Jotenkin vielä räpiköin pinnan tuntumassa kuin kultakala hapettomassa maljassaan. Kaappi on täytetty jälleen pussipuuroilla ja -keitoilla. Ei sillä, että ne olisivat erityisen halpoja tai vähäenergisiä tai edes lempiruokiani. Ne ovat vain pieniä, helposti hallittavia kokonaisuuksia. On paljon helpompaa yöllä kahden aikaan heittää pussipuuro ja vettä päälle kuin mitata kaurahiutaleita paketista kattilaan ja miettiä, tuliko liikaa. Ensimmäistä kertaa sitten toissa kesän minä syön Elovenan omena-kaneli-pussipuuroa, ja se maistuu Africalta. Minä muistan ne kasvot, ne hiukset, ne liikkeet. Ja sen puuronkin minä muistan, se on ihan hyvää. Mietin, kuinka paljon maku voi tuoda muistoja ja mielikuvia, onko se osa ruuan voimaa vai vain omaa mielikuvitustani.
Punasilmäinen tyttö vierailee peilissä silloin tällöin, pari kertaa viikossa ehkä, tai joskus vain kerran. Pessille en sitä tyttöä näytä, koska se ei ole iso osa elämääni. Vaikka Pessi tuntee minut pelottavan hyvin, siellä jossain usvassa on jotain, miltä aion Pessiä suojella. En oikein vieläkään ymmärrä, miten siitä voi olla jo yli vuosi, kun Pessistä alkoi tulla Pessi, mutta yhtä kaikki minä tykkään siitä koko ajan vain enemmän.
En ole oppinut rakastamaan kehoani. Tiedän, että toiset voivat nauttia siitä, jopa minä itse voin nauttia siitä, mutta se ei riitä. En pidä itsekään liian laihoista tytöistä. He ovat kauniita katsella kuvissa, aivan jumalattoman kauniita, kyllä te tiedätte ne kuvat, mutta sopusuhtainen ja jopa muodokas nainen on kauniimpi koskea ja oikeasti katsoakin. En minä kaneuden takia syö laihaa keittoa ja jätä suklaata kauppaan, enkä minä rumuuteni takia inhoa heikkoa kehoani. Sitä vain liikaa ja se on hallitsematonta.
Tilannetta ei yhtään helpota oikean hartian rasitusvamma, eikä vasen lonkka, joka kiukkuaa läpi yön ensin sängyssä ja sitten töissä.
Alkuviikosta posti toi kirjeen, jossa oli ilmoitus ajanvarauksesta sairaanhoitajalle, ilmeisesti tai toivottavasti prinsessatauteihin erikoistuneelle, sekä nipun tyhmiä kyselyitä, joita pitäisi täyttää. Aika on ensi kuussa ja niin aikaisin aamulla, etten ehdi töiden jälkeen käydäkään sängyssä. Vastaanotolle pitäisi ottaa yhteenvedot aiemmista hoidoista sekä reseptit mukaan, mutta minä en ota. En liioin sitä läheistä, joka myös käskettiin ottaa. Ja jos siellä on joku harjoittelija mukana, niin en puhukaan mitään säätilaa henkilökohtaisempaa. Olen selkeästi ihan liian innokas saamaan apua.
Kuitenkin jossain mielen äärissä elää toivo. En ole varma, toivonko salaa, että niillä siellä, tai jollakulla jossain, olisi antaa minulle vielä syy jatkaa ja pysytellä pinnalla, vai toivonko sittenkin, että joku antaisi syyn päästä irti ja pudota, sysäisi minut takaisin sinne, mistä joskus päätin nousta ja oppia hengittämään.
