Mina kumarran. Se vahvistuu jokaisen puuttuvan kalorin myötä.

Eilen söin kauheita määriä. Leivoin porkkanapiirakan ja tiikerikakun. Oli tietysti pakko maistaa kakkutaikinaa, vaikka se huusi päässäni EI! Söin liikaa valmista kakkuakin. Ja tänään aamulla iso pala sitä piirakkaa. Ja raejuustoa. Koulun jälkeen kolme pakastemansikkaa ja loraus kaurakermaa kahviin. Nyt ei sitten mitään enää. Kaurakerma on onneksi suhteellisen kevyttä kermaksi. Onneksi kaapissa on hapankaalia. Kevyehköä ja hyvää.

Tiistaina teen fysiikan preliminäärikokeen. Alkaa ahdistaa aika tosi paljon. En osaa mitään. Opettaja lohdutti, ettei vielä tarvitsekaan. Sitten oikeissa yo-kisoissa, joohan. Minulla on pari kurssia käymättäkin vielä, kun en saa opetusta. Laiskapaskaminä. En voi pettää opettajaa, vaikkei hän minua nyt opetakaan. Olen luokkani ainoa fysiikkaa opiskeleva, niin ryhmää ei tullut. Sama kemiassa. Äidinkieli on onneksi pakollinen, niin kurssit tarjotaan. Hävettää vain tämänvuotiset rimanalitukset.

Minulla on vähän ikävä K:ta. Toivon myös, ettei hän koskaan eksy tähän blogiin. Voisi tunnistaa, ja sitä häpeää en kestäisi. Häpeän hänen edessään jo nyt valtavasti. En tosin näe häntä enää edes vilaukselta kovin usein. Ehkä hyvä niin. En halua enää enempää nolata itseäni, ja hän on kyllä käytöksellään tehnyt selväksi, että olen yhdentekevä tai ainakin vastenmielinen.

Harmittaa, kun tämänaamuinen lenkki isoveljen kanssa jäi väliin sääolosuhteiden vuoksi. Tiedä sitten, onko pakko lähteä illalla yksin. Onneksi vien sen hoitokoiran taas ulos, niin tulee edes vähän liikuntaa.