Hän ojensi minulle pienen mehiläisen, jonka siivet olivat kylmästä kohmeat

Kun kerroin edellisen postauksen tarinan Tammelle (paljon lyhyemmin) pari viikkoa sitten, se meni hetkeksi ihan hiljaiseksi. Otti kai asian aika rankasti. Vaikka mietinkin tuota melkein päivittäin, se ei oikeastaan tee kipeää. Ehkä vähän haikeutta ja melankoliaa, mutta ei tuskaa. Ei.

Huijaan taas itseäni aika taitavasti. Tänään en syö mitään kiinteää, niin tein sitten itselleni sokeritonta mehukeittoa. Eihän se ole kiinteää? Makeutin sen stevialla, mutta taisin laittaa aika vähän, kun ei ole yhtään makeaa. Eikä edes kauhean hyvää. Eipähän tule lipitettyä tätäkään liikaa.

Isä tulee ensi viikolla käymään ja E tulee viikon päästä viikonlopuksi tänne. En jaksaisi millään odottaa. Kaipaan E:tä niin kovasti! Hänen takkuista tukkaansa ja pisamien peittämiä kasvojaan, niitä hulluuksia, joita puuhaamme yhdessä. Sovimme, että sitten ei ahmita (mikä on hyvin poikkeuksellista, sillä mässäilemme usein yhdessä ja sitten toisinaan jonotamme vessaan oksentamaan). Syömme terveellisesti, salaatteja, sosekeittoja, hedelmiä. Ei mitään niistä, mitä meillä on tapana syödä yhdessä.

Voi  kun E olisi jo täällä.

Ja katso, pieni tähti putosi helähtäen

Minä kerron teille tarinan, ja tämä tarina on tosi. Siitä on jo  vuosia, olin silloin kuusitoista. Lukion ensimmäisellä luokalla. Silloin minä vielä joskus uskoin, että maailma on hyvä. Olin hyvä kaikessa, mitä tein.

Oli keväinen päivä, kun olin kahden kaverini kanssa välitunnilla tupakalla. Kesken keskustelumme tajusin, että kuukautiseni, jotka silloin vielä olivat täysin säännölliset, olivat viikon myöhässä. Se oli perjantai. Nausreskelimme, mitä jos Therru onkin raskaana. Ja se oli! Raskaustestin näyttäessä kahta viivaa yhä uudestaan ja uudestaan minun oli pakko uskoa se todeksi. Minun sisälläni kasvoi pieni ihminen. Minulla oli päivittäin lievää pahoinvointia ja rintani olivat arat.

Suorastaan kiihkokristitty ystäväni Violetta painosti minua pitämään lapsen. Hänen mielestään abortti on murha, eikä naisella ole oikeutta omaan kehoonsa, mikäli se tarkoittaa murhaa. Lapsen isä taas halusi abortin. Mainittakoon hänestä, että minulla ei ollut mitään tunteita tuota keskinkertaista, väritöntä itseäni paljon vanhempaa miestä kohtaan. Kyse oli vai seksistä. Hän halusi seksiä ja minä annoin sitä muita palveluksia vastaan. Hän ilmeisesti oli ihastunut minuun, pieneen enkelityttöön.

Pari viikkoa, en muista tarkkaan, mietin. Mietin, mitä teen. Annanko pienen tulla ihmiseksi ja syntyä tähän maailmaan. En halunnut aborttia, vaikka hyväksyn sen täysin. Se ei ole hyväkse kenellekään, mutta naisella on siihen täysi oikeus. Minulla puhkesi vauvakuume. Kuvittelin, kuinka joskus ylpeänä esittelisin pientä tyttöäni tai poikaani luokkatovereille ja opettajille. Kuinka imettäisin sitä, tuudittaisin sen uneen ja rakastaisin sitä. Se olisi sanonut Äiti ja tarkoittanut minua.

En ollut tehnyt vielä varmaa päätöstä. En ollut varma, uskallanko pitää sen. Onko minusta siihen? Kai minä kuitenkin halusin antaa sen syntyä ja kasvaa isättömänä. Minua kauhistutti ajatus myös raskaus- ja imetysajan syömisistä. En enää osannut syödä normaalisti. Olisin joutunut hakemaan apua voidakseni taata lapseni turvallisen kasvun.

Sitten tapahtui jotakin. Muistan sen keskiviikon kuin eilisen. Olin sairaana, kuumetta ja poskiontelontulehdus. Menin kuitenkin yhdelle tunnille kouluun, vaikka olin sairaslomalla. Se oli K:n tunti. Sillin minulla ei ollut vielä henkilökohtaista suhdetta häneen, mutta ihailin tuota kaunista ja salaperistä punapäätä. Nautin tunnista, vaikka fyysinen oloni oli tosi huono.

Kotimatka oli hirveä. Silkalla tahdonvoimalla pääsin kotiin asti ja konttasin kengät jalassa sänkyyn. Muutamia tunteja myöhemmin tunsin taajuntaaraastavaa kipua. Niin kovaa, etten ollut ikinä tuntenut sellaista. Silloin tiesin, ettei sisälläni enää ollut elämää. Se kuoli ja tuli luonnollista tietä ulos. Äiti oli kotona, joten vedin sen vessanpöntöstä alas.

Vaikka se oli surullista - ihmisen kuolema koskettaa aina - olin myös helpottunut. Ehkä näin oli parasta kaikille. En kokenut huonoa omatuntoa enkä joutunut tekemään lopullista päätöstä. En koe saaneeni mitään traumoja tapahtuneesta, mutta ajattelen sitä usein vieläkin.

Sateenvarjon alla punaiset huulet

Eilen en syönyt mitään. Kuinka ihanaa se olikaan. En lähtenyt edes Tammen kanssa yliopistolle syömään, en pystynyt. Viikonlopun ahdistus varjosti päivääni, enkä saanut nieltyä mitään kiinteää.

Illalla jaksoin hoitaa velvollisuuteni vain heikosti, minkä jälkeen lähdin Tammen luokse. Minä makasin pehmoisen Hello Kitty-viltin alla, Tammi soitteli kitaralla hiljaista sävelmää. Toivoin tuon hetken kestävän ikuisesti. Kuitenkin se viimeinen sointu tuli, ja minun oli herättävä. Muistettava taas, kuka olen. Millainen olen. Ja vihattava sitä.

Tammi tiesi, kuinka minua ahdistaa. Hän antoi hiljaisuuden tulla, musiikin tulla. Ei kysellyt, ei vaatinut mitään, ja kiitän häntä siitä.

En tahdo elää tätä elämää.

Isovanhemmat kävivät eilen täällä pienessä pesässäni. Ne toivat ruokaa, kaikkea sellaista, mitä en syö, en halua syödä, en saa syödä. Olin jo valmiiksi syönyt niin paljon liikaa, ahtanut tuota mössöä itseeni, oman kehoni sisään.

Ahdistus oli niin suuri, aivan käsittämätön. Kuulin kuiskauksia, joita kenenkään ei pitäisi kuulla. Ne kutsuivat minua yöpöydön laatikosta, nuo terät, joita on kolme. En pystynyt enää vastustamaan, ja annoin kullekin verta. Vain kolme viiltoa, mutta kuinka pelottavan helppoa se olikaan! Säikähdin, ja pakkasin terät takaisin. Kolme viiltoa liikaa.

En minä halunnut tällaista elämää. Elämäni pitäisi muuttua. Minun pitäisi muuttaa sitä, mutten osaa. Miksi siis eläisin tätä?

Uusia lukijoita taas. <3 Kiitos, että tulitte. Kiitos, että olette, te kaikki, uudet ja vanhat.

Minä haluaisin kertoa teille kauniita satuja hurjasta elämästä. Elämästä, joka tuntuu joltain. Haluaisin kertoa teille rakkaudesta ja vihasta, jännityksestä ja niistä pysähtyneistä hetkistä, jotka piirtyvät muistoissa kristallinkirkkaina vielä vanhainkodin dementiaosastolla.

Tai sitten haluaisin kirjoittaa teille kylmiä ja kirkkaita satuja peilimaailmasta, kylkiluista ja huuruavasta hengityksestä. Niistä päivistä, jolloin en syönyt mitään ja niistä, kun paino on laskenut. Tarinan siitä, kun minä muutuin keijuksi.

Mutta kun minä en osaa. En osaa elää elämääni enkä osaa kirjoittaa.

.

En halua pilata päiväänne kertomalla, kuinka paskaa tämä kaikki on.

Ahdistaa.

Kauriiden kilpajuoksu, tuo elämän ehtymätön leikki

Lähden viikonlopuksi äidin luokse lihomaan. Vaikka rakastan perhettäni, vihaan sitä ruuan määrää, joka on pakko aina syödä yhdessä koko perheen kanssa. Pelkään itseäni, sillä äidin luona homma karkaa täysin lapasesta ja sen jälkeen olen aina arvaamaton itselleni. Ruoka-ahdistuksen iskiessä voin tehdä pelottavia asioita. Vihaan itseäni jo valmiiksi siitä, että syön siellä liikaa. Enemmän liikaa kuin täällä. Yksin omassa pesässäni.

