Jostain se ahdistus taas tuli. Seinät kaatuvat päälle. Toivon, ettei Piisami edes yritä tulla tänne tänään. Ei se vain voi tulla. En kestä nyt ketään. Isä lähti tänään pois täältä. Sen jälkeen en ole halunnut nähdä ainuttakaan elävää sielua. Pähkinän kanssa kävin kahvilla (teellä) kaupungissa, ja se vaalensi ahdistusta, mutta sitten se tummeni taas.
Itkin äidille tunnin puhelimessa. Sen puhelun jälkeen puhelinkaan ei ole suostunut menemään päälle. Liekö mustuus levinnyt senkin sieluun. Olen taas niin yksin. En minä Piisamia tähän nyt halua rinnalleni, vaan jonkun, joka todella näkee sen mustuuden ja kaatuvat seinät. Piisami elää liian toisenlaisessa maailmassa. Enkä minä tiedä, haluanko ylipäätään ketään nyt tähän. Minun ahdistukseni, minun ongelmani, minun mustuuteni minun mielessäni. Kaikessa hulluudessanikin olen mustasukkainen omasta maailmastani.
Joskus se hulluus vielä vie minut mukanaan, eikä sieltä voi palata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti