Elämä heittää taas häränpyllyä ja minä olen hirveä ihminen. Mistähän aloittaisin taas tämän vastenmielisen tarinan.
Vaikka yleisesti. Olen vain lihonut viimeiset viikot. En ole jaksanut miettiä syömisiä, tai olenhan minä miettinyt ja inhonnut itseäni, mutta silti olen syönyt ihan miten sattuu. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä yli viikkoon, sillä olen lihonut niin paljon.
Muutenkin melkein kaikki on mennyt pieleen. Viimeiset kaksi viikkoa olen sairastanut, nukkunut, juopotellut ja tosiaan syönyt ihan perkeleesti. Takana on nyt parit sellaiset bileet, että ne saavat minut harkitsemaan juomisen vähentämistä. No vaikka lauantai, silloin meni yli. Olin ystäväni avecina hienoissa juhlissa, oikein täyspitkä iltapuku päällä ja kampaajan laittama tukka. Oli muuten mukavat juhlat, mutta minä (ja moni muukin) join liikaa, ja sen seurauksena toilailin ihan kunnolla. Ensinnäkin tuli huono olo jossain vaiheessa. Oksensin kaiken, mitä olin syönyt ja juonut. Se oli kyllä ihan positiivinen asia muuten, mutta se kertoo, että olen juonut liikaa. Lisäksi nuolin ilmeisesti ihan kunnolla yhden minulle ennestään tuntemattoman pojan kanssa, joka muuten pyysi minua treffeille myöhemmin. Mutta takaisin juhliin. Vessasta sitten tekstasin P:lle, joka toimi kuskina. Hän tuli ja heitti minut kotiin. Olin aivan hirvittävän humalassa ja varmasti tosi ärsyttävä.
Sunnuntaina heräsin aikaisin aamulla pirteänä ja hyväntuulisena. Ei tietoakaan fyysisestä pahoinvoinnista. Ehkä pieni morkkis oli. Ensinnäkin sähköpostissa minua odotti treffipyyntö, josta kieltäydyin. Tunsin itseni hirveäksi ihmiseksi. Ensin isken ja sitten karkaan. Ei ole kivaa. Toinen juttu oli se, että peilistä katsoessani huomasin, että poskessani oli jonkun muun huulipunaa, aivan eri väristä kuin omani. Kenen ja mistä tullutta, siitä minulla ei ole mitään tietoa. Hirveän kiva, jos P on huomannut senkin.
Sunnuntaina olin lähdössä Helsinkiin kaverin luokse (vaihteeksi ryyppäämään). Sitä ennen minulla oli pari tuntia aikaa, ja uskalsin viimein kysyä P:tä kahville. No hän ei suoraan sanonut ei. Kertoi kyllä, että yöllä oli mennyt myöhään ja että aikoo mennä takaisin nukkumaan. Juttelimme tämän kaupungin kahviloista hetken, ja sitten hän ilmoitti menevänsä tosiaan takaisin nukkumaan. Minulle jäi epävarma olo. Hän ei sanonut ei, muttei tullut kuitenkaan. Oliko se periaate-ei vai yksittäinen ei. Eikö hän aio jatkossakaan tulla, vaikka kysyisin, vai oliko tuo vain huono ajankohta. Siinä minulle mietittävää ehkä loppukevääksi.
Yhteenveto. Olen ryypännyt liikaa, en opiskellut melkein yhtään ja ajan itseäni kohti sosiaalista tukehtumista tai kuristumista. Olen iskenyt ison liudan poikia tästä kaupungista, mutten sitä, joka saa sukat pyörimään jaloissani ja mieleni harhailemaan unelmissa. Olen vallankin huonontanut asemaani hänen silmissään näillä sekoiluillani, joista hän todennäköisesti kyllä tietää. Mahdollisesti tulevan elämänkumppanin voi olla muutenkin vaikea sulattaa historiaani (puhumattakaan nykypäivästä), niin tarvitseeko minun enää pahentaa tilannetta!
PS. Huomaan, että sadan kirjoituksen raja lähestyy. Periaatteessa voisi tempaista jotain erikoisempaa, jos keksisi, mitä. Saa ehdottaa. :) (kuvia itsestäni ei ole tulossa, mutta muuten melkein mitä vain)
