Syksy on tullut, sitä ei voi enää kieltää. Ei voi olla näkemättä puita, jotka luopuvat hiljalleen lehdistään. Maa on tehty keltaisista ja punaisista lehdistä pilkulliseksi. Kirpeässä syysilmassa tuoksuvat maa ja lahoavat lehdet, tuo tuoksu, joka ilman syksyn raikkautta olisi tunkkainen ja tylsä. Nyt se kuitenkin kruunaa ne ehkä kolme kauniin kuulasta, kirkasta syyspäivää, jotka tekevät tästäkin vuodenajasta odottamisen arvoisen.
Koiran ulkoiluttaminen on ihanaa silloin, kun ei sada kauheasti. Tänäänkin tehtiin taas reilun tunnin lenkki uusilla jännittävillä reiteillä metsässä ja lenkkipoluilla, joilla riittää tutkittavaa niin minulle kuin koirallekin. Oli niin kaunista, etenkin suo, jonka olemassaolosta en tiennytkään vielä eilen. Illalla vielä jonkinlainen lenkki, mutta silloin on jo pimeää ja maailma on toinen.
Hampaisiin ei ole sattunut enää perjantain jälkeen, kun se tuittupää taltutettiin. Pitäisi varata uusia aikoja, sillä korjattavaa riittää. En vain ole saanut vielä tartuttua puhelimeen. Hammaslääkärillä on oliivinväriset silmät, vaahterasiirapin värinen iho ja hän on oikeastaan aika kaunis.
Piisami on taas poissa. Omassa kodissaan kai, kun sinne sanoi menevänsä. Ihmettelen jälleen sitä, kuinka paljon hän viihtyy siellä. Yleensä Piisami on se, joka haluaa olla koko ajan yhdessä. Nyt minä taidan kaivata häntä tänne luokseni.
Kontrolli ja kauneus pakenevat minua taas. En saa itsekurin reunastakaan kiinni. Olen lihonut kilon ja keikun taas normaalipainon rajalla, vaikka pari viikkoa sitten se oli jo turvallisen tuntuisesti takana. Mutta siihen turvallisuudentunteeseen ei pidä luottaa, se on valhetta. Tämänaamuinen paino itketti. Olisin halunnut jäädä kotiin rypemään lisääntyneissä läskeissäni. Onneksi oli saksan valmentavan kurssin tunti heti aamusta (kuinka vaikea onkaan herätä kuudelta!), niin oli pakko ryhdistäytyä ja pusertaa kasvanut ruho ja kutistunut itsetunto ovesta ulos ja juosta bussiin.
Epäusko ja epätoivo iskevät yhä uudestaan ja uudestaan, aivan varoittamatta kuin nyrkki kasvoihin, kuin maailman painoinen peitto päälleni tukahduttaen hengitykseni, huutoni, viimeisenkin toivon. Onneksi niitä hyviäkin hetkiä on vielä, muuten ehkä enää jaksaisi. Pelottaa, että romahdan. En tiedä, mitä sitten taphtuisi. Vielä vähemmän tiedän, miksi romahtaisin. Rahaa ei vieläkään ole liikaa, mutta tällä jo elää jotenkuten. En ole riidoissa pahasti kenenkään kanssa ja minulla on maailman ihanin koira. Silti elämä tuntuu uuvuttavalta. Jotenkin merkityksettömältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti