Hän ojensi minulle pienen mehiläisen, jonka siivet olivat kylmästä kohmeat

Kun kerroin edellisen postauksen tarinan Tammelle (paljon lyhyemmin) pari viikkoa sitten, se meni hetkeksi ihan hiljaiseksi. Otti kai asian aika rankasti. Vaikka mietinkin tuota melkein päivittäin, se ei oikeastaan tee kipeää. Ehkä vähän haikeutta ja melankoliaa, mutta ei tuskaa. Ei.

Huijaan taas itseäni aika taitavasti. Tänään en syö mitään kiinteää, niin tein sitten itselleni sokeritonta mehukeittoa. Eihän se ole kiinteää? Makeutin sen stevialla, mutta taisin laittaa aika vähän, kun ei ole yhtään makeaa. Eikä edes kauhean hyvää. Eipähän tule lipitettyä tätäkään liikaa.

Isä tulee ensi viikolla käymään ja E tulee viikon päästä viikonlopuksi tänne. En jaksaisi millään odottaa. Kaipaan E:tä niin kovasti! Hänen takkuista tukkaansa ja pisamien peittämiä kasvojaan, niitä hulluuksia, joita puuhaamme yhdessä. Sovimme, että sitten ei ahmita (mikä on hyvin poikkeuksellista, sillä mässäilemme usein yhdessä ja sitten toisinaan jonotamme vessaan oksentamaan). Syömme terveellisesti, salaatteja, sosekeittoja, hedelmiä. Ei mitään niistä, mitä meillä on tapana syödä yhdessä.

Voi  kun E olisi jo täällä.