The show must go on

 En tiedä, meneekö minulla hyvin vai huonosti vai meneekö ylipäätään mitenkään. Paino on pudonnut hieman, olen suunnitellut ensi vuoden opinnot (ja ahdistunut niistä kovin), pessyt asuntoni lattiat (joita riitti), nähnyt vihdoin Nupun, möllöttänyt kotona jne. Kaikkea sellaista tavallista.

Tiistai-iltana hampaastani lohkesi pala. Suuni oli ollut kyllä enemmän tai vähemmän kipeä jo ainakin muutaman kuukauden, mutta tarvittiin taas jotain spesiaalia ennen kuin sain varattua ajan hammaslääkärille. Sain akuuttiajan, ja ensi viikosta alkaen käyn siellä ainakin miljoona kertaa. Suuni on niin rikki, että täytyy paikata useita hampaita, juurihoitaa ainakin yksi, ehkä useampia ja pahimmassa tapauksessa täti ottaa minulta hampaita pois. Huonolla hoidolla on toki osansa tässä, mutta minulla on oikeasti ollut huonot hampaat aina. Varhaislapsuus näkyy niissä. Hampaani eivät koskaan kehittyneet loppuun asti, minulta puuttuu ihan kokonaan pari hammasta (hammasrivini on silti tiivis ja suora - yksi niistä harvoista asioista, joihin olen tyytyväinen itsessäni) ja suussani on kuulemman vielä muutama maitohammas, eivätkä nen ole koskaan vaihtumassakaan rautahampaisiin. Niin ja hammaskiille ei koskaan tullut valmiiksi.

Olisin silti voinut mennä aiemmin näyttämään palikoita. En pelkää hammaslääkäriä, mutten varsinaisesti nauti siellä olemisesta. Olisin välttynyt juurihoidolta, joiltain paikkauksilta eikä poistojen uhkaa ehkä olisi. Okei, nytkin poistetaan vain, jos ei paikkaamalla saada suuta kuntoon. En vain haluaisi luopua yhdestäkään hampaastani.

Yritin olla rehellinen sille tädille. En tiedä, valehtelinko vai jätinkö vain kertomatta. 

"Onko säännöllistä lääkitystä?"

"Vain e-pillerit."

"Lääkeaineallergioita?"

"Ei."

"Todettuja pitkäaikaissairauksia?"

"Ei."

"Tupakoitko?"

"Kyllä."

Piisamin mielestä syömishäiriö on pitkäaikaissairaus. Kyllähän hammaslääkäri sellaisen näkee suusta, ainakin ne vahingot, mitä oksentelu ja huono syöminen ovat saaneet aikaan. Kalkin ja D-vitamiinin vähäisyys varmasti ainakin näkyvät. Aiheuttajaa hän ei välttämättä keksi. En tiedä, pitäisikö mainita asiasta. Onko pakko? En tiedä, mikä on käytäntö yths:llä, että kiinnostaako sitä ensinkään, vai passittaako se täti yleislääkärille/psykologille vai mitä, kun en kerran ole hoidossa tästä. Luultavasti sitä ei kiinnosta muuta kuin hampaani, mutten halua ottaa riskiä. En silti osaa päättää, kerronko sille vai en. Apua? Pitäisikö?

Minusta on tullut huono ahmija. Tässä parin viikon sisään ahmimiset ovat olleet sen verran pieniä määriä, että melkein huolestuttaa. Okei, on siellä joku isompikin ollut, mutta yleensä pienempiä kuin ennen. En ole kyllä oksennellutkaan, siitä tavasta haluaisin päästä eroon. Samoin ahmimisesta. Lähiaikojen ahmimisia ovat olleet esimerkiksi yksi ylimääräinen annos maustamatonta jugurttia&kaurahiutaleita tai hillon lisääminen siihen sallittuun annokseen tai nuudelipaketti (muistaakseni n. 300 kcal). Ennen muinoin ahmiminen oli aina vähintään 1000 kcal.

Ehkä minä vain pidän kulissit yllä niin lekurilla kuin kavereillekin ja annan näytöksen pyöriä kohti loppuaan.

 Ostin viikko sitten uuden vaa'an, ja siinä vaiheessa viimeistään elämä räjähti käsiin. Uusi vaaka näyttää suunnilleen kilon enemmän kuin vanha. Olen varma, että uusi vaaka on oikeassa ja vanha vain valehtelee. Vaikka tiedän, että olen laihtunut, olo on kuin kuvassa. Ja käytös myös. Olen ahminut ja ahminut. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Joka päivä jotain turhaa ja järjetötä. Jotenkin tuo kaikki hulluus tuntuu vievän merkitystä siltä, että paino on todellisuudessa pudonnut hieman.

Viime viikolla olin jälleen synnyinkaupungissa. Jälleen viinin, siiderin, oluen, lonkeron ja Cherryn kanssa pimeydessä, hiivittiin katulampun valokeilasta toiseen, jumpattiin puistossa (tunnettiin olomme vähän tyhmiksi), käveltiin. Yksi pieni häpeällinen salaisuus sai ensimmäisen ja viimeisen kuulijan. Koskaan. Ikinä. Ja se ilta oli jälleen kaunis.

Nyt vain ahdistaa, eikä minulla ole enää mitään kerrottavaa.

Yöperhosten matkassa

 Elämäni jumittaa, painoni jumittaa, opintoni jumittavat. Ensi viikolla on tentti, johon pitäisi lukea 200 sivua A4:sta molemmin puolin aiheesta, joka ei kiinnosta. Pitäisi ensi vuoden opintoja suunnitella, ilmoittautua kursseille, mutta vain ahdistaa koko asia. Ahdistaa ja hävettää olla näin huono opiskelija. Ahdistaa, kun opintotukeni on katkaistu, enkä todellakaan tiedä, millä elän seuraavat pari kuukautta.

Keskiviikkona menin synnyinkaupunkiini ja tapasin Cherry Darlingin, jolla oli punaiset sukkahousut. Se ilta oli suloinen. Pullo viiniä mieheen, pari Koff litea ( :D ) ja Cherry taisi maistella jotain likööriäkin. Se ilta oli puistonpenkkejä, juomapeliä, humalaa ja salaisuuksia. Seuraava aamu ei ollutkaan enää niin suloinen, mutta siitäkin selvittiin.

Torstaina näin synnyinkaupunkini toisella tavalla, kun kuljin sen halki bussilla. Entisen työläiskapungin ja suomenkielisen kirjallisuuden keskuksen sijaan näin kaupungin, jonka talojen laasti oli halkeillutta ja likaista, kadut kivetty tupakantumpein, näin kuolleeksi tallattua nurmikkoa, pysäkinpenkillä nukkuvan pulsun, kerjäläisiä pahvimukeineen. Näin kaduilla roudan musermamaa asfalttia, piittaamatonta liikennekäyttäytymistä ja liian kireässä kaulapannassa koiran, jonka korvat olivat luimussa ja katseessa pelkoa. Ehkä tämä ei olekaan se kaunis ja onnellinen kaupunki, jossa kasvoin.

Yö rakentaa sen illuusion yhä uudestaan. Kun taivas pimenee ja ne harvat tähdet syttyvät, joita näkee ison kaupungin valosaasteen lävitse, syttyvät myös oranssinhehkuiset katulamput, jotka saavat mustan asfaltin kiiltämään. Pienet lepakot lentelevät puistojen yllä, kauniisti valaistu suihkulähde vilvoittaa katupölyn tummentamia varpaita. Öisin se on edelleen se kaupunki, joka yhä uudestaan kutsuu minut luokseen.

Perjantaina tapasin pienen kummityttöni, ja voi että se on suloinen! Sillä on valtavat siniset silmät ja hentoa kiharaa. Puistossa se halusi leikkiä ruuanlaittoa ja ajella autolla. Omaa lasta en halua, mutta kummitytölle haluan olla turvallinen aikuinen, joka välittää ja myös näyttää sen. Haluan suojella pikkuista kaikelta siltä pahalta, miltä voin.

Perjantaina liftasin jälleen takaisin kotikaupunkiin. Jälleen kerran se sujui hyvin ja kyytiin ottaneet ihmiset olivat mukavia. Jouduin kerran vaihtamaan kyytiä, kun ensimmäinen ei ollut menossa kuin osan matkaa, mutta se ei juuri hidastanut matkantekoa. Minä rakastan liftaamista. Sitä pientä jännityksen tunnetta, kun kävelee tien reunaan tai pysäkille ja nostaa peukalon pystyyn. Ei minua pelota, ei yhtään, mutta jännitys tuntuu ihan fyysisenä. Silloin elämä maistuu joltakin.

Well, it's time to have some tea

 Paino on taas vähän yllättäen lähtenyt laskuun. Se nousi aika reippaasti taas, kun kävin Piisamin kanssa hänen vanhempiensa mökillä. Parissa päivässä se laski siitä melkein kilon, vaikka olen syönyt koko ajan verrattaen paljon. Painoindeksi on nyt 18,55. Matkaa on vielä, mutta olen kuitenkin tyytyväinen edistykseen. 

Olen taas innostunut iduista, helppoa, kevyttä ja halpaa ruokaa. Lisäksi aika terveellistäkin, mutta se on minulle merkityksetöntä. Tiedän, että tämä on typerää, mutta minä en välitä vittuakaan terveydestäni. No, joka tapauksessa omenoiden, tuoreiden mustikoiden, maustamattoman jugurtin ja viinan lisäksi kaapeissa on myös melkein valmiita linssin ituja ja valmiita mungopavun ituja. Niin ja pakastimessa on pinaattikeittoa. Ei se kovin kevyttä ole, mutta kun sinne keittää munan sekaan (ja poistaa siitä keltuaisen, koira syö sen mielellään), se on kohtuullisen hyvää ruokaa kuitenkin. Ja koska se paketti on yhden annoksen kokoinen, ei voi syödä enempää kerralla kuitenkaan.

Vaikka elämä onkin aika ahdistavaa, se on tällä hetkellä onneksi muutakin. Se on siivoamista - kuinka kauheassa kunnossa asuntoni onkaan - koiran kanssa ulkoilua, marjastusta, Neiti Marplea, tupakkaa ja vihreää teetä.