Joskus sattuu kamalan paljon nähdä ne katseet ja ne hipaisut ja tuntea kipeästi oma vääränlaisuutensa. Mutta näin on paras, kaikki muu olisi typerintä ikinä. Vaikka olen tyhmä tyttö, niin joku raja se on minunkin tyhmyydelläni. Juon kaljan ja fisun ja toisen, mulla on kaunis mekko, enkä huomaa rakkoa jalassa ennen aamua.

Kipu kasvattaa luonnetta.

Ja sitten tulee niitä iltoja, kun ilmassa leijailee toivo. Kun vatsanpohjaa kutittaa ja hymyilen salaa nukkuvalle koiralle. Ehkä kaikki vielä järjestyy. Ehkä jonain päivänä olen vapaa ja vahva. Kaikki ei muutu nyt heti paremmaksi, mutta ehkä pikku hiljaa, kun uskallan vain antaa itselleni mahdollisuuden.

Miten ihmeessä se voi olla niin vaikeaa ja pelottavaa. Mutta näin hyvän päivän jälkeen aistin aavistuksen toivoa.

Kerro kolme salaisuutta

Elämä tuo harvinaisen paljon ihmisiä päiviin, juhlia vanhojen kavereiden kanssa, juhlia uusien kavereiden kanssa. Auton takakontissa istuva E, joka katsoo tähtiä ja kuiskaa salaisuuksia. Harrastuskaverit ovat kivoja ja niitä on paljon. Minä ajan autoa ja väki vähenee, mutta kaikkea varjostaa häpeä. Syvä, epämiellyttävä tunne, joka kalvaa mielessä iltaisin ja päivisin, kun mieli on hetkenkin toimeton. Pienetkin asiat, yksittäiset sanat, joita kukaan muu ei muista, epäideaalit kaistavalinnat vieraalla reitillä joita kukaan ei ehkä edes huomaa, hiipivät mieleen tyhjinä hetkinä ja saavat minut toivomaan, että maa nielisi.

 

Häpeä ja ahdistus värittävät myös periaatteessa positiivista menneisyyden henkäystä, jonka kohtaan syksyllä. Ihminen vuosien takaa, jota en edes tunne kovin hyvin, näyttelynavajaiset ja vaatekriisi kuukausia etuajassa. Ja minä häpeän sitä, mitä olen nyt. En sitä, mitä olin, vaan kyvyttömyyttäni pysyä sillä tiellä, jonka olin silloin valinnut. Mitä minä kerron nyt näistä vuosista, joista hän ei tiedä? Paljastaako vartaloni sen, mitä en halua sanoa ääneen? Miksi tuntuu niin pahalta myöntää, etten minä pärjännytkään. Että kun luulin pahimman olevan takana, olin väärässä. Ehkä se olikin vasta edessä, enkä minä selvinnytkään voittajana.

 

Mutta nyt aion levätä. Peruin osallistumiseni tämän päivän treeneihin. Ehkä käyn yksikseni juoksemassa portaita illalla, ehkä en. Olen huomisesta alkaen lomalla, ja nyt jos koskaan olen sen tarpeessa. En tiedä, kuinka saan ne kuuluisat akut ladattua tai kuinka saan ravitsemuksen tasapainoon ilman töitä, mutta niin se on aina ollut. Mitään tasapainoa ei ole koskaan ollutkaan. Jos vain saisin riittävän hyvän syyn opetella nyt, niin minulla olisi jotain hengissäsäilymisen mahdollisuuksia vielä sittenkin, kun tähän kaaokseen lisätään opiskelu.

 

Muutaman viikon ajan minulla on vapaus öisin, ettekä usko, kuinka hyvältä se tuntuu.

Kuiskaa hiljaa

Tunnen, kuinka se katsoo minua ja tiedän, että sen kasvoilla on taas ilme, jota en osaa tulkita. Tiedän sen katsomattakin. Silmäni ovat suuntautuneet ulkona huojuviin puihin, lasken mielessäni sadepisaroita. Vähän harmittaa, etten katso sitä edes poistuessani huoneesta, en vain osaa, sillä seuraavaa aikaa ei ole sovittuna. Tehdään niin, että sä ilmoitat mulle elokuun loppuun mennessä, haluatko jatkaa.

 

Onko se nyt siinä. Yli kahden ja puolen vuoden työ, jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Tämä psyka on pistänyt minut kovemmille kuin kukaan koskaan, enkä mä silti taipunut. Näinkö tämä päättyy. Että poistun huoneesta katse maassa mumisten moi. On jotenkin orpo olo. Toistaiseksi olen omillani.

 

Mutta vieläkään en täysin käsitä, mistä minun pitäisi parantua. Luonteestani? Tiedän olevani vääränlainen, mutta sitä ei voi parantaa. En minä tarvitse hoitoa, minulla menee ihan hyvin. Pakko mennä.

 

Voin tietysti jatkaakin. Ilmoittaa elokuussa, että haluan. Mutta mikä siinä olisi motiivi? Miksi jatkaisin hoitoa, jos en ole sairas. Ei ole missään määrin riittävä syy, jos koen vain jotenkin helpottavaksi sen, että voin käydä jossain kertomassa, kuinka paljon ahdistaa. Aina kun ne ehdottavat jotain lisää, lääkkeitä, terapiaa, psykofyysistä fysioterapiaa, somaattisia kontrolleja, minulla nousee muuri. Ei. Kun vaan ei. Ravitsemusterapeutilla olen käynyt ja sitä on yksi aika elokuulle vielä sovittuna.

 

Kaksitoista tuntia siitä, kun olen lähtenyt sanomatta paljon mitään, se lukee ruudulla. Istun sängyllä tuijottamassa tekstiä valkoisella pohjalla, vaikka pitäisi jo olla töissä. Olen saanut haluamani opiskelupaikan, ja ihan hyvillä pisteillä vieläpä. Ei sen kai pitänyt mennä näin. Vaikka haluankin sitä, tai ainakin luulen haluavani, mulla ei ole aavistustakaan, kuinka se palapeli kootaan. Yöt töissä, päivät yliopistolla, muutamana iltana viikossa harrastus, koira ja akvaariot. Missä välissä nukun tai teen mitään muuta. Missä välissä minä toteutan sitä vääränlaisuuttani, joka on kätkettävä aina, kun en ole yksin. Missä vaiheessa olen se minä, jota kukaan ei näe mutta joka näkee kaiken, laskee jokaisen kalorin ja nakertelee mielessä kaikkea, mihin pääsee käsiksi. Joka huojuttaa itseään lattialla kun kaikki on harmaata ja tahmeaa, joka lentää korkealla, konttaa polvet sinisiksi ja kätkee arvet hymyn taakse ja savupilveen. Missä kotaa olen minä?