Elämä tuo harvinaisen paljon ihmisiä päiviin, juhlia vanhojen kavereiden kanssa, juhlia uusien kavereiden kanssa. Auton takakontissa istuva E, joka katsoo tähtiä ja kuiskaa salaisuuksia. Harrastuskaverit ovat kivoja ja niitä on paljon. Minä ajan autoa ja väki vähenee, mutta kaikkea varjostaa häpeä. Syvä, epämiellyttävä tunne, joka kalvaa mielessä iltaisin ja päivisin, kun mieli on hetkenkin toimeton. Pienetkin asiat, yksittäiset sanat, joita kukaan muu ei muista, epäideaalit kaistavalinnat vieraalla reitillä joita kukaan ei ehkä edes huomaa, hiipivät mieleen tyhjinä hetkinä ja saavat minut toivomaan, että maa nielisi.
Häpeä ja ahdistus värittävät myös periaatteessa positiivista menneisyyden henkäystä, jonka kohtaan syksyllä. Ihminen vuosien takaa, jota en edes tunne kovin hyvin, näyttelynavajaiset ja vaatekriisi kuukausia etuajassa. Ja minä häpeän sitä, mitä olen nyt. En sitä, mitä olin, vaan kyvyttömyyttäni pysyä sillä tiellä, jonka olin silloin valinnut. Mitä minä kerron nyt näistä vuosista, joista hän ei tiedä? Paljastaako vartaloni sen, mitä en halua sanoa ääneen? Miksi tuntuu niin pahalta myöntää, etten minä pärjännytkään. Että kun luulin pahimman olevan takana, olin väärässä. Ehkä se olikin vasta edessä, enkä minä selvinnytkään voittajana.
Mutta nyt aion levätä. Peruin osallistumiseni tämän päivän treeneihin. Ehkä käyn yksikseni juoksemassa portaita illalla, ehkä en. Olen huomisesta alkaen lomalla, ja nyt jos koskaan olen sen tarpeessa. En tiedä, kuinka saan ne kuuluisat akut ladattua tai kuinka saan ravitsemuksen tasapainoon ilman töitä, mutta niin se on aina ollut. Mitään tasapainoa ei ole koskaan ollutkaan. Jos vain saisin riittävän hyvän syyn opetella nyt, niin minulla olisi jotain hengissäsäilymisen mahdollisuuksia vielä sittenkin, kun tähän kaaokseen lisätään opiskelu.
Muutaman viikon ajan minulla on vapaus öisin, ettekä usko, kuinka hyvältä se tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti