Kaikki on niin helvetin järjestyksessä. Työ on niin varma ja vakituinen kuin mikään duuni näinä aikoina, vuokra ei vieläkään noussut, koira on terve, kalanpoikaset kasvavat normaalisti ja Pessi on kivempi kuin koskaan.

 

Mutta vaikka työ on varmaa, niin jatko kuitenkaan ei ole. Olen vissiin käymässä vanhaksi. Olen elämäni ensimmäisellä yli yhden päivän sairauslomalla, aika pitkällä itse asiassa. Tosin ensi viikolla pitäisi taas mennä töihin. Rasitusvammoja molemmissa jaloissa, ja ne eivät ole vieläkään hyvät, vaikka olen lepuuttanut niitä jo yli kaksi viikkoa niin hyvin kuin osaan. Mikä ei toki ole kovinkaan erinomainen suoritus. En vain pysty, ei minun elämäni voi olla vain paikallaan. On pakko kulkea, mennä, kävellä. Kinesioteippi helpottaa, mutta voinko minä olla lopun työurani kinesioteipit jaloissa. Mielessä kypsyy ajatus siitä, että ehkä voisi kehittää elämään jotain muuta, opiskelua vaikkapa, mutta kun silläkään ei elä. Muutos on väistämätön. Kaikki se on vain täyttä kaaosta.

Psyka kertoo, että on tottunut katselemaan syömishäiriöisten ruokavalioita, mutta että minulla on ehdottomasti oudoin. Kiitos. En tiedä, mitä sanoa, niin katson numeroitua pistorasiaa lattianrajassa. Sitä, jota aina katson, kun en osaa katsoa silmiin. Psyka on oikeastaan aika kaunis, ja kun katson sen kasvoihin, tiedän, että se on tosissaan. Että nyt ihan oikeasti on tapahduttava jotain.

Mutta kun en minä osaa.

Tyrmään sen ehdotukset järjestelmällisesti. Ei pähkinöitä päivittäin. Eikä juustoa. Eikä ainakaan sitä leipää! Ravitsemusterapeutille on ihan ok, etten syö leipää. Lopulta päädymme siihen, että ensin koitetaan selvitä joulusta hengissä, mikä ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, ja sitten ensi vuonna katsellaan, miten jatko.

Ja jälleen olen onnistunut toteuttamaan pelkuruuttani ja välttämään jokaisen mahdollisesti eteenpäin suunnatun askeleen ottamisen. Vaikka siksihän minä siellä olen. Ja kyllä minä haluan. En vain osaa enkä uskalla.

Joulu on ollut oikein onnistumisen juhlaa: en ole oksentanut, viiltänyt enkä kuollut. Siitä kiitän ystävääni bemaria. Ensimmäistä kertaa jouluna minä olen vapaa saapumaan paikalle vasta päivällisen jälkeen ja lähtemään, kun alkaa ahdistaa liikaa. Olen vapaa pakkaamaan koira ja ajamaan metsätielle tupakille, rämpimään kurassa ja lähtemään keskellä yötä huoltoasemalle vain koska voin. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta tänä jouluna minun henkeni ja ihoni pelasti auto.

Kaikki vain on niin kamalan kaoottista, kun suljen silmäni.

I'm lost without a trace

Ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen nukun huoneessa, jonka toinen seinä on peiliä. Käperryn peiton alle koiran kanssa, ja meidän on hyvä olla. Olohuoneen kellon tikitys kuuluu oven raoista kuin muistutuksena siitä, että arki on olemassa kuitenkin, vaikka hetkeksi voimme paeta sitä johonkin, missä jokapäiväinen elämä ja tekemättömät työt eivät kosketa meitä.

Aikanaan se alkaa taas. Viime kerralla psyka ei ollut oikein tyytyväinen kehitykseeni, joten se varasi minulle taas ajan lääkärille ja laittoi lähetteen ravitsemusterapeutille. Huomenna menen sitten taas tapaamaan psykaa ja keskiviikkona lääkäriä. Ainakaan paino ei ole kauheasti laskenut, vaikka tällä syömisen ja kulutuksen suhteella sen kai pitäisi, joten psyka voi olla tyytyväinen. Lääkäri sen sijaan on eri kuin viimeksi, koska se viimekertainen on äitiyslomalla nyt. Olen jo ennakkoon aivan varma, että se on munapää.

Syksy on kaunis, ja vaikka sisältä hiipivä kylmyys, minun oma ikiroutani, kangistaa alati sormia, haluan nauttia upeasta säästä, sinisestä taivaasta ja keltaisista lehdistä. Syksyllä minun kaupunkini on kauneimmillaan, enkä halua menettää siitä hetkeäkään. Koira kiittää ja minä kiitän myös, sillä sitä parempaa seuraa en voi seikkailuilleni saada. Tuntuu, että siteemme vain vahvistuu vuosi vuodelta, ja niitä vuosiakin on takana liki kymmenen. En kestä ajatusta ensimmäisestä syksystä ilman sitä, mikä on minulle tärkeintä elämässä.