Äidin luona en voi myöskään nauttia savukkeitani parvekkeella, en, jos joku on kotona. En voi punnita itseäni vähintään kerran päivässä, sillä siellä ei ole vaakaa, tuota ihmisarvoni mittaria. En voi täyttää mahaani teellä tai kuumalla kasvisliemellä, en suorittaa rituaalejani. 

Jotenkin tulee aina turvaton olo.

En vittu jaksa itseäni enää.

PS. Anteeksi kielenkäyttöni.

Eikä me olla enää ihmemaassa

Pilasin taas kaiken ja tekisi mieli kuolla sen vuoksi. Juoksin lähikauppaan hakemaan sipsiä ja dippiä ja tervehdin kaakelihuoneen valkoista jumalaani. 

Olen ansainnut kaiken pahan, kaiken kivun, vihan ja häpeän.

Leipä

Numero pienenee ja minulla on turvallinen olo.

Nuppu ei jaksanut nostaa meteliä siitä, etten syönyt eilen hänen luonaan mitään. Viimeksi söin pitkän kinaamisen jälkeen omenan, ja hänelle tuli hyvä mieli. Kyllä hän tarkkaili, tarkkaili jokaista siemausta, jonka otin höyryävästä teemukistani, kuunteli mahaani, josko sieltä kuuluisi pienikin nälän kuiskaus. Tunnusteli käsiäni, ne olivat kylmät.

Tänään teki kaupassa kamalasti mieli sipsiä, suklaata, leipää. Sipsin ja suklaan ymmärrän, nehän ovat perinteisiä pukluruokiani ja ylipäätään himottavia. Mutta leipä. Söin leipää viimeksi viisi päivää sitten, enkä edes muista, koska olen ostanut sitä. Leipä ei ole niin himottavaa kuin karkki, sipsi, juusto. Se ei ole turvaruokaa, ja sen oksentaminen on vaikeaa. Miksi siis kaikista maailman ruuista juuri leipä?

Ostin omenoita, kaksi greippiä, sokerittomia kurkkupastilleja sekä tupakkaa. Nyt on hyvä.

Unissa, joissa on vain jäänsinisiä silmiä

Tammikin tietää. Se tietää enemmän kuin Nuppu. Tuntuu kummalta, kun Tammi tietää. Luotan häneen täysin ja hän on minulle äärettömän tärkeä, mutta silti. Minulla on vielä monta salaisuutta kirjassani, kuiskauksissani. Asioita, joita ette kuule, kun kerron tarinaani. Niitä pieniä henkäyksiä, jotka hipaisevat sitä hentoa suortuvaa korvan vieressä ja katoavat sitten tuuleen.

Minun on kylmä.

Katuvalojen sokeat silmät avautuivat yöhön

Söin tänään paljon liikaa (hapankorppuja, jugurttia+maissihiutaleita, 2 avocadoa, viininlehtikääryleitä, vanilja-Skyr). Miljoona miljoona miljoona kaloria, joita vihaan. Onneksi nyt on vain sellaisia ruokia kaapissa, että voi kohtuudella syödä ilman, että maailma muuttuu mustan mustaksi ja minä kuulen kuiskauksia, joita kenenkään ei pitäisi kuulla.

Ilta tuli ja vei minut juoksemaan koiran kanssa. Se paska oli pakko juosta pois pois pois, mutten saanut. Välillä juoksimme, kävelimme ja sitten taas juoksimme. Vähän hakusessa koirallakin tuo yhdessä juokseminen. Ensi kerralla pidempään, aina vain pidempään, että saan viimein tämän saastan pois ja voin tuntea itseni puhtaaksi kuin lumihiutale.

Eikä minua kiinnosta, mitä ne sanovat.

Tänään minä heitin karkkia roskiin.

Ja se tuntui helvetin hyvältä.

Kuulitko kuiskauksia verhon takaa

Kauhistus. Rakas Nuppu sai tietää raidoista, noista itsevihan jäljistä, käsissäni ja reisissäni. En ollut edes varomaton; hän jotenkin hoksasi, vaikkei ole voinut nähdä mitään. Hän sai myös tietää peilimaastani, mutta se oli omaa varomattomuuttani. Kaduttaa, hävettää. En halunnut huolestuttaa.

Ja minä, Therru, olen se vahva, itsenäinen nuori nainen, joka purjehtii fysiikan laitoksen käytävillä ja ilahduttaa kaikkia vapaa-ajalla. Siihen kuvaan eivät kuulu irronneet kiiltokuvat, itkut vessan lattialla, paniikkikohtaukset ruokakaupassa. Eivät liioin silmäpaot sukkahousuissa, itsevihan raidat tai x-hypyt vessassa. Ei, minä olen taas epäonnistunut.