18,3

18,3 kauheaa kilogrammaa per metrin neliötä liikaa.

Pelkään tulen sammuvan

Syksy on tullut, sitä ei voi enää kieltää. Ei voi olla näkemättä puita, jotka luopuvat hiljalleen lehdistään. Maa on tehty keltaisista ja punaisista lehdistä pilkulliseksi. Kirpeässä syysilmassa tuoksuvat maa ja lahoavat lehdet, tuo tuoksu, joka ilman syksyn raikkautta olisi tunkkainen ja tylsä. Nyt se kuitenkin kruunaa ne ehkä kolme kauniin kuulasta, kirkasta syyspäivää, jotka tekevät tästäkin vuodenajasta odottamisen arvoisen.

Koiran ulkoiluttaminen on ihanaa silloin, kun ei sada kauheasti. Tänäänkin tehtiin taas reilun tunnin lenkki uusilla jännittävillä reiteillä metsässä ja lenkkipoluilla, joilla riittää tutkittavaa niin minulle kuin koirallekin. Oli niin kaunista, etenkin suo, jonka olemassaolosta en tiennytkään vielä eilen. Illalla vielä jonkinlainen lenkki, mutta silloin on jo pimeää ja maailma on toinen.

Hampaisiin ei ole sattunut enää perjantain jälkeen, kun se tuittupää taltutettiin. Pitäisi varata uusia aikoja, sillä korjattavaa riittää. En vain ole saanut vielä tartuttua puhelimeen. Hammaslääkärillä on oliivinväriset silmät, vaahterasiirapin värinen iho ja hän on oikeastaan aika kaunis.

Piisami on taas poissa. Omassa kodissaan kai, kun sinne sanoi menevänsä. Ihmettelen jälleen sitä, kuinka paljon hän viihtyy siellä. Yleensä Piisami on se, joka haluaa olla koko ajan yhdessä. Nyt minä taidan kaivata häntä tänne luokseni.

Kontrolli ja kauneus pakenevat minua taas. En saa itsekurin reunastakaan kiinni. Olen lihonut kilon ja keikun taas normaalipainon rajalla, vaikka pari viikkoa sitten se oli jo turvallisen tuntuisesti takana. Mutta siihen turvallisuudentunteeseen ei pidä luottaa, se on valhetta. Tämänaamuinen paino itketti. Olisin halunnut jäädä kotiin rypemään lisääntyneissä läskeissäni. Onneksi oli saksan valmentavan kurssin tunti heti aamusta (kuinka vaikea onkaan herätä kuudelta!), niin oli pakko ryhdistäytyä ja pusertaa kasvanut ruho ja kutistunut itsetunto ovesta ulos ja juosta bussiin.

Epäusko ja epätoivo iskevät yhä uudestaan ja uudestaan, aivan varoittamatta kuin nyrkki kasvoihin, kuin maailman painoinen peitto päälleni tukahduttaen hengitykseni, huutoni, viimeisenkin toivon. Onneksi niitä hyviäkin hetkiä on vielä, muuten ehkä enää jaksaisi. Pelottaa, että romahdan. En tiedä, mitä sitten taphtuisi. Vielä vähemmän tiedän, miksi romahtaisin. Rahaa ei vieläkään ole liikaa, mutta tällä jo elää jotenkuten. En ole riidoissa pahasti kenenkään kanssa ja minulla on maailman ihanin koira. Silti elämä tuntuu uuvuttavalta. Jotenkin merkityksettömältä.

Lääkesumun läpi kohti elämää?

On taas kerrottavaa. Se maanantaina tehty juurihoidon toinen osa ei tainnut mennä ihan suunnitelman mukaan. Hammaslääkäri ei suoraan myöntänyt virhettään (eikä sillä ole väliäkään), mutta näytti joka tapauksessa kuvista, mikä meni pieleen. Yhtä juurta ei ole täytetty kunnolla. Eilen oli siis hammaslääkäri. Perjantaille varattiin uusi aika, joka on minulle ilmainen, sillä siellä korjataan nyt se maanantain juttu. Lisää kipua, jes.

Maanantaista alkaen olen viettänyt aikani enemmän tai vähemmän suloisessa lääketokkurassa. Maanantaina olin ottanut burana 600:sta ja panacodeja. Eilen sain reseptin burana 800:n ja panadoliin. Niitä nyt maksimiannos vuorokaudessa perjantaihin asti, jolloin katsotaan asiaa uusiksi. Tarvittaessa panadolin voi korvata codilla, mutta samanaikaisestihan niitä ei pidä käyttää. Parasetamolimyrkytys on käsittääkseni hidas ja kivulias tapa kuolla. Tämähän tästä vielä puuttui. Kun ahdistaa ihan perkeleesti, siihen ei kaivata enää mitään pillerileikkejä eikä ylimääräistä kipua ja stressiä. Jouduin soittamaan äidille, sillä minulla ei ollut rahaa noihin lääkkeisiin. No, ei ole enää niin sumuinen olo, kun panacod vaihtui panadoliin, mutta väsyttää aivan törkeästi enkä pysty oikeen keskittyyn opiskelujuttuihin.

Piisamikaan ei oikein ymmärrä. Se ei käsitä, että en halua fyysistä läheisyyttä. Kun on kauhea yskä ja alkava flunssa ja sopivasti lääkkeissä (olen vissiin aika herkkä noille särkylääkkeille), niin en todellakaan kestä mitään halailua ja kiehnäämistä. Ja käikkein vähiten se käsittää sitä, että koira saa tulla kylkeen kiinni ja kainaloon nukkumaan. Mutta koira on eri asia.

On minulla jotain iloistakin kerrottavaa. Eilen päivällä ei ollut vielä päätöstä opintotuestani. En tiedä, miksi menin vielä illalla myöhän katsomaan. Hyvä kuitenkin että menin, sillä päätös oli tullut ja tämän kuun opintotuen pitäisi olla huomenna tilillä! Olo on todella helpottunut. Ei hyvä olo sentään, mutta vähemmän ahdistaa edes.

Nyt suurin huolenaiheeni on jälleen läski, jota on päässyt tässä parin viikon aikana kertymään hävettävän paljon. Miksi runsaskalorinen ruoka on halvempaa? Paitsi kaali on myös halpaa, mutta jossain se raja tulee vastaan kaalinsyönnissäkin. Huomenna niin ostan jotain kivaa. Vaikka mehukeittoa, kivennäisvetta, ehkä hedelmiä. Ja ehkä tuulipuvun tai vastaavan. Ja sitten säästän taas.

On jotenkin paha olo edelleen. Maha on kipeä, eivät taida olla kovin mahaystävällisiä nuo pillerit. Yskä on sellainen, että Piisami miettii iltaisin, että kuinka monta puhallusta ja painallusta siinä olikaan. Suolainen vesi juoksee silmistä, henki ei kulje ja yskä hakkaa kuin naapurin mummo mattojaan. Lisäksi tämä väsymys on kauheaa. Minun pitäisi ahkerana opiskella, ettei opintotuki lähde vuoden päästä (lol, silloin olen varmaan jo kuollut), mutta mitä minä teen? Jään kotiin nukkumaan. Hankin poissaoloja ja jätän tehtäviä tekemättä. Nukun. Olen nukkunut joka päivä vähintään kahdet päiväunet. Silloin kun en nuku, olen niin väsynyt, etten pysty tekemään mitään. Ehkä tämä tästä, kun täti saa suuni kuntoon ja flunssa menee ohi. Ehkä se on toiveajattelua, mutta tarvitsen sitä nyt. Toivoa nimittäin.

Kello mittaa kuolemaa

 

Eilinen oli sekä parempi että huonompi päivä. Äiti soitti ja sanoi laittaneensa minulle kaksi kymppiä tilille. Kun on sama pankki, ne näkyvät heti. Sitten kävin metsässä koiran kanssa ja löysin melkein neljä litraa sieniä. Ja heti tuli parempi mieli. Sienet ovat hyvää ruokaa.

Siihen se hyvyys sitten loppuikin taas. Kävin hakemassa puuttuvat aineet feta-pinaattipiirakkaan ja leivoin sellaisen sekä sienipiirakan ja kolme omenapiirakkaa. Ajattelin hieroa sovintoa Piisamin kanssa, kun se tuli illalla luokseni. Vaan se mies ei tykännytkään piirakoistani. Normaalisti kestäisin sen kyllä, mutta nyt se tuntui niin pahalta. Nielin kyyneleeni ja rumat sanani ja olin vain hiljaa. Hiljaisuus oli kipua. Täytin sitä hiljaisuutta syömällä piirakoita (pakkohan ne oli sieltä syödä pois?) ja kuten tiedätte, se ei ainakaan helpottanut oloa.

Tänään oli hammaslääkäri taas. Tänään tehtiin ilman puudutusta, ja kyllä se sattuikin. Selvisin hegissä kuitenkin. Kun olin päässyt yliopistolle, alkoi niin tajuton kipu, että meinasin huutaa. Se tuli nopeina hyökkäyksinä, vetäytyi ja hyökkäsi yllättäen uudelleen. Jaksoin istua tasan puolikkaan luennon siellä, sitten oli pakko lähteä kotiin syömään buranaa ja panacodia. Ja silti sattuu välillä, vaikka kivulta onkin jo taittunut se pahin terä. No, huomenna on uusi hammaslääkäri. Kehtaisinkohan ruinata sieltä lisää panacodia? Tnäänkin olen tosin enimmäkseen nukkunut panacodin takia, eikä minulla olisi varaa nukkua näin paljon.

Ahdistaa elämä silti, siitä huolimatta ja kuitenkin. Ahdistaa turpoava vartaloni, ahdistaa opiskelu, ahdistaa Piisami ja erityisesti ahdistaa raha. Rahan tulo on vain ajan kysymys varmaan, mutta se aika voi olla pari päivää, pari viikkoa, enemmänkin. Ja pahinta on epätietoisuus. Joka päivä käyn katsomassa Kelan sähköisestä asiointipalvelusta, joko päätös on tehty. Ja joka päivä olen maistanyt pettymyksen karvaan maun suussani, haistanut sen ympärillä ja nähnyt, kuinka se syleilee ahdistustani. Minun tuurillani ne haluavat vielä jotain liitteitä päätöstä varten, ja sitten menee taas monta viikkoa. En minä jaksa niin kauaa tätä. Minun puolestani tämä saa jo riittää. Kuinka raskasta onkaan stressata siitä, millä ostaa seuraavan askin, mitä jos tuki ei tulekaan siihen mennessä kun pitää bussikortti ladata, mitä jos joku kysyy, mennäänkö kahville, mitä jos. Mitä jos en jaksakaan.

Onhan tämä osittain omaakin tyhmyyttä. Miksen hakenut ajoissa opintotukea? Okei, en tiennyt, että voin jo nyt hakea sitä enkä vasta parin kuukauden päästä, mutta miksen selvittänyt sitä aiemmin? Oma syyllisyys ei kuitenkaan helpota oloa, ei tippaakaan. Olen odottanut päätöstä jo vaikka kuinka kauan ja ahdistus ja pelko kasvavat joka päivä.

Olen uupunut, väsynyt elämääni. En oikeasti jaksaisi enää. Odotan tilaisuutta viiltää. Huomenna Piisami on poissa pari tuntia. Maailma näyttää liian mustalta ja kylmältä. Sataa.

Itkien sateessa

Viime yönä kierrellessäni sateessa ja tuulessa märkänä ja kylmissäni pitkin lähiöitä tunsin itseni aika surkeaksi. Etsin pulloja saadakseni rahaa, elääkseni taas yhden viikon ja elättääkseni koirani, joka on rakkainta mitä minulla on. Löysinkin muovikassillisen. Ostin sillä rahalla askin tupakkaa. Ruokaa on kyllä. Ostin myös koiralle ruokaa. Vielä on rahaa yhteen askiin ja yhteen kiloon koiranruokaa. Eli minä pärjään tiistaihin tai keskiviikkoon, koira vielä pari viikkoa.

Meillä oli ehkä riitaa tai kommnikaatio-ongelmia Piisamin kanssa, ja nyt on molemmilla paha mieli. Hän ei ymmärrä minua, ei voikaan ymmärtää. Ei hän ole kerännyt pulloja elääkseen vielä muutaman päivän, avannut pelon vallassa jokaista kirjekuorta, joissa on vain laskuja, ei syönyt iltapalaksi kaalia, jotta raha riittäisi päivän pidempään. Ei hän ole etsinyt metsästä ilmaista ruokaa, kun tilillä on kaksi euroa ja kolmekymmentä kolme senttiä.

Minä olen. Olen maksanut pienillä kolikoilla, koska muuta ei ole, olen itkenyt ahdistustani ja tulevaisuuden toivottomuutta, olen nukahtanut kyyneleistä märän koiran kainaloon, olen pitänyt suuni kiinni, kun sieltä ei ole ollut tulossa mitään kaunista. Ja olen iloinnut siitä, että sain kerätä Piisamin vanhempien omenapuista omenoita mukaani.

Huomenna on jälleen yksi päivä, joka on hieman mustempi kuin edellinen.

Peilistä katsoi jotakin pelottavaa

Ahdistus valtaa taas tilaa. Eikö se voisi jo mennä pois?

Kelasta ei ole tullut kahdessa viikossa päätöstä opintotuestani. Rahat alkaa olla aika lopussa, ensi viikolla varmaan syödään kynsiä ja poltetaan pelkkää paperia. Koiralle ostan vielä ruokaa ja itselleni yhden askin lempitupakkaani, sitten loppuu rahat. Ihan kokonaan. Säästötililläkään ei ole sentin senttiä enää.

Kaikki tuntuu taas kaatuvan päälle. Läski, rahattomuus, laskut, sosiaalinen elämä, velvollisuudet, ahdistus, opinnot, ahdistus ja kaikki. Ja ahdistus. Maailma on mustan musta, ja minun tekisi taas mieli viiltää. Ehkä Piisami ei huomaisi rantuja nilkassa?

Mustan joutsenen joki

 Jostain se ahdistus taas tuli. Seinät kaatuvat päälle. Toivon, ettei Piisami edes yritä tulla tänne tänään. Ei se vain voi tulla. En kestä nyt ketään. Isä lähti tänään pois täältä. Sen jälkeen en ole halunnut nähdä ainuttakaan elävää sielua. Pähkinän kanssa kävin kahvilla (teellä) kaupungissa, ja se vaalensi ahdistusta, mutta sitten se tummeni taas.

Itkin äidille tunnin puhelimessa. Sen puhelun jälkeen puhelinkaan ei ole suostunut menemään päälle. Liekö mustuus levinnyt senkin sieluun. Olen taas niin yksin. En minä Piisamia tähän nyt halua rinnalleni, vaan jonkun, joka todella näkee sen mustuuden ja kaatuvat seinät. Piisami elää liian toisenlaisessa maailmassa. Enkä minä tiedä, haluanko ylipäätään ketään nyt tähän. Minun ahdistukseni, minun ongelmani, minun mustuuteni minun mielessäni. Kaikessa hulluudessanikin olen mustasukkainen omasta maailmastani.

Joskus se hulluus vielä vie minut mukanaan, eikä sieltä voi palata.

Jääkukkasista kauniin teki se maailman

Kylmä on täällä taas. Sitä ei pääse pakoon, ei koskaan mihinkään muualle kuin ruokaan, läskiin löysään lämpöön. Eikä lämpö ole sen arvoista.

Mieleni on tyhjä. Tunteita ei ole. Kerron taas, kun on jotain. Tai sitten jäädyn kiinni sohvaan ikuisiksi ajoiksi.

Maailma tuntuu jotenkin tyhjältä. Ja kaoottiselta. Tulee mieleen avaruuskuvat ja se, kuinka helvetin pieni ihminen oikeasti on.