Olen haluton irrottautumaan yksinäisestä hiljaisudesta, kokonaan nukutusta yöstä, tästä pysähtyneestä tilasta, jossa isomummun vanha tikittävä kello on ainoa muistutus siitä toisesta maailmasta, johon minun on palattava aivan liian pian.

Joskus elämä on silkkaa onnea. Se on syyssäätä ja riekaleista asfalttia, kolmen euron viinipulloja, liian pieniä kenkiä ja loistavaa seuraa. Se on sitä, että voi aloittaa aamunsa mukillisella cocavinoa ja lähteä liikenteeseen käymättä suihkussa.

I must walk away again

Aika multaa muistot, kuten tiedämme. Pienet elämän epämukavuudet, kuten ainainen palelu, se syvältä tuleva kylmyys, joka ei mene pois vaatteilla, on täällä taas. Vaikkei se ole koko ajan päälimmäisenä, se on alati siellä jossain taustalla, eikä katoa minnekään. Vähän kuin perusnälkä. Se kehon oma nälänhuuto, kuin pieni vaikerrus, joka ei vaimene lainkaan. Se ei lähde syömällä tai syömättä jättämisellä. Vaikka ahdan mahaani taas hotelliaamiaista liki neljännesvuosisadan harjoittelun hiomalla taidokkuudella ja jopa nautin siitä (voi luoja kuinka taivaallista, aivan oikeaa ruokaa, leipää ja kaikkea!), vaikka vatsa on täynnä ja kehon akuutit tarpeet tyydytetty, se ainainen ikinälkä ei muutu. Se vaanii taka-alalla kyltymättömänä syvänä tyhjiönä.

Kaikki tämä on niin tuttua, ei ollenkaan uutta. Olen vain ehtinyt unohtaa, millaista se todella on. Kuinka mieli osaakaan kaunistella mennyttä.

Ja kun koittaa päivä, jona päätän olla onnellinen, minä todella olen. Rummutan sormilla rattia ja laulan mukana Rammsteinia. Illalla syön sipsiä ja karkkia, ja silloin se tuntuu hyvältä.

My touch above your skin

Miten kaikki on yhtäkkiä kovin helppoa ja samalla niin helvetin vaikeaa. Tieto ja ymmärrys etääntyvät toisistaan kiihtyvällä tahdilla, eikä niillä yhteistä pintaa ole ollut vuosiin ja taas vuosiin. Tiedän, ettei tämän kuulu mennä näin, mutten vain osaa muutakaan.

Haluan tuntea taas niin kuin ennen. En muista, millaista se on, mutta kirjat kuvaavat sen niin kauniisti, niin väkevästi. Mutta kuka pysäyttäisi tähdenlennon ennen kuin se hiipuu, kuka saisi pääskysen jäämään kylmyyteen?

You will never see me again

Kun samana päivänä on ensin aamuyöllä 800 kalorin pieni rupeama töissä, päivällä psyka, koiran vieminen hoitoon, kahden akvaarion vedenvaihto, kauppareissu, kahden reissun tavaroiden pakkaaminen ja illalla Stratovariuksen keikka, ei kauheasti ehdi ahdistua. Onko kiire oikeasti ainoa keino elää kuin ihminen?

 

Olisitte nähneet psykan ilmeen, kun julistan voitonriemuisena saaneeni työterveyden lakisääteisestä määräaikaistarkastuksesta puhtaat paperit. Kun minun työssäni on ilmeisesti erityinen sairastumisvaara. Sen ilme on niin tyrmistyneen epäuskoinen ja samalla se nauraa, voi kuulemma kuvitella, kuinka olen käyttänyt kielellisiä lahjojani. Onneksi ei tarvinnut. Minun työkykyni on moitteeton.

Sen linja on melko suora ja kaunistelematon, mutta niin on minunkin. Osaan kritisoida sen näkemyksiä ihan yhtä lailla kuin se minun, ja sen minä teen. Se on luottamusta. Minä todella luotan siihen. Mutta kun se taas muistuttaa sisätautiosaston ihanuudesta, että tätä tahtia olen siellä nopeammin kuin uskonkaan, minä nauran taas, vaikkei muuten juuri naurata. Se lukee ääneen kotitehtäväni, kirjeen syömishäiriölle ystävänä. Tuntuu oudolta kuulla jonkun lukevan minun tekstiäni, minun sieluni heijastuksia paperilla. Jotain niin henkilökohtaista.

Syksyinen päivä on kaunis, enkä millään malttaisi tulla lenkiltä kotiin. Onneksi koirallakin riittää intoa, vaikka varsinainen lenkki onkin jo tehty Pessin kanssa aiemmin. Yö on mukavan kirpeä ja tähtikirkas, ja jälleen tiedän, miksi rakastan työtäni. Miksi nousen joka vitun yö, herään vasta puolivälissä pyörämatkaa, hikoilen ja palelen, kiroan rikkinäistä hissiä ja talvella kiinni jäätynyttä postilaatikkoa. Kuuntelen humalaisten huutelut ja poimin niitä pikkujoulukaudella katuojista, väistelen lätäköitä, vaikka kaikki on jo märkää. Itken kiukkuisia penikoita ja rasittunutta säärilihasta, levitän linimenttiä ja syön tulehduskipulääkkeitä välttääkseni sairausloman.

Minä saan yöt ja tähdet, kaupungin ketut ja siilit, minä saan hiljaisuuden ja yksinäisyyden, nukkuvat ikkunat, kaikki uinuvan kaupungin unet. Pakkaslumen nitinän renkaiden alla, höyryävän hengityksen, lumen kimalluksen. Saan eturivin paikan vuodenaikojen näytelmään ja kaikkeen siihen, mitä päivän ihmiset eivät koskaan näe.

Joskus elämä vain on taiteilua, sillä tiedän, että kaikki se on uhattuna. Jos annan vain mennä, se kaikki liukuu sormieni välistä jättäen vain mustat tahrat. Joskus iltaisin ahdistus ja puhdas pelko tiivistyvät puristavaksi möykyksi rintaan ja se painaa niin, ettei meinaa saada henkeä. Silti monesti olen vielä se sama naurava ja iloinen Therru, jonka ne tuntevat, ja olen sitä aivan aidosti.

Älä sano ei

Yskä, räkä ja tukkoinen pää saavat vaakatason tuntumaan parhaalta asennolta, ja kuvittelen sen olevan tekosyy olla menemättä omille pikku lenkeilleni öisin. Koiran kanssa en silti osaa olla ulkoilematta - lenkkien kesto päivän mittaan on ainakin tuplaantunut loman aikana, olemme ulkoilleet melkein joka päivä myös valoisaan aikaan. Pitäähän sitä lomalla repäistä.

Syön kaksi riviä Fazerin sinistä, jonka sain viikko sitten, saadakseni kalorit lähemmäs tuhatta. Tottahan minä tiedän, että reilun viikon päästä menen taas töihin testaamaan kroppani kuntoa. Ja kyllähän sen tyhmempikin ymmärtää, että syömättä se kroppa ei niitä lehtiä kanna, tokkopa minuakaan.

Hoito on edelleen se elämän mietityttävin asia, tosin ei onneksi ainoa. Oikeastaan minä pidän tästä psykologista. Tykkään siitä, miten se nauraa päin näköä ja kuinka se, aavistuksen brutaalisti jopa, osaa osoittaa logiikkani irvokkaat epämuodostumat. Se osaa ottaa hätäni ja pelkoni vakavasti - paljon vakavammin kuin minä itse - ja välillä se osaa ennakoida vastaukseni pelottavan tarkasti. Niin, etpä tietenkään. Ja kun se sanoo niin ja huokaa syvään, pysähtyy katsomaan minua, en ole varma, onko sen kasvoilla aavistus hymyä, epäuskoa vai epätoivoa.

Se muistuttaa ystävällisesti, että jos en saa painonlaskua pysähtymään, se ei kestä loputtomasti. Että ennen kuin minulta loppuu paino, löydän itseni sairaalavaatteissa sisätautiosastolta letkuissa, ja sitähän minä en halua, enhän. Että siellä en sitten itse hallitse enää yhtään mitään, ja siitähän se Therru ei taida pitää. Saatanpa nauraa sille päin naamaa. Ei, en pitäisi. En myöskään pelkää sitä, sillä sellaista mahdollisuuttani ei minun kohdallani ole olemassa. En pelkää sitä, kuten en pelkää taivaalta putoavan kaksipäisen kaskelotin murskaavan minua kuoliaaksi matkalla salille. Ihan jo sen vuoksi, etten käy salilla.

Jos joskus olen elämässäni ollut kahden vaiheilla, kahden pelottavan vaihtoehdon puolimatkassa kyvyttömänä tekemään päätöksiä, niin se on nyt. Haluanko elää puoliparantuneen melkein-terveen elämää lopun ikääni, kärsiä lihavuuskompleksista ja pitää kulissit korkealla, vai haluanko antaa mennä, katsoa, kuinka pitkälle leikkikaverini voi minut viedä. Sielläkin olisi niin paljon nähtävää vielä. Ehkä kyse ei oikeasti ole edes siitä, mitä haluan, vaan siitä, mitä osaan ja uskallan. Eikä sen tarvitse olla raskaskaan tönäisy, joka voi tehdä ratkaisusta naurettavan ilmiselvän.

Päivällä tapaan yhden kielletyistä lyhyesti, ensimmäistä kertaa ilman meikkiä ja lasit päässä. Se on yhtä kaunis, joskin eri näköinen, sen hymy on sama ja olemus yhtä jännittävä. Minä edustan itseäni tavanomaisen hehkeänä, ääni tukkoisena ja mieli voimattomana, mutta hetken aikaa vielä jaksan keskittyä ja skarpata. Jotkut asiat elämässä vain ovat niin tärkeitä.

Kun yöt vielä laulavat

Kun kenkä kopsahtaa juostessa esteeseen, jonka olen osannut aina välttää, ehdin käydä läpi yllätyksen, ärsyyntymisen ja turhautumisen tunteet ennen kuin osun asfalttiin. Liuku märällä asfaltilla on yllättävän pitkä. Mieli mustana vedän tyhjentyneisiin keuhkoihini ilmaa, keräilen itseni maasta ja käyn vahinkotarkistuksen. Vaatteet ehjät, kämmenet auki, polvet auki, toisen lantioluun päältä iho auki. Kuraa kaikkialla. Tekee mieli kääntyä kotiin, mutta minä painan musiikkia kovemmalle ja jatkan matkaa. Kävelen välillä, koska sattuu, mutta teen suunnitellun lenkin ja lasken mustelmat vasta aamulla.

Mielellä riittää askarreltavaa, ja sateinen yö on hyvää aikaa siihen. Edellisen päivän lääkäri on ihan mukava, ei sellainen mulkero kuin terveyskeskuksessa. Se kyselee ja tekee muistiinpanoja, eikä musta tunnu pahalta. En tiedä, mikä käynnin tarkoitus on, sillä se ei lopulta kirjoita yhtään lähetettä (kerrottuani, etten kuitenkaan hyötyisi siitä ja tästä ja tosta) eikä siitä jää käteen oikein mitään muutakaan. Vain keskustelua siitä, miten menee ja miten on ennen mennyt.

Seuraavana päivänä se iskee vasten kasvoja. Se on kirjoittanut mulle diagnoosin F50.0, jonka kriteereitä en edes täytä. Mitään muuta se ei sitten olekaan kirjoittanut. Painan monta sataa grammaa enemmän kuin tuo edellyttäisi, vaikka en kyllä varmaan enää, mutta silloin. Ja menkat tulee roiskuen joka vitun kuukausi, joten ei. Psykan aika on vasta ensi viikolla, joten minun on elettävä tämän kanssa vielä melkein viikko. En ole varma, ahdistaako minua diagnoosi itsessään, vai se, etten täytä sen kriteereitä. Tiedän, ettei minun pitäisikään, mutta silti se tuntuu kumman puristavalta.

Mä tiedän, etten saisi, mutten osaa muutakaan.

Älä katso

Hyvinä päivinä minua ympärövät ihmiset, joista pidän niin valtavasti, etten osaa edes kertoa. Sellaisina hetkinä tuntuu, että minusta pidetään juuri sellaisena kuin olen. Tai ainakin sellaisena kuin he minut näkevät, mutta sillä ei ole väliä.

Niitä päiviä on vähän. Suurimman osa ajasta vietän kaksin koiran kanssa tai yksin töissä yön hiljaisina tunteina. Siitäkin minä pidän. Kuitenkin joskus on mukavaa saada ympärilleen ihmisiä, naurua, ääntä.

Ja joskus minä tunnen aivan vääriä tunteita aivan vääriä ihmisiä kohtaan. Sopimattomia tunteita ja kiellettyjä ihmisiä. Onneksi Pessi ei tuomitse, vaan silittää selkää ja hymyilee. Eikä ne tunteet haittaa, kun olen kiellettyjen ympäröimä, eivät lainkaan, sillä kielletyt ovat tärkeitä ja kauniita, ja minä tykkään katsella niitä ja kuunnella, ja joskus minäkin uskallan hymyillä ja katsoa silmiin.

Joinakin aamuina, kun muu maailma vielä nukkuu, harvahampainen raksamies tulee ihailemaan minun jalkojani. Se sanoo olevansa kuvanveistäjä, ja minusta se kaikki on vähän kiusallista.

Don't

Illalla nukahdan raukeana Pessin kainaloon ja mulla on hyvä olla. Herään myöhemmin illalla Pessin helliin silityksiin ja kuskauksiin. Taas sen täytyy mennä. Aina sen täytyy, ja niin sen kuuluu olla.

