En tiedä, meneekö minulla hyvin vai huonosti vai meneekö ylipäätään mitenkään. Paino on pudonnut hieman, olen suunnitellut ensi vuoden opinnot (ja ahdistunut niistä kovin), pessyt asuntoni lattiat (joita riitti), nähnyt vihdoin Nupun, möllöttänyt kotona jne. Kaikkea sellaista tavallista.
Tiistai-iltana hampaastani lohkesi pala. Suuni oli ollut kyllä enemmän tai vähemmän kipeä jo ainakin muutaman kuukauden, mutta tarvittiin taas jotain spesiaalia ennen kuin sain varattua ajan hammaslääkärille. Sain akuuttiajan, ja ensi viikosta alkaen käyn siellä ainakin miljoona kertaa. Suuni on niin rikki, että täytyy paikata useita hampaita, juurihoitaa ainakin yksi, ehkä useampia ja pahimmassa tapauksessa täti ottaa minulta hampaita pois. Huonolla hoidolla on toki osansa tässä, mutta minulla on oikeasti ollut huonot hampaat aina. Varhaislapsuus näkyy niissä. Hampaani eivät koskaan kehittyneet loppuun asti, minulta puuttuu ihan kokonaan pari hammasta (hammasrivini on silti tiivis ja suora - yksi niistä harvoista asioista, joihin olen tyytyväinen itsessäni) ja suussani on kuulemman vielä muutama maitohammas, eivätkä nen ole koskaan vaihtumassakaan rautahampaisiin. Niin ja hammaskiille ei koskaan tullut valmiiksi.
Olisin silti voinut mennä aiemmin näyttämään palikoita. En pelkää hammaslääkäriä, mutten varsinaisesti nauti siellä olemisesta. Olisin välttynyt juurihoidolta, joiltain paikkauksilta eikä poistojen uhkaa ehkä olisi. Okei, nytkin poistetaan vain, jos ei paikkaamalla saada suuta kuntoon. En vain haluaisi luopua yhdestäkään hampaastani.
Yritin olla rehellinen sille tädille. En tiedä, valehtelinko vai jätinkö vain kertomatta.
"Onko säännöllistä lääkitystä?"
"Vain e-pillerit."
"Lääkeaineallergioita?"
"Ei."
"Todettuja pitkäaikaissairauksia?"
"Ei."
"Tupakoitko?"
"Kyllä."
Piisamin mielestä syömishäiriö on pitkäaikaissairaus. Kyllähän hammaslääkäri sellaisen näkee suusta, ainakin ne vahingot, mitä oksentelu ja huono syöminen ovat saaneet aikaan. Kalkin ja D-vitamiinin vähäisyys varmasti ainakin näkyvät. Aiheuttajaa hän ei välttämättä keksi. En tiedä, pitäisikö mainita asiasta. Onko pakko? En tiedä, mikä on käytäntö yths:llä, että kiinnostaako sitä ensinkään, vai passittaako se täti yleislääkärille/psykologille vai mitä, kun en kerran ole hoidossa tästä. Luultavasti sitä ei kiinnosta muuta kuin hampaani, mutten halua ottaa riskiä. En silti osaa päättää, kerronko sille vai en. Apua? Pitäisikö?
Minusta on tullut huono ahmija. Tässä parin viikon sisään ahmimiset ovat olleet sen verran pieniä määriä, että melkein huolestuttaa. Okei, on siellä joku isompikin ollut, mutta yleensä pienempiä kuin ennen. En ole kyllä oksennellutkaan, siitä tavasta haluaisin päästä eroon. Samoin ahmimisesta. Lähiaikojen ahmimisia ovat olleet esimerkiksi yksi ylimääräinen annos maustamatonta jugurttia&kaurahiutaleita tai hillon lisääminen siihen sallittuun annokseen tai nuudelipaketti (muistaakseni n. 300 kcal). Ennen muinoin ahmiminen oli aina vähintään 1000 kcal.
Ehkä minä vain pidän kulissit yllä niin lekurilla kuin kavereillekin ja annan näytöksen pyöriä kohti loppuaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti