutus. Eilen oli kirjoituskurssin tekstien palautuspäivä. Edellinen yö olikin mennyt aika rattoisasti niiden tekstien parissa. En ollut kovin tyytyväinen tuotoksiini. Olin aivan varma, että oli ymmärtänyt tehtävänannot väärin ja tehnyt vääränlaisia tekstejä. Olin kauhuissani ja jännittynyt.

Tänään oli henkilökohtainen palautekeskustelu teksteistäni opettajan kanssa. Sitä ennen oli matematiikan koe, johon en ollut valmistautunut riittävästi. En kuitenkaan jännittänyt koetta, vaan tätä palautekeskustelua. Koe meni miten meni, aika huonosti kai. Siinä välissä istuin parilla luennolla ja suuntasin kohti paikkaa, jossa kohtaan opettajan.

Tärisin jännityksestä. Jos kaikki olikin väärin. Opettaja tuli ystävällisesti hymyillen ja johdatti meille varattuun tilaan. Hänellä oli kädessään tekstini tulostettuna. Yritin hymyillä. Istuin takki päällä ja tunsin itseni hölmöksi. Jännitin vähän loppuun asti. Keskustelu kesti reilu puoli tuntia.

Heti ensimmäisessä tekstissä oli pilkkuvirhe. Kauhistuin. Opettaja sanoi, etten saisi vaatia itseltäni liikoja. Se on kuitenkin ainoa virhe niillä kahdellatoista sivulla. Olin ymmärtänyt kaiken oikein. En ole koskaan saanut niin positiivista ja innostavaa palautetta teksteistäni! Opettajan mukaan olen loistava kirjoittaja. Hän pyysi, että julkaisisin kurssilla tekemäni mielipidekirjoituksen sekä ydinvoimaa koskevan kirjoitukseni jossain. Minulle tuli niin hyvä mieli, etten osaa edes kertoa! Kaiken kukkuraksi opettaja pyysi saada käyttää tekstejäni tulevilla kirjoituskursseilla esimerkkiteksteinä - "sillä ne täyttävät tehtävänannon täydellisesti, ovat virheetöntä kieltä ja asiantuntevasti laadittuja". Annoin tietysti luvan.

Muuten ei kaikki olekaan mennyt niin putkeen. Vatsani on turvoksissa ja jumissa. Olo on tahmea. Onneksi leijailen vielä tuon keskustelun vuoksi, niin en ole aivan angst. En ole syönyt aivan hirvittäviä määriä, mutta liikaa kuitenkin. Paino ei ole noussut, muttei liioin laskenutkaan. Nyt olisi viikko aikaa pudottaa pari kiloa, ja olen ensi viikonlopun perheen ja sukulaisten lihotettavana. Ensi viikolla siis nestepaasto. Pakko! Ja muutenkin. En kestä tätä ruhoa! Tahdonvoimani joutuu koetukselle, mutta olen minä selvinnyt pahemmastakin.

Taas on tullut monta uutta lukijaa. Mistä teitä oikein tulee? Mietin, mikä näissä vuodatuksissani on kiinnostavaa. Tervetuloa kuitenkin, yrittäkää tehdä olonne viihtyisäksi.

Therru kiittää ja kuittaa.

Jos vois kaiken pyyhkiä pois, minä pyyhkisin. Itkisin niiden pienten hopeanhohtoisten hetkien perään, jotka helähtelevt kirjani sivuilla, mutta pyyhkisin nekin pois. Tekisin olemattomaksi kaiken, mikä liittyy minuun. Sanoissin hyvästit elämäni rakkaille, mutta nekin katoaisivat ennen kuin saavuttaisivat ensimmäistkään sielua.

En voi.

Meni muuten ihan vituilleen koko viikonloppu ja sen jälkeiset päivät. Olen NIIIIIIIN vihainen! Söin kokonaisen komppanian edesta, ja sama tahti jatkuu, kun kaapeissa on liikaa ruokaa. Ensinnäkin tupareista jäi yli paljon kakkua, pikkuleipiä, juustosarvia, pizzaa ja pullia. Juustosarvet ja pullat ovat pakastimessa, siellä ne eivät kiusaa minua. Kaiken muun olen jo syönyt. Isovanhemmat toivat vielä tälle köyhälle opiskelijalle mahtavia määriä laadukasta ja kallista ruokaa. Mitä minä sille teen? Saanhan minä tuon ämpärillisen omenoita syötyä, mutta mitä teen juustoille,linsseille, soijarouheelle, banaaneille ja vaikka mille, mitä kaappini pursuavat?! Tällähän elättäisi suurperheen!

En tiedä. Minulla on unelma, että saisin kolme kiloa pois reilu kahdessa viikossa, kun olisi yksi tapahtuma, jossa näen vanhoja tuttuja. Se ei vain onnistu, koska minusta on synti heittää hyvää luomuruokaa roskiin. Se pitäisi syödä. Rakkaat lukijani, mitä minä teen? Ahdistaa! En halua mättää tuota kaikkea sisääni, mutta voinko minä muuta? Rupeanko minä todella ilmentämään sitä moraalista rappiota, joka sattui sieluun jo silloin, kun asuin äidin kanssa. Silloin oli pakko hävittää ruokaa vähin äänin, jos aikoi välttyä syömiseltä.

Kauheaa. Sunnuntaina iski myös ihan hirvittävä yksinäisyys. Kun viimeisett vieraat lähtivät, jäin yhtäkkiä tyhjään hiljaiseen kotiin suuren tiskivuoren ja hirvittävän ruokamäärän kanssa. Oli minun syntymäpäiväni. Tunsin suorastaan pohjatinta yksinäisyyttä. Lähetin useita viestejä. Vain yksi vastasi. En oikein ehdi puhua nyt. Kaikki ok? Tietenkin vastasin, että toki on! Yritin soittaa monelle ystävälleni, vähän kaukaisennillekin. Yksi vastasi en ehdi. Soitanko myöhemmin takaisin? Ei tarvitse. Moni ei vastannut ollenkaan. Siinä kohtaa mietin, olenko edes olemassa. Itkin kävellessäni koiran kanssa tutuilla lenkkipoluilla yksin. Lopulta yksi kaukaisempi vastasi. Se helpotti jo hieman. Samoin illalla pitkä puhelu äidin kanssa. Yöllä puhuin vielä E:n, ystävistäni rakkaimman, kanssa. Siitä tuli jopa hyvä mieli. Tiesin, että olen olemassa. E sai minut nauramaan hassuilla jutuillaan.

Huomenna olisi tentti. En ole lukenut enkä osaa. En taida jaksaa kauheasti lukeakaan. Tämä sotii minäni kanssa. Ei tuollainen olisi pari vuotta sitten tullut kuuloonkaan! Haluaisin edelleen selvitä kunnialla, mutten vain jaksa. Huominen olisi tosiaan matematiikkaa. Perjantaina fysiikan matemaattisia menetelmiä. En osaa sitäkään. Totta puhuen en osaa enää mitään muuta kuin lihoa.

PS. Paino nousi perjantaista 800g. Voisin tappaa itseni sen vuoksi, mutten tapa. En minä oikeasti voisi. Minulla on liikaa tehtävää vielä.


Uusi lukija. <3 Tervetuloa!

Hard core laiffii

Eilinen meni kyllä ihan totaalisen pieleen. Sain kunnon bulimiakohtauksen illalla, ja maailma muuttui taas mustan mustaksi. Kaiken hoipuksi söin aamulla maustekakkua ison palan jäisenä. Tiedätte varmaan, miten helvetin paljon siinä on kaloreita! Olin ihan varma, että lihon ainakin MILJOONA KILOA sen takia. Vaan enpäs lihonut. Vaaka näytti äsken samaa kuin eilen ennen syömistä. Mutta jos en olisi sortunut, se olisi voinut näyttää vähemmän!


Jouduin tänään selvittämään ystävälleni, millaista elämää elän ja haluan elää. Hetken mietittyäni totesin, että hard corea. Elämän kuuluu mennä kovaa ja korkealta. Onhan siinä riskinä sitten pudota kanssa tosi korkealta, mutta riskit tekevät elämäästä jännittävää. Tylsyys on ehkä pahinta heti lihomisen jälkeen. Elämän pitää tuntua joltakin. Mieluummin vaikka pahalta kuin ei miltään.

Olen tavallaan saavuttanut jo ihanne-elämäni. Se ei tarkoita villiä ryyppäämistä joka viikko tai sellaista. Nykyelämäni koostuu iloisesta odotuksesta, pettymyksistä, äärimmäisistä tunteista. Ei aina tapahdu mitään ihmeellistä, mutta hurjia suunnitelmia on ainakin. Tunteet heilahtelevat nopeasti laidasta laitaan, mutta aina tuntuu joltakin. Elämään kuuluu niitä pieniä iloja, kun onnistuu ratkaisemaan tehtävän täydellisesti, jännittää tentin tuloksia, liftaa, tekee tehtäviä viime hetken paniikissa ja suunnittelee ensi kesän extreme interrailia. Ja tietysti syömisvammailu, rakas koirani ja täydellisyyden tavoittelu tekevät elämästä merkityksellistä. Ja tietenkin pohjaton tiedonjano.

Ihmissuhteet olen pitänyt aika pinnallisina täällä. Tuntuu turvalliselta ja helpolta syrjäytyä täällä omassa pesässäni. Eilen minuun tosin iski hirveä halu iskeä yksi tietty mies. Toisi vähän lisäjännitystä elämään. En kuitenkaan tee sitä, sillä en ole oikeasti kiinnostunut hänestä tai seurustelusta. Kunhan tekisi mieli leikkiä. En kuitenkaan ryhdy sellaiseen. Olisi julmaa leikkiä toisen tunteilla. Tunnen itseni pahaksi ihmiseksi, kun moinen juolahti edes mieleen. Missä vaiheessä olen vajonnut näin alas?

Olen tosiaan syönyt tänään vain sitä pahaa mutta kevyttä keittoa ja salaattia. Paino oli vähän pudonnut. Tiedän, että sunnuntai tulee olemaan syömisen osalta helvettiä, niin yritän varjella itseäni särkymiseltä Näin etukäteen. Huomenna keittoa, vihanneksia ja hedelmiä.

Olen tykännyt pitää syksyisin paaston, mutta tuntuu, etten voi nyt. Olisihan se jo myöhässäkin. Mutta siis kun järki meinaa lähteä, jos on syömättä päivätolkulla. Vaikka olo on muuten hyvä, niin fysiikka on vähän turhan korkealentoista, jos nälkä haittaa jo näköäkin.

Uusi lukija taas. <3 Tervetuloa! Jokainen uusi lukija ilahduttaa. Muistan tunteen, kun sain ensimmäisen lukijan. Jaa toisen. Ja teidät kaikki. Olette tärkeitä minulle jo plkästään sen vuoksi, että olette olemassa.

Nyt on mennyt paremmin syömisten kanssa muuten, mutta tänään otin tapahtumassa karkkeja, kun ilmaiseksi sain. Ja mikäs siinä, jos otinkin, mutta kun minä söin ne! Eilen oli lounaalla pinaattikeittoa. Kotona tein pahaa kasviskeittoa, jota olen syönyt eilen ja tänään. Juonut olen mehua ja vettä. Huomenna aion syödä keittoa ja vihanneksia. Jos pystyn pitään tämän linjan viikonloppuun asti, niin olen tyytyväinen. Viikonloppuna pidän juhlat, jonne tulee toistakymmentä sukulaista. Siellä on pakko syödä kaikkea paskaa.

Ensi viikkokin menee suhteellisen kevyellä linjalla. Toivottavasti.  On jotenkin turvallinen olo, kun on kaikki suunniteltuna. Alustava ateriasuunnitelma komeilee jääkaapin ovessa, vaikkei siellä ole edes mitään herkkuja. Siellä on tasan voita, sinappia ja koiranruokaa sekä kaksi purkkia pilaantunutta kermaa.  Ei se keittokaan hyvää ole, joten sitä ei tule mitenkään liikaa syötyä.

Sain vihdoin ostettua oikeat verhot keittiöön ja bambuisen pyykkikorin. Pesäni tulee pikkuhiljaa entistakin kodekkaammaksi. Ei tämä vielä valmis ole, kun ei toi opintotuki mitenkään liian iso ole...

Maailma on kaunistunut. Puut ovat valkeita ja pienet valkoiset häyhenet putoavat kohti ihmisen maailmaa. Ehkä ne ovat enkelten siipiä. Poimin kielelläni yhden, ja olen saanut sisääni palan taivasta. Hengitys huuruaa muistutuksena siitä, että elän ja hengitän. Joskus oikein pakahduttaa, kun katson tätä kaikkea.  Niin kaunista. Rauhallista. Hiljaista. Kylmää.

Ampukaa minut

Minä pidän kodistani. Onhan tämä aivan liian iso yhdelle tytölle (isollekin) ja koiralle, mutta olen jo tottunut. Olen asunut täällä jo - herranjestas, kaksi kuukautta! Eikä tämä edes tunnu mitenkään hirveän erilaiselta, kun äiti oli niin paljon poissa kotoa, kun asuin vielä heidän kanssaan.

Olen kuullut, että tätä aluetta pidetään pahamaineisena. Ymmärrän, mistä se tulee, mutta viihdyn täällä. Ihanat monipuoliset maastot suorastaan houkuttelevat tutkimusretkille, eikä keskustaan nyt mikään mahdoton matka ole. Minusta on ihanaa, kun voi vaikka joka päivä kävellä metsään, poimia sieniä ja marjoja (jos ei ole lunta, kuten pari päivää sitten oli), päästää koiran irti ka katsella, kuinka se tutkii maailmaa, joka on aina uusi ja mielenkiintoinen.

Minusta on mukavaa asua vähän huonomaineisessa lähiössä, jonka talokanta on enimmäkseen 70- ja 80-luvuilta. Siinä on tietynlaista rappioromantiikkaa, josta niin pidän. Vaikka onhan täällä toisinaan vähän ankeaa, kun talot ovat ruskeita ja harmaita, maa on ruskea ja taivas harmas. Sekin on omalla tavallaan kaunista.

Se, mikä ei ole sujunut, on syöminen. Tai oikeastaan se on sujunut vähän liiankin hyvin. Tyhmä Therru! Sen siitä saa, kun pitää kaapeissa liikaa ruokaa. Siellä saisi olla tasan kaurapuuropaketti, näkkäripaketti, raejuustoa ja hedelmiä Okei, alkoholijuomat sallittakoon sekä alle 5 kcal sisältävät juomat.

Vähän aikaa sitten meni muutama päivä jo tosi hyvin. Luulin, että arki alkaa sujua halutulla tavalla. Mutta ei!

Huh. toisinaan tunnen suurta tarvetta kirjoittamaan ihan mitä päähän pälkähtää. Yksin asuessa juttuseura on kovin vähissä, kun en ikinä tapaa opiskelukavereita vapaa-ajalla, eikä minulla sitten muita kavereita olekaan tässä kaupungissa. Käyn ihan höperöksi täällä itsekseni.

Olen todennut, että on aivan sama, nukunko viisi vai kahdeksan vai kymmenen tuntia. Väsyttää silti aivan pirusti ihan koko ajan. Elämästä ei tule mitään ilman kofeiinitabletteja. En oikeasti pysty juomaan kahvia sellaisia määriä kuin tarvitsisin pysyäkseni hereillä edes luentojen ajan.

Tänään olesin voinut nukkua parikin tuntia pidempään, mutta täällä tehdään jotain takuukorjauksia. Remppamiehen soittivat eilen, että sopiiko tänään tulla. Sopiihan se, kunhan lähtevät viimeistää puoli kaksitoista. Lupasin, että saa tulla kahdeksalta, muttei ketään ole vielä tullut. Ja minä heräsin sitä varten puolelta! Inhoan kaikkia tilanteita, kun kaiken maailman huoltomiehet ja muut tulevat asuntooni. En voi tehdä mitään omaa enkä edes nukkua!

Pitäisi vielä tehtäviäkin tehdä, mutten millään jaksa. Kauheaa, kun ei jaksa mitään! Mietin, miten kaikki muut opiskelijat jaksavat. Minusta tuntuu usein, että kaikki muut osaavat, ja minä vain en tajua. Kaikki muut jaksavat, minä vain en jaksa. Onko niillä kaikilla tosiaan niin hyvä itsekuri ja minulla vain niin hirvittävän huono?!


Taitaa olla. Eilenkin syöminen lähti aivan käsistä. Tuli taas yli tuhat, enkä silti käynyt kuin tunnin lenkillä koiran kanssa. Minua häiritsee, kun kaapeissa on liikaa ruokaa. Sitä jäi yli viikonlopusta, kun E ja yksi toinen kaveri olivat täällä. Nyt haluan vain kaapit äkkiä turvallisen tyhjiksi niin, että siellä on taas ainoastaan näkkäriä ja kaurapuuroa. Olen kyllä jo aika hyvällä mallilla. Okei, se kilo ranskalaisia pakastimessa saa jäädä, kun pikkuveljet varmaan tulevat käymään ensi viikolla.

Vatsassa painaa jugurtti ja mysli, päivän ruoka. Ei ole nälkä, mutta kylmä on. Tekee kauheasti mieli syödä, mutten uskalla. Keitän teetä, että saan tehtyä muutaman laskun vielä tänään. Sitten lähden lenkille.

Ulkona on kaunista, vähän rujoa. Ensilumesta on enää muisto. Maailma on mustan musta, johon katulamput katsovat oransseilla silmillään. Kuolleet lehdet makaavat maassa menettäen väriloistoaan hetki hetkeltä. Vielä aamulla ne hehkuivat auringossa, ja nyt on jäljellä enää ruskeaa liejua.

Otan uskollisimman ystäväni, rakkaan koirani, ja kävelemme kauas pois.

Anteeksi. En yleensä kirjoita tänne humalassa, mutta nyt haluan kertoa, että tämä blogi on minulle suunnattoman tärkeä. Vaikken aina saakaan kirjoitettua tänne mitään, en unohda. Käyn lukemassa, mitä teillä on sanottavaa.

Olette rakkaita.

Suurin pelkoni on, ettei minusta ole siihen, mitä haluan ja yritän. Mitä jos tämä kaikki onkin turhaa? Mitä jos minusta ei olekaan fyysikoksi?

Junassa

onneksi toimii netti. Kotiin en vielä saanut, mikä on erittäin turhauttavaa. Tarvitsen nettiä kipeästi opiskeluissani.

Niin. Koulu, tai ei kai yliopistoa enää saa sanoa kouluksi. Voin ihan suoraan sanoa, että ahdistaa. Olen unelmieni alalla, ainakin luulin niin. Nyt tuntuu oudolta. Valitsin nopeammin valmistuvan linjan. Tehtävät ovat hirveän vaikeita, ja usein illat päättyvät siihen, että itken tehtäväpaperin ääressä, kun en tuntien ponnisteluista huolimatta vain osaa. Suurin pelkoni on, ettei minusta olekaan tähän.

Paitsi että olisi kurjaa joutua lopettamaan, se olisi myös niin hirvittävä häpeä, etten kestäisi. En minä kipua pelkää vaan häpeää. En myöskään kuolemaa vaan hulluutta. Yritän. Yritän viimeiseen asti. Ainahan voi toivoa, että tämä helpottuu vielä. Ehkä se on vain matemaattista alkukankeutta, joka loppuu, kun vain teen töitä. Nyt sitä on jatkunut vasta viisi viikkoa.

Yksin asuminen on jännää. En ole vielä laihtunut paljoa, vain pari kiloa. Vielä ehtii. Se kyllä mietityttää, että jos en syö ruokaa, pelkään, että ajatteluni kärsii siitä. Pelkään, että kehoni alkaa käyttää aivojani ravinnokseen, mokoma ahne peto!

On kuitenkin ihanaa, kun kukaan ei ihmettele kaappieni sisältöä tai kysy, olenko syönyt. Kukaan ei tiedä, että kaapeissani on kuivattua sientä, raejuustoa, tomaattia, ananasta, näkkileipää ja koiranruokaa. Olen todennut, että on kaikin puolin tehokasta ja taloudellista, kun kaapeissa on vain tylsää ruokaa. En minä kaurapuuroa ilokseni syö. Keitän sitä vasta, kun on ihan kunnolla nälkä, eikä sitä edes pysty syömään paljoa kerralla. Vähän sama on näkkärin kanssa, kun ei ole mitään päälle laitettavaa.

Yksin asumisessa on huonotkin puolensa. Kukaan ei siivoa, kun olen poissa. Kukaan ei ulkoiluta koiraa. Koira, niin rakas kuin se minulle onkin, on kuitenkin melko yksipuolista juttuseuraa. Alan käydä ihan höperöksi siellä. Olen kyllä pintapuolisesti tutustunut muutamaan kanssaopiskelijaan, mutta yhtään ystävää minulla ei tässä kaupungissa vielä ole. Ei opiskelutovereissani mitään vikaa sinänsä ole, mutten ole löytänyt ketään, kenen kanssa viitsisin vapaa-aikaani viettää.

Eikä sitä vapaa-aikaa nyt mitenkän liikaa ole. En tajua, millä ajalla saisin kaikki koulutehtävät tehtyö. Minun pitäisi laskea tuntitolkulla päivässä, enkä sittenkään ehtisi. En tiedä, miten muut sen tekevät. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun en selviä opiskelusta tämän paremmin. Inhoan itseäni.

Toivokaa minulle enemmän älyä ja vähemmän lihallista heikkoutta.

Ensi viikolla muutan omaan kotiin, heti alkuviikosta pääsen pois täältä. Pääsen uuteen kaupunkiin (pienempään tosin), enkä tunne sieltä ketään! Olen käynyt koko kaupungissa kolme kertaa hyvin pikaisesti. Nyt on kauheasti kaikkea tekemistä, enkä millään ehdi kaikkea. Heti kun saan hankittua netin uuteen pesääni, lupaan kirjoitella useammin! Kaipaan tätä, mutten vain käy kovin usein koneella nykyisin. Kun saan sen netin omaan läppäriini, tilanne on toinen.

Äiti on ihan vihainen ja väittää, että olen laihtunut. Ja paskan marjat! Olen lihonut. Vaaka sanoo niin, ja nyt on kyllä myönnettävä, että indikaattorishortsitkin ovat jääneet pieniksi.

Mutta pian, oi ihanan pian, olen omassa pesässäni ja uusi elämä koittaa!

Minulla on maailman suloisin kummityttö! <3 Se on sellainen pieni, näin pieni. Ristiäiset olivat eilen. Tuossa olikin se iloinen uutinen. Nyt niihin muihin. Minä lihon lihomistani, mutta minkäs teet. Onhan se käsittämätöntä, että lihon täkaista tahtia, vaikka teen fyysistä työtä. Okei, liikunta kuluttaa, mutta valvominen stimuloi ruokahalua. +-0 Elämä alkaa tuntua välillä melkein entiseltä, ei niin tyhjältä enää. Ristiäisiä edeltävänä yönä en ehtinyt nukkua sekuntiakaan, en edes käynyt sägyssä. Askartelin ristiäiskarkit ja muuta tärkeää. Eilen illalla tuli jo itku aivan mitättömästä syystä. Väsymys oli käsinkosketeltavaa. En muista, koska olisin viimeksi nukkunut tarpeeksi, en varmaan koskaan. Odotan vain muuttoa. Ei ole asuntoakaan, ja koulu alkaa reilun kahden viikon pästä toisessa kaupungissa. Odotan sitä elämää. Siitä tulee elämää. Minun ei ole mikään pakko syödä. Ajatelkaa, saan valita nälkäeuforian, numerot, väsymyksestä unenomaisen arjen. Aion silti olla maltillinen, ettei mene liian överiksi. Haluan jaksaa koulun. Haluan valmistua.


En edes taistele lihomista vastaan. Syön itse asiassa tarkoituksella liikaa. Haluan rajun muutoksen. Odotan muutosta ja uutta mahdollisuutta täydellisyyteen.

Mundus absurdus, mieletön maailma

-muuta ei voi nyt sanoa. Takana on absurdi viikonloppu. Perjantaina olin treffeilla baarissa tapaamani pojan kanssa. Ilta päättyi siihen, että naimme. Tässä ehtikin tulla melkein kahden vuoden selibaatti.

Lauantaina olin ryyppäämässä kavereideni kanssa. Ensin käven kuitenkin panemassa tuota poikaa, sanokaamme häntä vaikka H:ksi. Kavereiden kanssa siis joimme, polttelimme pilveä ja tupakoimme. Ja sitten tapasimme H:n, jolla oli meille lisää viinaa. Tilanne oli tässä vaiheessa jo lähes käsittämätön. Minä nuolen E:tä ja H:ta, H nuolee R:ää ja Yksi on selvin päin. Lopulta E voi niin pahoin, että makaa vain kadulla ja oksentaa holtittomasti. Poliisi olisi vienyt hänet putkaan, muttemme antaneet. Ainoa vaihtoehto oli raahautua H:n kämppään, joka oli ihan lähellä. Melkein kannoimme E:n.

Kämpällä pesimme E:n ja hänen vaattensa, tähtäsimme ämpäriä oksennuksen alle, juotimme vettä hänelle, lainasimme H:lta puhtaita vaatteita ja sijoitimme sänkyyn. Melkein soitimme ambulanssinkin, kun tyttö oli niin pahassa kunnossa. Hengitti liian nopeasti ja katkonaisesti, ei reagoinut puheeseen, oli lähes tajuton ja tärisi. Nukuttuaan E oli jo parempi, melkein oma rasittava itsensä.

H oli erittäin humalassa. Nuolimme aika paljon. R sai patjan lattialle ja nukahti. Selvin päin oleva makasi sohvalla. H vei minut vessaan ja pani minua siellä. Jälkeenpäin kaverit olivat vähän pahoillaan tapahtumien kulusta. Suojellakseen vielä vähän sekaista Therrua se selvin päin oleva ehdotti, että lähtisimme hänen kämppäänsä, ja menimmekin.

Ja sunnuntana kävin apteekista hakemassa elämäni ensimmäisen jälkiehkäisyn. Olen kerran kolme vuotta sitten tullut raskaaksi, ja se riitti. Apteekista menin H:lle, ja panimme koko illan. H:n kunniaksi sanottakoon se, että viimeisellä kerralla minun ei tarvinnut enää feikata. Se siis oli oikeasti ihan kivaa. Olin vähän pelästynyt omasta reaktiostani.

Tämän kaiken jälkeen tunnen itseni pahaksi ihmiseksi. H haluaisi vannoa ikuista rakkautta, mutta minäpä en halua sitä. En halua hänestä kai enää muuta kuin maallista hyötyä ja hyvää seksiä, mutta eihän sellaista voi kenellekään sanoa!

Kaiken kukkuraksi painoni on noussut. Lihasmassan kasvua enimmäkseen, sillä mitat eivät ole juuri muuttuneet ja kuntoni on kasvanut. En kuitenkaan halua itseeni mitään enempää vaan kaikkea vähemmän!

En minä halunnut elämääni holtitonta seksiä, räkäkännejä tai enempää lihaksia.

Ihan rauhassa nyt vaan

Minä muistan ne sanat, kun se kaunis ja hyvä nainen, josta niin kovasti pidin, niin se juuri silitteli päätäni, vaikken yleensä antanut koskea. Se silitti vain ja sanoi ettei ole mitään hätää.

Ihan rauhassa nyt vaan.

Siitä on jo ainakin ikuisuus ja enemmänkin, ja minä vain muistan. Tahdon takaisin sinne ja pedemmällekin. Mikä helvetti siinä on, kun haluan vain syvemmälle kuin koskaan, vaikka nytkin olen löysännyt niin, ettette voi uskoakaan.

Olen lihava ja heikko, ja juuri sen vuoksi vihaan itseäni. Vihaan, kuuletko!

Yritän vain raahautua kohti syyskuussa koittavaa vapautta, kun muutan omaan kotiin uuteen kaupunkiin, jossa en tunne vielä ketään. Valehtelen itselleni, että kestän kyllä nämä kilot, koska sitten yksin omassa kodissa en syö ja minusta tulee täydellinen. Mutta se on vale. En minä kestä edes siihen asti. Tekisi mieli kirkua ja repiä, rikkoa, tuhota ja satuttaa itseäni, mutta minä istun hiljaa ja otan äidin tekemää ruokaa. Otan silloinkin, kun kukaan ei näe.

En tiedä, mitä hän pelkää. Ei kai vihani näy päällepäin, kun hymyilen. Enkä minä häntä vihaa, itseäni vain.

Anteeksi.

Ne luulevat, että haluan olla kaunis. Ne luulevat minun luulevan, etta laihuus tarkoittaa kauneutta. Kuinka väärässä ne ovatkaan! En tavoittele kauneutta. En vammaile niin pinnallisen asian vuoksi. Tavoittelen täydellisyyttä. Täydellisyyttä!

Vihaan ruumistani, tätä mätänevää heikkoa lihaa. Vihaan fyysisyyttäni, haluan siitä eroon. Vihaan lihallisia tarpeitani ja haluan voittaa ne. Eikö sellainen elämä kuulosta ihanalta, jossa ei tarvitse syödä eikä nukkua? Tämä on syy, miksi piri kiinnostaa.

Ruumiini on saastainen. En tiedä täsmälleen, mistä se johtuu. Minulla on kuitenkin aavistus. Olen pitänyt itseäni lihavana melkein viisitoista vuotta. Olen siitä asti inhonnut fyysisyyttäni. En ole arvostanut kehoani oikeastaan koskaan. Siksi olen häikäilemättä käyttänyt sitä hyväkseni. Olen hyötynyt siitä, että joku himoitsee sitä. Olen tuottanut sillä tyydytystä hyötyäkseni siitä. Seksi ei sinänsä merkitse minulle mitään. Ei tunnu miltään, ei ainakaan hyvältä. Käytin sitä vain välineenä, silla luulin sen olevan yhdentekevää. Ehkä se onkin.


Ja tähän päivään. Tämä kuumuus tekee hulluksi. En kerta kaikkiaan kestäisi tällaisia lämpötiloja. Pakkasta kestän vaikka kuinka paljon, mutta kuumuus, se on liikaa. Olen hikinen, vaikken tee mitään. Tupoan aina helteellä, ja jopa hetkellinen turvotus on painajaiseni.

Odotan innolla uuteen kaupunkiin muuttoa. Asuntoa ei vielä ole, toivottavasti ennen opintojen alkua saan. Odotan innolla mutta myös kauhulla. Ajatelkaa, kun asun yksin, kukaan ei ole pelastamassa minua itseltäni. Nyt olen vielä puolitoista kuukautta äidin valvovan silmän alla.

En saa itsestäni irti mitään henkevää, suokaa anteeksi. Olen tainnut aiemminkin avautua siitä, etten oikein osaa kirjoittaa enää. Kuin olisin kadottanut sanat.

Anteeksi, en yleensä tee montaa postausta päivässä.

Toissapäivänä kirjoitin päiväkirjaani näin:

Tämä on tarjous: se, joka voi vapauttaa minut tästä saastasta, saa elämäni. Se, joka voi antaa minule täydellisyyden, saa uskollisuuteni. Se, joka voi antaa minulle kaiken, saa minut. Odotan vastausta.

Ja minä todella tarkoitan sitä.

Kun vihdoin olen taas täällä, pääni on tyhjä kuin mikä lie tyhjä asia. On kesä, ja kesällä kuuluu olla lomaa. Jos tarkkoja ollaan, en ole ollut päivääkään lomalla tänä kesänä. Ensin opiskelin 5.6. asti, sitten olin kuusi päivää virallisesti työtön, sitten työsopimus astuu voimaan. Työt tosin aloitan vasta ensi yönä.

Therru on ylioppilas. En olisi ikina voinut kuvetella joutuvani tyytymään noin paskoihin papereihin. Olen todella pettynyt. Yo-tulokset ovat ihan eri henkilön kuin lukion päättötodistus, joka keskiarvo on tosin vain 9,2 ja kursseja 131. Kävin tosin nelivuotisen. Yo tulokset (saa nauraa) ovat l,m,m,m,c,b,a,a!

Joku voisi sanoa, että vaikkeivät paperini ole kummoiset, niin riittävän hyvät kuitenkin. Pääsin meinaan haluamaani yliopistoon suoraan todistusvalinnassa (ja pariin muuhunkin). Jos teen sen loppuun asti, valmistun fyysikoksi. Kuulostaa hienolta, eikö? Toivon, että voin unohtaa epäonnistumiseni(kirjoituksissa), kun pääsen jyvälle uudessa koulussa.

Tämä kuumuus vie järjen ja saa minut voimaan pahoin. Hyvää tässä on se, että se myös vähentää ruokahalua. Olen tosin joutunut jonkin verran syömään muiden kanssa. Aloitan aiempaa. Alkukesästä pääsin aika hyvälle malille. Paino tippui tasaisesti ja tunsin oloni hyväksi. Mutta sitten lähdin perheeni kanssa Saksaan yhdeksäksi pitkäksi päiväksi, ja voitteko kuvitella, paino nousi yli kaksi kiloa! Tuo aika otti muutenkin kovelle, kun piti kätkeä valkeat arvet käsivarsissa ja reisissä, enkä edes polttanut ainuttakaan tupakkaa reissusa. Olkaa ylpeitä minusta.

Toivon, että fyysinen työ auttaa minua elämään kuten haluan elää. Hirvittää tosin ensimmainen jakso. Esimieheni pahoitteli, että minulle tulee heti alkuun melkein tuplaraskas putki. Kun selviän siitä ja saan unirytmini kuntoon, olen voittaja.

Pää on tykossa eikä ajatus kulje. Minulla olisi niin paljon kerrottavaa. Yritän kertoa myöhemmin. Ajattelin laittaa jossain vaiheessa poimintoja päiväkirjasta -postauksenkin, sellaisen, jossa on 13-vuotiaan ja sitä vanhemman Therrun ajatuksia.

Ja tervetuloa, uudet lukijat!

Toinen paastopäivä on alkanut. Viikonlopun mässäjäiset olivat liikaa, ja nyt korjailen jälkiä. Illalla en saanut edes juotua fun light-tyyppistä mehuani (tosin Pirkka-merkkistä), silla minua kauhistutti se yksi kalori desissä. Yön mittaan totuin ajatukseen ja uskalsin aamulla korkata pullon.

Osaan periaatteessa kyseenalaistaa tämän kaiken. Miksi minä laihdutan? Tekeeko se minusta kauniimman? Ei. Tekeekö se minusta älykkäämmän? Ei. Tekeekö se minusta rakastetumman? Ei. Tekeekö se minusta onnellisemman? Ei. Joten mitä helvettiä minä oikein kuvittelen saavuttavani tällä pelleilyllä?

Ja kuitenkaan en osaa käytännössa elää toisin. Ajatukset ja tunteet ovat ristiriidassa. Vihaan, pelkään ja himoitsen sairauttani. Tiedän, että minulla on kaksi kuukautta aikaa pelleillä. Sitten täytyy olla siinä kunnossa, että pystyn tekemään raskasta fyysistä työtä. Olenko minä?

Ja takaisin tähän päivään. Huomenna on fysiikan 8. kurssin koe, enkä ole lukenut kirjaa vielä edes kokonaan, en saanut tuntiakaan opetusta ja tehtävissäkin olen luvussa yksi. Hyvin menee taas. Täytyis lukee hei.

Ja kiviäkin kiinnostaa.

Istun koneella ja hörpin laihaa ja lämmintä tomaattikeittoa. Ai mitä, eikö siihen kuulunutkaan laitta puoltatoista litraa vettä, kun ohjeessa luki 1 l? Vaikka turhaahan tuommoinen on, kun söin aamulla kolme karjalanpiirakkaa, joista yhden jäisenä. Ja sitten kaksi suklaakonvehtia, kun hoitokoiran omistaja tarjosi. Ja nyt minä lihon, iih!!!1 En vieläkään käsitä, mitä vitun väliä sillä on, vaikka vähän lihoisinkin. Mutta kyllä sillä jotain väliä on.

Uunissa on tiikerikakku äitienpäiväksi. Ei saa unohtaa sinne. Ainoa huono puoli tuossa kakussa on se, että täytyy itsekin maistaa sitä. Äidille tulee paha mieli, jos en yhtään ota. Viime vuonna hän sanoi, ettei tarvitse muuta äitienpäivälahjaa, kuin että oma tytär syö edes yhtenä päivänä yhdessä muiden kanssa eikä oksenna päälle tai käy rääkkilenkillä. Edes yhtenä päivänä, ja sitä itketti.

Vaan kaukana ollaan noista ajoista. Olen lämmin ja löysä nykyään, enkä vain osaa tyytyä elämääni tällaisena. Vuosi sitten en olisi litkinyt tuota tomaattikeittoa. Olisin lähtenyt lenkille, jos tulee liian nälkä. Nyt minä syön, jos tulee liian nälkä. Voin epäilemättä paremmin nyt, mutta tunnen itseni niin epäonnistuneeksi.

Minulla on tarve onnistua. Mitä ikinä teenkin, se täytyy tehdä täydellisesti. Ehkä juuri siksi pelkään omilleni muuttamista ensi syksynä. Näyttää siltä, että muutan vielä toiselle paikkakunnalle kauas kaikista tutuista ihmisistä. Silloin voin vaikka tappaa itseni nälkään. Ajatus kieltämättä kiihottaa, mutta tajuan itsekin sen olevan sairas ajatus. Se kiehtoo silti. Ja pelottaa. Silloin kukaan ei ole pelastamassa minua itseltäni.

Kotona taas. Tuntuu, etten missään muualla enää käykään. Paitsi kupungissa kävin hakemassa fysiikankirjan ja palauttamassa viimeisen kirjan kirjastoon. Laskuakin oli kestynyt melkein 45 euroa. Todella huolimatonta minulle. Ottaa päähän maksaa ihan tyhjästä.

Ostin myös askin tupakkaa, askin pastilleja ( jotka söinkin jo), Pepsi maxin (asiallista!) ja 80g tomaattikeittoaineksia. Sitä en syö tänään, olkoon kaapissa pahan päivän varalle. Perjantai saattaisi olla sellainen paha päivä, kun olen koko päivän yksin kotona, eikä kukaan ole kyyläämässä syömisini. Tai sitte voipi olla, että nimenomaan silloin menee ihan överiksi. Ja täytyy perjantaina sentään käydä isoveljen kanssa ostamassa äidille äitienpäivälahja.


Tänä aamuna vaaka sanoi +500g maanantaista. Eilen en vaa'alle uskaltanut. Iltaan mennessä, tai viimeistään huomisaamuun, se varmaan tasoittuu. Nyt on jo paljon parempi olo. Olen syönyt tänään ne pastillit (97,5 kcal), pepsi maxin ja kahvin, johon lorautin jopa kaurakermaa, omaa rakasta turvakermaani. Hedelmäsalaattia ehkä täytyy iltapäivällä vielä ottaa, kun pikkuveljet suunnittelivat koulun jälkeen tekevänsä. Jos teen kunnon lenkit koirien kanssa illalla, voin ehkä antaa itselleni anteeksi sen hedelmäsalaatin.

Mutta miksi ihmeessä minun pitäisi edes pyytää anteeksi itseltäni?! Jos minä tahdon syödä annoksen hedelmäsalaattia, niin eikö minulla ole automaattisesti oikeus sellaiseen. Miksi minun pitäisi anoa armahdusta itseltani, tai oikeastaan siltä hirviöltä, joka sisälläni asuu. Tai ehkä se olen minä, se hirviö. Mitä minä kuvittelen saavuttavani rajoittamalla energiansaantiani? Mielenrauhaa sillä ei saa. Vuosi sitten painoin 6 kiloa vähemmän, ja pidin itseäni aivan hirvittävän lihavana. Puristelin läskejäni itseinhon vallassa ja häivyin tupakalle, kun muut menivät syömään. Ei tuntunut yhtään paremmalta silloin. Ja silti minä yritän kulkea historiaani taaksepäin siihen pisteeseen, että ne voivat pakottaa minut ihan mihin vaan.

Hei hyvät ihmiset, mikä helvetin tarkoitus tässä on?


Edit: ärsyttää, että selaimeni temppuilee eikä anna ladata uutta profiilikuvaa. Ärsyttää myös se, etten tuon selaimen takia pysty kommentoimaan Violenceen eikä vittusaatana edes linkittään sitä tähän!

Ja siltikin elämässä on tulta. Vaihdoin nimimerkkiä, vaikka rakastan jäätä ja talvea.

Em tiedä, mitä minun pitäisi kirjoittaa. Sain tehtyä sen tekstin, josta kiukuttelin viime postauksessa. Lähetin sen jo lauantain vastaisena yönä, mutta K ei ole kuitannut tekstiä vastaanotetuksi. En minä sitä ihan huvikseni tehnyt. Vaan ehkä se teki hyvää silti. Jouduin oikeasti käymään läpi koko lukioajan. Kaikkina vuosina on ollut jokin vahva vaihe elämässäni. Kai se kuuluu siihen ikään. Sitä vain en tiedä, mikä vaihe minulla on nyt.

Tänään minut herätettiin juhla-aamiaiselle, joten en saanut aamupainoa. Onkin mennyt ihan pieleen muutenkin tämä päivä, vaikka pitäisi olla juhlapäiväni. Olen niin sairaan turvoksissa kaikista niistä miljoonista kaloreista, jotka olen ahminut tänään, ettei ajatuskaan kulje. Olen hiukkasen ahdistunut asiasta. En käsitä, miksen vain voisi suhtautua ruokaan normaalisti. En edes tiedä, mitä se on. Normaali siis, ruuan tunnen valitettavan hyvin. Onhan tässä jotain irvokastakin, kun isäni on gourmetkokki, ja ilmeisen arvostettu alallaan. Ei mikään julkkis, mutta rautainen ammattilainen, joka ei hae koskaan töitä. Työt hakevat häntä.

En tiedä, mitä tavoittelen tällä. En näe tässä tarkoitusta, mutten osaa elää ilmankaan. KAi tämä on niin suuri osa minua. En tiedä mitää, enkä osaa nyt ajatellakaan.

Tahdon mennä pois ja unohtaa kaiken.

Vihaan

tätä elämää. Vihaan itseäni, sillä en osaa sanoa ei. Vihaan K:ta, joka lykkäsi tämän tekstin just minulle. Vihaan itseäni, sillä en saa sitä tehtyä. En palauttanut sitä eilen. Vihaan itseäni, sillä en osaa kirjoittaa. Vihaan mahaani, joka on turvonnut ja kipeä. Vihaan öitä, jolloin en nuku. Vihaan E:tä, joka on liian humalassa puhuakseen. Vihaan itseäni, sillä en osaa elää.

Vihaan.

Miksi vaalin tätä autiota rantaa

Joskus minusta tuntuu tosi turhalta kirjoittaa tätä blogia.

Antaaksi; en ehdi pitkaan. Olen Ranskassa lentokentan maksullisella koneella, jonka nappaimisto on outo ja joitakin kirjaimia puuttuu. Olen matkalla kotiin! Matka on ollut ihana muuten, mutten ole pystynyt tupakoimaan kunnolla, maksimissaan kaksi paivassa. Ja joka paiva on ollut pakko syoda. Mutta arvatkaas, en ole lihonut grammaakaan!! Hotellihuoneessa oli vaaka. En tieda, kenen idea se oli, mutta olen kiitollinen siita. Se on motivoinut minua, enka ole ollut niin hukassa. Tanaan tosin saattaa paino hetkellisest nousta, kun istumme vain koneessa ja terminaaleissa, ja silti mummu tuputtaa ruokaa. Mutta reilu puolen vuorokauden kuluttua olen kotona. Ja siella on laksat. On ollut hieno, onnistunut reissu, mutta odotan tosi innolla paasya kotiin tuttuun turvalliseen ruokavammailuun.

Minä haluaisin nauraa ja tanssia ja lentää. Haluaisin laulaa suurella koloratuuriäänellä. Haluaisin, ettei kukaan ymmärrä, miten näin pienestä ihmisestä lähtee niin mahtava ääni. Haluaisin tutkia kvarkkeja, niin, ja gravitoneja. Haluaisin suojella uhanalaista possessiivisuffiksiamme, osata infiniittiattribuutit ja päätteettömät akkusatiiviobjektit ja transitiivilauseet ja ja ja... Minä haluaisin niin paljon. Itseltään voi odottaa mitä vain, mutta ei kai elämältä sentään..? Olen onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että kun olen pieni, niin höyhenen kevyt että lävitseni näkyy, osaan tuon kaiken helposti, olen täydellinen tai ainakin kiduttavan lähellä sitä. Uskon siihen, vaikka järkeni jo sanookin, että SE ON TÄYTTÄ PASKAA! Minä vain lihon ja lihon ja lihon, ja on taas monta kiloa alipainoon. Se tekee minut onnettomaksi, vihaiseksi, epäonnistuneeksi. Niin epätäydelliseksi, että tekisi mieli viiltää, repiä, hakata, hypätä. Miten ihmiset selviävät tällaisessa maailmassa? Minä en selviä, en kauaa, jos tämä ei päästä minua. Tai ehkä jos minä en päästä irti. Enkä minä osaa. En uskalla. En muista, mitä elämä on vapaana. Jälleen minä olen vannonut, että matkan jälkeen. Sitten tottelen taas sitä petoa. Se tekee minut hiukan onnellisemmaksi ja paljon surullisemmaksi. Se kuitenkin vetoaa perfektionismiini. Olen ostanut taas paketin laksoja ja täydensin kofeiinivarastojani. Matkan jälkeen laitan itseni sellaiseen kuntoon, etten pysty syömään. Syön vaikka kaikki tabletit kerralla, kunhan tämä ei jatku! Pystyn syömään kuin normaali. Ainakin yhtä paljon. En kuitenkaan tunne ja ajattele kuten normaali, en ruuan suhteen. Ne eivät näe, sillä en näytä niille. Haluan syödä yksin, sillä en halua näyttäytyä kenellekään sen ahdistuksen kanssa. En halua, että kukaan näkee tätä vihaani. 

E:n kanssa olen jälleen etääntynyt. Emme ole riidoissa, mutta käytännön syistä tapaamme harvoin. Yhteisiä asioita on yhä vähemmän. Menemme opiskelemaan eri paikkakunnille eri aineita, ja arvomaailmamme eivät taida enää kohdata. Juttumme ovat yhä pinnallisempia. Meillä on takana yli vuoden ystävyys. Lyhyt ja intensiivinen symbioosi, jossa olemme jakaneet ilot ja surut, rehtorin puhuttelun, opettajakunnan paheksunnan, kauhun vahoilla kylpylänraunioilla, interrailin Istanbuliin ja liftausmatkat, yölliset eduskuntatalon portaat ja mielikuvitusmaailman. Ja nyt minä olen niin yksin.

Anteeksi hiljaisuuteni! Nytkään en ehdi paljon. Fysiikka lähti M:n ja E:n rajalla, vain niukasti magnan puolella. Se kuitenkin takaa minulle opiskelupaikan syksyllä.

Olen lähdössä keskiviikkona isoäitini kanssa viikoksi Ranskaan, ja tiedän, ettei ruualla leikkiminen onnistu siellä. Muuten olisi kiva matkustella, mutta pelkään syömistä niin helveisti! Ainoa mahdollisuuteni on vedota kasvisruuan huonoon saatavuuteen ja puputtaa kevyintä salaattia. Eikä sekään onnistu. Mummu ei voi hyväksyä sellaista, ettei ole nälkä.

Minä tulen norsuna takaisin. Anteeksi.

PS. Jään kaipaamaan talvea. Joka vuosi tämä sama ikävä.

Se on täytetty nyt. Hallasta tulee ylioppilas. Eilen viimeinen rutistus, ja sitten, sitten - niin mitä sitten? Ajatukset harhailevat.

Sain eilen kuulla myös joitakin alustavia tuloksia. Jos matikka ei laske, voin päästä suoraan papereilla yliopistoon. Jos fysiikasta tulee C, niin sitten pääsen varmasti. Onpas hyvin taas asiat. Kemiakin meni läpi, tosin aivan säälittävän huono suoritus. Kai siitä B tulee, opettaja veikkasi. Nyt vain jännäämme matika pysymistä sekä fysiikkaa.

Joskus muinoin, silloin kun olin vielä minä, en olisi voinut kuvitellakaan tyytyväni papereihin, joissa on vain yksi laudatur. Nyt se saa luvan riittää. Tuntuu kyllä vähän pahalta, mutta enää en voi korjata. En aio uusiaa yhtään mitään. Tosi epähallamaista, mutta voipi olla, että nuo paperit riittävät.

Kävin torstaina allekirjoittamassa työsopimuksen kesäksi. Sai huomattavasti haasteellisemman paketin kun ennen, mutta selviän siitä kyllä, eikö niin? Kai minä olen aika otettu tuollaisesta luottamuksen osoituksesta, mutta vähän jännäkin. Toki myös se, että minun täytyy sitten kesällä olla siinä kunnossa taas, että pystyn tekemään rankkaa fyysistä työtä. Jotain on siis pakko syödä silloinkin. Toisaalta voin sitten kesällä lohduttautua silla, että pelkästään työyön aikana kulutan yli tuhat kaloria. Toisinaan paljon enemmänkin.

Jotenkin tuossa kirjoitusten alla en yhtään jaksanut tapella vastaan. Aamut ja päivät olin syömättä, ja illalla sitten syömis-oksentamiskierros. Meneehän se niinkin. Minulla oli monta mahdollisuutta oppia syömään kirjoituksissa, mutta yhdenkään kokeen aikana en syönyt, ja toisinaan unohdin vessareissutkin. Eväät oli tietysti aina näön vuoksi mukana. Olen istunut syksyn ja kevään aikana 9 kirjallista koetta, enkä minä silti oppinut syömään.

Eilen kirjoitusten jälkeen meinasin pyörtyä bussipysäkillä. Maha oli niin tyhjä että oksetti. Heikotti, ja pelkäsin tuupertuvani siihen ison tien varteen. Se vasta olisi ollut noloa! Bussissa mussutetut kurkunpalat ja kirsikkatomaatit auttoivat vähän. Loppuilta menikin niin, etten oksentanutkaan niitä reilua tuhatta kaloria, jotka päivän aikana keräsin. Nytkin mahaa painaa iso pala pannukakkua. Se oli onneksi aika kevyt versio, enkä erehtynyt laittamaan mitään päälle.

Halla on näköjään palannut vähän sekavana takaisin.

Tule takaisin, täydellisyys!

Anteeksi inaktiivisuuteni jälleen. Kirjoitukset lähestyvät, eikä aika riitä edes niihin lukemiseen. Paniikki iskee ja ehdistaa koko touhu. En enää ikinä kirjoita ylioppilaaksi!

Jumalani syömishäiriö tiukentaa otettaan, ja minä antaudun. Tätä minä haluan. Tai en tiedä, haluanko, mutta tämä on oma tuttu ja turvallinen ahdistukseni. Ruoka. Kun se ahdistaa tarpeeksi, ei tilaa jää koko elämän ahdistukselle. Eikä ruokakaan ahdista kuin sosiaalisten tilanteiden yhteydessä, kun en saa itse päättää.

Paino on pudonnut hieman. Nyt se on vähän vähemmän kuin tasan vuosi sitten. En halua samaan kuntoon kuin viime keväänä. Haluan paljon pidemmälle. Olen vielä just normaalipainoinen, mutta pian, hyvin pian en enää ole.

Yksi asia, jota kaipaan ehkä eniten viime keväässä, on perfektionismi. Olen perfektionisti edelleen, mutten yhtä ehdoton. Minä tyhmä olen alkanut ajatella ja kyseenalaistaa. Ei niin saa tehdä! Vaikka viime vuosi oli tosi raskasta aikaa, koko kevään tasapainoilin burn outin partaalla (yksin olisin sinne suistunutkin), se oli tavallaan helpompaa. Ei ollut sitä epävarmuutta. Tiesin, mitä tahdoin. Täydellisyyttä. Tiesin, mihin pyrin. Täydellisyyteen. Tiesin, kuinka minun tulee toimia. Täydellisesti. Haluan edelleen samaa, mutten ole enää ollenkaan varma siitä, mitä se täydellisyys on.

Alkoi taas mennä hyvin ja elämä oli tasaantumassa. Ja sitten epic fail. Istun isoveljellä enkä osaa tehdä mitään muuta kuin syödä. Tuntuu kuin joku muu söisi, vaikka minä yritän estää. Tiedän, että saan korjattua tämän vahingon parissa päivässä, mutta ahdistaa.

Ahdistaa.

Tekisi mieli sanoa, ettei mitään ole tapahtunt. Etteiminun elämässäni tapahdu mitään. Mutta kyllä siinä tapahtuu. Onkin aikaa edellisestä postauksesta. Pahoittelen.

Kävin tosiaan E:n kanssa Tallinnassa. Reissu meni olosuhteisiin nähden hienosti. Söimme tietysti kauheita määriä, mutta niin me kyllä liikuimmekin. Ruoka on ajoittain myös E:lle ongelma.

Ja sitten oli penkkarit. Eipä tarvinnut itse niitä karkkeja paljon syödä. Uskottelin itselleni, että ne ovat kamalan pahoja. Ja pakkohan niiden on olla! Kaikki meni tosi hyvin. Showssa esitin K:ta ilmeisen onnistuneesti ja kaikki onnistui muutenkin loistavasti. Jälkeenpäin tuli kehuja, kun show ei nöyryyttänyt tai häpäissyt ketään.

Rekassa oli tosiaan hieman kylmä. Minulla ei sinänsä ollut hätää, kun osaan pukeutua talvellakin, mutta osa jopa itki, kun varpaat alkoivat koululla sulaa. Minulle tuli kylmä vasta yöllä. Koko luokka meni aivan järkyttävän kamalaan ja epähallamaiseen paikkaan juomaan ja tanssimaan. Heti narikkajonosta päästyäni aloin laskea minuutteja siihen, että kehtaan lähteä. Kyllästyin odottamaan kyytiä, niin kävelin vajaan tunnin matkan kotiin tuulessa ja pakkasessa ja tietysti baarivaatteilla. Kyseinen tempaus hieman helpotti ruoka-ahdistusta.

Ja tämä yö. Olen tädin läppärilla, kaikki nukkuvat jo. Olimme katsomassa Rammsteinia. Aivan mahtava meno! Ihailen. Oli oikein nautittavaa. Täti itse on raskaana eikä siis voi juoda, muttahän ja miehensä huolehtivat siitä, että minä kyllä juon.Illan mittaan tuli vain 4 siideriä ja 2 olutta. Ne olivat onneksi hyvin ajoitetut, etten kauhean humalassa ollut missään vaiheessa.

Tänä aamuna koin jotain karmeaa. Kauhea läskiahdistus. En mahtunut ulos ovesta, tuli kiire bussiin, eikä ollut mitään keikkavaatetta. Onneksi tädillä oli sieviä vaatteita lainata. Mutta sitä ahdistusta en halua kokea enää KOSKAAN! Vaikka kuolisin nälkään, ei sitä enää koskaan.

Olen saanut painon hyvin pysymään samassa jo pidempään. Jokin minussa silti haluaa yrittää syödä vähintään kahdesti päivässä, mieluummin kolme. Jokin minussa haluaisi tavoitella pysyvää painoa normaaleissa mitoissa.

Mutta suurin osa vihaa, pelkää ja odottaa.

Taukoa, taukoa, taukoa. Enkä ple edes tehnyt mitään! Pari kertaa viikossa käyn veljen kanssa lenkillä. On ihan täys työ pysyä hyväkuntoisen pitkän miehen tahdissa. Mutta kyllä kannattaa. Jonakin päivänä vielä juoksen yhtä lujaa, yhtä pitkälle.

Pelkään ruokaa ja pelkään itseäni. Pelkään elämää.

Ensi yönä lähden E:n kanssa Tallinnaan. Olemme hotellissa yötä. Tarkoitus on syödä aivan mielettömästi suklaata. Sitten laihdutan lauantain, sununtaina on taas kahdet sukujuhlat. Maanantaista alkaen Halla on taas niin kiltti tyttö, joka ei syö, ei nuku. Niin kiltti että! Jos nyt olen syönyt joka päivä, toisinaan 300 ja toisinaan yli tuhatkin kaloria, niin maksan sen takaisin korkojen kanssa. Minulla ei ole vaihtoehtoja.

Ne odottavat minulta niin paljon. Maltillisemmat odottavat, että minusta tulee äidinkielen opettaja, jotkut veikkaavat, että fysiikan ja kemian. Toiset odottavat minusta niiden tutkijaa. Äidin mielestä menen hukkaan opettajana. Hän odottaa minusta huippututkijaa. Mitä jos en pystykään täyttämään niiden odotuksia.

Kyllä minä pystyn.

Jumittaa kotona. Ärsytävää. Lenkki jäi taas väliin. Kävelyllä sentään kävin. Nyt taas yksin. Tein saippuaa, mutten ole ihan tyytyväinen sen väriin. Ei ollut aikaa hioa sävyä, kun tuoksuöljy jämähdytti niin, että massa, jonka pitäisi olla kiisselimäistä, olikin muovailuvahaa. Tuoksu on ihana: kuin mansikkakarkki. Melkein ällö, ja nyt koko kämppä tuoksuu mansikkaesanssilta.

Kutsuin E:n meille tänään. Asunto on kuin pommin jäljiltä, mutta ehkä E on joskus nähnyt jotain pahempaakin. En tiedä edes, tuleeko hän. Olisi kiva tavata, mutten jäksaisi lähteä nyt kaupunkiin. Pitäisi sitten käydä suihkussa ja kaikkea. Jos ollaan meillä, ei tarvitse. E:n edessä kehtaan näyttää miten inhottavalta vain.

Olo on huomattavasti kohentunut eilisestä. Oma koira suostui illalla tekemään lenkin, kun laitoin sille kunnolla vaatetta. Aamulla tein pikku kävelyn ja illalla vähän pidempi sitten. Vien tänään myös hoitokoiran. Aamulla join kaksi mukia kahvia kaurakermalla ja söin annoksen maustamatota jugurttia. Turvaruokaa. Kaapeissa on onneksi vielä jugurttia, hapankaalia ja porkkanaa. Nyt ei kyllä tee edes mieli syödä. Otin hapankaalipurkin esiin, mutten ottanutkaan. Ei nyt. Mitä vähemmän, sen parempi. Sama porkkanan kanssa. Ei pysty syömään nyt. Myöhemmin sitten.

Pitäisi lukea fysiikkaa. Laiskapaskaminähyihelvetti. Ja sämpylöitä pitäisi tehdä, kun leipä on loppu. Enhän minä niitä syö, mutta nuo muut tarvitsevat ruokaa. Pidän tavattomasti leipomisesta, ja haluan toisinaan kokeilla jotain uutta. Kai minä olen ihan hyväkin siinä. Ainakin ne syövät mielellään. Ja sitten Hallallekin tulee hyvä mieli.

En varsinaisesti pidä itseäni näpertelijänä, mutta huomaan senkin lisääntyneen. Piirrän nykyään paljon ja aika pikkutarkkaa, teen käsitöitä, leivon yhä vaativampia kakkuja ym. ja saippuaa olen harrastanut yli vuoden. Sekin on vähän kuin ruuanlaittoa. Saa lisäillä tuoksuja, värejä, muotoja ja vaikka mitä ominaisuuksia. Vaahtoavuuttakin voi säädellä. Lisäksi se on erittäin tarkkaa, lipeää (NaOH) pitää olla grammallen oikea määrä, eikä sen jämiä saa jäädä mihinkään yhtään. Sehän on erittäin emäksistä, jopa syövyttävää.

Mina kumarran. Se vahvistuu jokaisen puuttuvan kalorin myötä.

Eilen söin kauheita määriä. Leivoin porkkanapiirakan ja tiikerikakun. Oli tietysti pakko maistaa kakkutaikinaa, vaikka se huusi päässäni EI! Söin liikaa valmista kakkuakin. Ja tänään aamulla iso pala sitä piirakkaa. Ja raejuustoa. Koulun jälkeen kolme pakastemansikkaa ja loraus kaurakermaa kahviin. Nyt ei sitten mitään enää. Kaurakerma on onneksi suhteellisen kevyttä kermaksi. Onneksi kaapissa on hapankaalia. Kevyehköä ja hyvää.

Tiistaina teen fysiikan preliminäärikokeen. Alkaa ahdistaa aika tosi paljon. En osaa mitään. Opettaja lohdutti, ettei vielä tarvitsekaan. Sitten oikeissa yo-kisoissa, joohan. Minulla on pari kurssia käymättäkin vielä, kun en saa opetusta. Laiskapaskaminä. En voi pettää opettajaa, vaikkei hän minua nyt opetakaan. Olen luokkani ainoa fysiikkaa opiskeleva, niin ryhmää ei tullut. Sama kemiassa. Äidinkieli on onneksi pakollinen, niin kurssit tarjotaan. Hävettää vain tämänvuotiset rimanalitukset.

Minulla on vähän ikävä K:ta. Toivon myös, ettei hän koskaan eksy tähän blogiin. Voisi tunnistaa, ja sitä häpeää en kestäisi. Häpeän hänen edessään jo nyt valtavasti. En tosin näe häntä enää edes vilaukselta kovin usein. Ehkä hyvä niin. En halua enää enempää nolata itseäni, ja hän on kyllä käytöksellään tehnyt selväksi, että olen yhdentekevä tai ainakin vastenmielinen.

Harmittaa, kun tämänaamuinen lenkki isoveljen kanssa jäi väliin sääolosuhteiden vuoksi. Tiedä sitten, onko pakko lähteä illalla yksin. Onneksi vien sen hoitokoiran taas ulos, niin tulee edes vähän liikuntaa.

Huh. Ei ollut ihan tappolenkki, ja kuinka hyvä olo sen jälkeen tulikaan! Jälleen projekti käyntiin.

Se taisi keikahtaa. Miksi edes yrittäisin? Olen sentään syönyt tänään. Aamulla ennen lenkkiä pala aivan tummaa ruisleipää, lenkin jälkeen pala omenaa ja pari lusikallista tomaattimurskaa. Koulun jälkeen tomaattimurskaa ja tuorejuustoa, jonka hiljattain löysin. Siinä on vain 90 kcal. Leipää lukuunottamatta turvaruokalinja päällä.

Kiireien päivä. Aamulla piti tehdä pikkuveljille eväät harrastukseen, sitten lenkille. Tuli kiire kouluun. Koulun jälkeen siivosin vähän, pesin pyykkiä ja raivasin keittiön hirveän tiskivuoren. Ruokaakin piti tehdä, kun veljet tulevat kohta kotiin. Sain uuniin juuri pizzan ja piirakan. Kohta lähden lenkille tässä lähellä olevan vanhan miehen koiran kanssa. Koira on iso, nuori ja innokas. Sitten lenkki oman koiran kanssa ja läksyt. Eihän tässä edes ehtisi syödä enempää!

En tiedä, miten jatkuu, mutta lasku on alkanut.

Tästä olisi niin helppo kaatua vain. Kukaan ei huomaisi mitään. Ei E, ei K, ei kukaan. Äitikin on on melkein invalidi, joten kotityöt ovat minun vastuullani. Hänkään ei huomaisi, ei vielä pitkään aikaan.

Olisi niin yksinkertaista pudota. Alas on matkaa, mutta siihen ei tarvita energiaa, ei. Antaisi vain mennä. Pilaisin yo-kirjoitukseni, pääsykokeet, tulevaisuuteni. Pilaisin kaiken. Mutta mitä väliä?

En ole aikoihin juossut, mutta aamulla olen lähdössä isoveljen kanssa rääkkilenklle ennen koulua. Voi apua! siihen on niin helppoa jäädä koukkuun.

Minulla on uusi murrosikä. Olen tiedostanut asian jo pidempään, mutta yrittänyt kätkeä asian. Tänään laulunopettaja sanoi sen suoraan: minulle on tulossa vibraatto. Se on vasta pieni ja hento esiaste, mutta se kasvaa ja kehittyy. Hormonaalisten muutosten, ajan ja harjoittelun myötä minusta voisi tulla koloratuurisopraano. En ainakaan usko olevani lyyrinen, vähän tuo äänen kehitys viittaa syvempiin väreihin.

Mutta minä pilaan senkin.

Anteeksi, Halla.

Hiljaiseloa. Joulukilot poissa, sitten jämähti paikoilleen. No, ei ole ainakaan tullut lisää.

Vihaan tätä. Elämässäni on onneksi muutama kantava elementti. Koiran kanssa menee hyvin, rakastan sitä. Enkelini. Koulussa ei oikein suju, mutta huononkin päivän jälkeen koira on yhtä vilpittömän iloinen nähdessään minut.

Laulaminen. Olen pitkästä aikaa taas alkanut edistyä. Tänä vuonna on ollut jo pari ihan tajutonta suoritusta. Olen jälleen saanut kosketusta siihen, mitä äänestäni voisi tulla, jos eläisin terveellisemmin ja jaksaisin harjoitella. Opettajakin on tyytyväinen. Klassinen laulu on intohimoni, ja tunnilta lähden yleensä toiveikkaana ja onnellisena. Laulaessa unohtuvat omat huolet, vaikka opettajani kuulee laulustani, miten menee. Hän tietää, koska olen väsynyt ja epätoivoinen.

Suomen kieli. Intohimoni. Tunnen vältavaa tyydytystä työskennellessäni sen parissa. Etenkin, jos saan vastauksia kysymyksiini. K on avainasemassa silloin.


Vaikka pystyn syömään, siitä tulee aina yhtä paska olo. Se heijastuu koko arkeeni. Yritän syödä 2-3 kertaa päivässä ja ainakin tuhat kcal. Usein onnistun, toisinaan en. Ehkä minä vielä joskus osaan. Ehkä joskus opin hyväksymään ruhoni. Ehkä joskus voitan pelkoni. Ehkä joskus arpeni paranevat, enkä viillä enää lisää.

Ehkä joskus, kun olen joku muu.