Uni ei hälvene helpolla. Unessa on Africa, muttei suuria seikkailuita. Sen tunnelataus on niin valtava, että herättyäni meinaan pakahtua siihen tunteeseen, jota en osaa nimetä. Taistellessani itseäni valveille mulla on aivan jumalaton ikävä Africaa.

Katson Pessiä kun se silittelee minua. Se katsoo takaisin ja hymyilee. Melankolia, joka on maalannut maailmaa siniseksi jo jonkin aikaa, syvenee minussa, mutta mun ei ole paha olla. Sillä se ei ole tuskaa tai pahaa oloa, vaan syvän sininen meri sisälläni. Se on hiljaisuutta ja haikeutta, se on kaukaisuuteen suunnattuja lasittuneita katseita työpaikan kahvipöydässä. Se on hiljaisia askeleita hämärässä ja yksinäistä savua yössä. Se on melankoliaa ja elämää.

Käyn katsomassa potilastiedot ja mietin, miksi minulla on hoitosuhde. Mietin, riittääkö motivaationi, vai onko kaikki sittenkin turhaa. Tiedän, että käyn siellä vapaaehtoisesti ja voin lopettaa koska vain. Käyn siellä, koska haluan. Mutta haluanko minä oikeasti niin paljon, että olen valmis luopumaan siitä, mitä ilman en osaa kuvitella eläväni. Haluaisin haluta, mutta uskallanko minä. Tiedän, että se tulee sattumaan enemmän kuin helvetisti, että siitä luopuminen on ehkä kivuliaampaa kuin mikään muu. Onko elämää sen jälkeen. Saanko minä mitään tilalle, vai jääkö minusta jäljelle vain murto-osa siitä, mitä olen nyt. En minä kipua pelkää, vaan tyhjyyttä. Mikä on se hinta, jonka joudun maksamaan siitä. Olenko todella valmis siihen, ja mitä jos kaikki meneekin päin helvettiä. Mua pelottaa.

Ja kuitenkin minulla on elämä, jota ehkä jopa rakastan.

Varjot alikulkutunnelissa

Pyydän esimieheni esimiehen esimiehen pieneen neukkariin. Minulla on asiaa. En pääse ensimmäisen lauseen loppuun, kun se tulee. Jo vähän aikaa pidätelemäni itku ryöppyää esiin täydessä mahdissaan. Heitän nenäliinan toisensa jälkeen roskiin ja koitan muodostaa ehjiä lauseita. Selitän sekaisin varsinaista asiaani ja edellisen työyön tapahtumia, ja välillä vain itken äänettömästi ja katson lattiaa.

Vaikka kyse ei ole suuresta tapahtumasta, vaikka aamulla vain nauratti ja sitten ei tuntunut miltään, se puskee itkun silloin, kun vähiten olisi varaa siihen.

Yöllä jouduin uhkaavaan tilanteeseen töissä. En ollut varinaisesti osallisena tilanteeseen, mutta kesken puheluni hätäkeskuksen kanssa uhkaavasti käyttäytynyt mieshenkilö suuttuu minulle ja käy käsiksi kasvoihini. Liikkeenä se ei ollut lyönti, mutta siinä oli voimaa ja se sisälsi tarkoituksen satuttaa. Ennen kaikkea se tunkeutui minun henkilökohtaiselle alueelleni. Vaikka kipu laantui nopeasti eikä jälkiä jäänyt, minuun jäi öljyinen tunne, että fyysistä koskemattomuuttani oli rikottu. Ja vielä kasvoihin!

Minua hävettää, kun vaivaan sitä tällaisella. Vielä enemmän minua hävettää, kun senpäiväiset työtehtäväni joutuu hoitamaan joku muu. Olen vihainen itselleni. Hän on kauhean mukava ja osaa hoitaa tilanteen. Mutta minua vain hävettää. Hänen kasvonsa ovat täysin meikittömät niin kuin minunkin, ja hän on persoonallisella tavalla aivan jumalattoman kaunis. Minä pidän siitä, ja ehkä juuri siksi minä painan pääni ja katson kenkiäni.

Hän vie minut työterveyteen vaikka minusta en tarvitse sitä. Kieltäydyn saikusta, sillä en tarvitse sitäkään. Lopuksi en osaa sanoa kuin kiitos, ja senkin hiljaa.

Uni ei tule, ja kun se viimein seuraavan työyön jälkeen tulee, nukun aivan liikaa. Ruoka maistuu puulta eikä oikein mene kurkusta alas. Olen saamaton, laiska, turhautunut ja ahdistunut, mutta se ei liity eiliseen. Päälimmäisenä on häpeä siitä, että nostin sellaisen episodin mitättömästä asiasta.

Minun elämäni on kuitenkin ihan hyvää ja monella tapaa tyydyttävää. Silti se tasapaino on vielä niin kovin hauras. Ehkä se on aina. Ehken voi koskaan enää hengittää vapaasti pelkäämättä, että kaikki sortuu.

Käyn parin viikon välein tapaamassa uutta psykologia, paitsi nyt kun se on lomalla. Näin kolmannen kerran jälkeen luulen, ettei se ole ainakaan niin munapää kuin edellisen paikan hoitaja. Ehkä opin pitämään tästä yllättävän nopeasti.

Kaikki kiltit tytöt syövät jotain suolaista joka päivä, joten otan palan juustoa (leipää ei ole), annan puolet siitä koiralle ja taistelen loput kurkusta alas. Sekin maistuu paskalta ja tuntuu kuvottavalta, enkä ole ihan varma, olenko iloinen vai kauhuissani siitä, että ruoka ei maistu.

Merry go round

Kun kävelen ensimmäistä kertaa sinne, mihin terveyskeskyksen psykologi lähetti, aamu on kuulas ja kaunis. Tunnen, kuinka kahvi virtaa suonissani ja lyhenevää tupakkia pitelevät sormet tärisevät. Hoitaja on ystävällinen, yli-inhimillisen tyyni ja lempeä, ääni pehmeä kuin käsirasva, ja minua ällöttää. Kamalinta on, kun se kysyy, miltä tää susta itestä tuntuu? tai mitä sä ite tästä mietit? Tekee mieli huutaa sille päin naamaa, että vitustako mä tiedän!, paiskoa tavaroita, kiroilla tai jotain, mikä saisi aikaan reaktion siinä. Tehdä jotain, mikä rikkoisi sen tahmean ylipehmeyden. Ja jotta varmasti saan toisenkin tilaisuuden, saan uuden ajan ja sen jälkeen vielä yhden.

Muutamaa päivää myöhemmin kävelen viimeistä kertaa terveyskeskukseen siihen vihreään tuoliin. Jo viimeksi menin viimeistä kertaa, mutta nyt tiedän, että tämä on se oikea viimeinen. Psykologi on kuin edellisen hoitajan vastakohta, ja minä tykkään siitä. Se nauraa paljon muttei ole ylipositiivinen, se kestää kiroilua ja äänen korottamista, sillä on hyvä huumorintaju ja se on sopivasti vähän ronski. Se onkin ollut ensimmäinen ja näillä näkymin myös viimeinen positiivinen kokemus julkisen terveydenhuollon mielenterveyspuolella.

Sieltä ei ole helppo lähteä, mutta minä en näytä sitä. Lopuksi psykologi halaa minua oikein lujaa, en ollut tajunnutkaan, kuinka lyhyt se on, ja toivottaa kaikkea hyvää moneen kertaan. Vannottaa, että tyhjän päälle et sitten jää. Jos tuolta toisesta paikasta lähdet, niin tulet sitten takaisin tänne, laitat viestiä suoraan hänen numeroonsa, joohan. En uskalla luvata, ja vielä lopuksi se sanoo hiljaa mutta painokkaasti mä luotan suhun.

Olo on jotenkin tyhjä, kun kävelen kevätauringossa ja katupölyssä kotiin. Olen kuitenkin käynyt tuolla yli vuoden, vaikkakin harvoin. Tiesin koko ajan, ettei se ole lopullinen paikka, että se on vain kauttakulkuhuone ja että minä olen käynyt siellä poikkeuksellisen pitkään, mutta silti viimeinen kerta tuntuu liian lopulliselta. Tuntuu, kuin olisin nyt jo tyhjän päällä, vaikka viikon päästä on seuraava aika sille toisen paikan hoitajalle.

Elämässä on kuitenkin vielä, tai paremminkin jo, paljon asioita, joista olen ihan mielettömän onnellinen. Akvaarioprojektini itkuineen ja iloineen, itse kasvatetut nuoret kalat, yllätyspoikaset ja ikuiset suunnitelmat pitävät mielen ahkerana silloinkin, kun se saisi levätä, ja asunnossa kuuluu lakkaamaton veden ääni. Kun kevätaurinko on avannut viimeisetkin tiet, minä kiillotan visiirin, sillä alkaa kesän paras kausi. Jos minä jotain rakastan, niin vauhtia ja vapautta.

Työt, turhauttavat, ihanat, palkitsevat, rasittavat työt, pitävät minut kasassa. Vaikka harmittaa, turhauttaa, ärsyttää, niin minä pidän työstäni. En oikein osaisi elää ilman. Lähes joka viikko vapaille jäädessa jokaisessa raajassa on vähintään yksi työperäinen kipupiste tai rasitusvamma, ja lähes joka vapailla ehdin palautua melkein riittävästi. Työ on tarpeeksi kova motivaation lähde, että melkein joka aamu ennen töihin lähtöä syön sen tylsän pussipuuron. Työ on syy pitää keho toimintakykyisenä, ja tässä tapauksessa se tapahtuu syömällä liikaa tarpeeksi. Olen vihainen ja pettynyt kehooni jokaisen rasitusvamman ja kivun vuoksi, sillä vaikka minä kuinka syön ja syön ja syön ja pää kärsii siitä, niin kroppani palkitsee minut näin. Kivulla. Ja kaikkein eniten minua jännittää loppukevään parin kuukauden projekti konttorilla, kahdeksasta neljään sisätiloissa ilman liikuntaa, liian julkinen lounas ja pakolliset pullakahvit. Minun on pärjättävä yli kaksi kuukautta ilman työni fyysistä, päätä kasassa pitävää puolta. Ja siitä huolimatta minun on ruokittava kehoni. Kai?

Jälleen kerran minun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta sidon lenkkarit jalkaan ja vedän pipon päähän, pujotan pannan maailman parhaalle koiralle ja suuntaan kohti yötä. Vaikka töissä yöt ovat minun, vain minun, niin nämä yöt ovat eri. Kävelen koiran kanssa hetken mielijohteesta kauemmas kuin oli tarkoitus, mutta se ei haittaa, koska nämä yöt ovat meidän.

Sleeping sun

Jotenkin vielä räpiköin pinnan tuntumassa kuin kultakala hapettomassa maljassaan. Kaappi on täytetty jälleen pussipuuroilla ja -keitoilla. Ei sillä, että ne olisivat erityisen halpoja tai vähäenergisiä tai edes lempiruokiani. Ne ovat vain pieniä, helposti hallittavia kokonaisuuksia. On paljon helpompaa yöllä kahden aikaan heittää pussipuuro ja vettä päälle kuin mitata kaurahiutaleita paketista kattilaan ja miettiä, tuliko liikaa. Ensimmäistä kertaa sitten toissa kesän minä syön Elovenan omena-kaneli-pussipuuroa, ja se maistuu Africalta. Minä muistan ne kasvot, ne hiukset, ne liikkeet. Ja sen puuronkin minä muistan, se on ihan hyvää. Mietin, kuinka paljon maku voi tuoda muistoja ja mielikuvia, onko se osa ruuan voimaa vai vain omaa mielikuvitustani.

Punasilmäinen tyttö vierailee peilissä silloin tällöin, pari kertaa viikossa ehkä, tai joskus vain kerran. Pessille en sitä tyttöä näytä, koska se ei ole iso osa elämääni. Vaikka Pessi tuntee minut pelottavan hyvin, siellä jossain usvassa on jotain, miltä aion Pessiä suojella. En oikein vieläkään ymmärrä, miten siitä voi olla jo yli vuosi, kun Pessistä alkoi tulla Pessi, mutta yhtä kaikki minä tykkään siitä koko ajan vain enemmän.

En ole oppinut rakastamaan kehoani. Tiedän, että toiset voivat nauttia siitä, jopa minä itse voin nauttia siitä, mutta se ei riitä. En pidä itsekään liian laihoista tytöistä. He ovat kauniita katsella kuvissa, aivan jumalattoman kauniita, kyllä te tiedätte ne kuvat, mutta sopusuhtainen ja jopa muodokas nainen on kauniimpi koskea ja oikeasti katsoakin. En minä kaneuden takia syö laihaa keittoa ja jätä suklaata kauppaan, enkä minä rumuuteni takia inhoa heikkoa kehoani. Sitä vain liikaa ja se on hallitsematonta.

Tilannetta ei yhtään helpota oikean hartian rasitusvamma, eikä vasen lonkka, joka kiukkuaa läpi yön ensin sängyssä ja sitten töissä.

Alkuviikosta posti toi kirjeen, jossa oli ilmoitus ajanvarauksesta sairaanhoitajalle, ilmeisesti tai toivottavasti prinsessatauteihin erikoistuneelle, sekä nipun tyhmiä kyselyitä, joita pitäisi täyttää. Aika on ensi kuussa ja niin aikaisin aamulla, etten ehdi töiden jälkeen käydäkään sängyssä. Vastaanotolle pitäisi ottaa yhteenvedot aiemmista hoidoista sekä reseptit mukaan, mutta minä en ota. En liioin sitä läheistä, joka myös käskettiin ottaa. Ja jos siellä on joku harjoittelija mukana, niin en puhukaan mitään säätilaa henkilökohtaisempaa. Olen selkeästi ihan liian innokas saamaan apua.

Kuitenkin jossain mielen äärissä elää toivo. En ole varma, toivonko salaa, että niillä siellä, tai jollakulla jossain, olisi antaa minulle vielä syy jatkaa ja pysytellä pinnalla, vai toivonko sittenkin, että joku antaisi syyn päästä irti ja pudota, sysäisi minut takaisin sinne, mistä joskus päätin nousta ja oppia hengittämään.

Illusia

Lämpötila liikkuu nollan tienoilla ja pyörä on raskas ajaa lumessa. Portaissa tulee hiki, ja vaikka kaipaankin pakkasia, jäätähtiä ja erityisesti aurattuja teitä, minä viihdyn töissä. Olen työnantajan käytettävissä käytännössä yötä päivää, ja juuri siksi parin viikon takainen talviloma tuli enemmän kuin tarpeeseen. Lupasin olla vastaamatta työpuheluihin ja lähdin talviseen Kosovoon, yhteen Euroopan köyhimmistä ja monitasoisimista maista, lähdin raunioiden ja lasipalatsien, järjestäytyneen rikollisuuden ja ihmiskaupan maahan, lähdin sinne, missä maaseutu on kuraisena kurja näky, mutta tuulessa leijuu toivo ja tulevaisuus. Palasin takaisin, palasin töihin.

Pessin huomaavat kaiken, ne tuntevat kehoni jokaisen kulman ja mutkan, luun, lihaksen ja makkaran. Erityisen hyvin ne löytävät kerta toisensa jälkeen ne pisteet, joista minä lennän taivaaseen ja lopulta raskaasti hengittäen silmät kiinni tunnen eläväni enemmän kuin koskaan. Ja ehkä juuri noiden käsien vuoksi minua pelottaa. Ensimmäistä kertaa varmaan yli vuoteen minä kohtaan vessan peilistä sen, mitä vihaan ja rakastan, pelkään ja himoitsen yli kaiken. Tapaan kahtena iltana peräkkäin sen tytön, jonka silmät vuotavat punaisina, jonka posket ovat turvonneet ja kurkku käheä, mutta tärkeintä kuitenkin on tyhjä vatsa. Minä olen palaamassa, halusin tai en. Ja minä haluan.

Tunnen itsessäni sekä niin sanotun paranemisen että sairauden huonot puolet, tunnen valtavan ruhoni ja ne ajatukset ja vihan, jotka eivät ole kadonneet minnekään. Hyviä puolia ei kumpikaan ole elämääni tuonut, ei ainakaan niin paljon, että jaksaisin ponnistella. Olen tilanteessa, jossa joko pään tai kehon on muututtava, ja minä tiedän, ettei pää muutu. Että tämä on samaa tahmaa loppuun asti. Vielä minä voisin kai kääntyä sinne, minne olen ollut matkalla viimeiset puolitoista vuotta, mutta minua ei kiinnosta. Voin yrittää pitää kiinni siitä, mitä minulla on tai sitten antaa vain mennä, enkä minä enää osaa pitää kiinni.

Ennen töitä syötävä aamiainen on ainoa ehdoton, kaikki muu on vapaata riistaa leikittäväksi. Olen lihonut vuoden takaisesta kokonaiset puolitoista kiloa, ja juuri nyt se on aivan liikaa. En vain kauheasti kestä. Töissä minä hymyilen ja otan karkkia, jota joku on tuonut yleiseen jakoon, joskus tuon itsekin. Vitsailen työkaverin mukana siitä, ettei karkkia voi syödä liikaa ja kuuntelen ihmettelyt siitä, kuinka karkinsyönti ei näy minussa. Katson poispäin tai irvistän, en aio lähteä mukaan siihen leikkiin, että "sähän liikut niin paljon, siitä se varmaan tulee".

Tänään olen ehkä turhankin rehellinen siitä, mitä tunnen ja mitä mietin. Terveyskeskuksen täti, jota olen tavannut viimeisen vuoden ajan kerran kuussa paitsi silloin, kun olen töiden vuoksi joutunut perumaan, alkaa puhuttaa minua jatkoon. Että tämä ei selkeästi riitä. Istuttuani tunnin vihreässä tuolissa annan lopulta periksi, ja niin lähtee lähete syömishäiriön hoitoon. Mutta kun minä en halua. Kun mikään ei lopulta kuitenkaan muutu, vaikka välillä näkisi unta enkeleistä. Saan vielä yhden ajan tälle mukavalle tädille ja lupaan, että jos siellä toisessa paikassa ei ole hyvä, palaan takaisin tähän tuoliin.

Ja niin minä makaan taas sängylläni miettimässä, onko ennen töitä oikeasti aivan pakko syödä.