Tyttö ja punainen rannekoru

 Eilen ahmin taas, ja se oli ihan hirveää. Tuli niin paha olo fyysisestikin, etten varmaan syö enää ikinä chilipähkinöitä. Piisami oli nimittäin ostanut niitä taas puoli kiloa. Pitkään vastustin kiusausta, mutta lopulta se joku paha minussa työnsi järjen ja minut pois ja alkoi päättäväisesti kouria chilipähkinöitä suuhun, pureskella niitä ja lopuksi niellä. Se oli täydellistä itsekontrollin puutetta. Kruunasin illan vielä parilla itse tekemälläni sämpylällä. Kyllä, ruoka hallitsee minua, vaikka kuinka yritän kiistää sen.

Tänään vaa'an lukema oli eilisen ahmimisen mukainen, yli kilo oli tullut lisää yhdessä päivässä! Enkä minä tainnut tänään parantaa tilannetta yhtään. Minulla oli jalot suunnitelmat, mutta söin kaksi sämpylää liikaa, ja taas meni yli tuhannen. Olen taas vihainen itselleni. Mutta minä olen aina. Inhoan itseäni.

Samoilla kursseilla (minun sivuaineessani) kanssani on eräs hirmu pikkuinen tyttö (pienellä tarkoitan nyt nimenomaan laihaa), jolla oli tänään juuri sellainen klassinen punaisista puuhelmistä tehty rannekoru. Mietin, onko sillä anoreksia vai voiko se olla puhdasta sattumaa. En tiedä, enkä todella ole menossa kysymään. En ole varmaan ikinä jutellut hänen kanssaan.

Peiton alla on lämmin

Elämä on alkanut taas tuntua nälältä. Tarkoitan sitä kaunista tyhjyyttä, kylmyyttä ja vaa'an penempää numeroa. Se pienenee siitä huolimatta, että syön ihan joka päivä monta kertaa. Se ei kasvanut edes niistä päivistä, jolloin söin laskennallisen kulutukseni verran (johon en itse usko ollenkaan). Siis paljon. Eilinen tuhat kaloria aiheutti kuolemanmustaa ahdistusta, jota Piisami ei voinut helpottaa haleillaan.

Minä toivon, että tämä jatkuu ikuisesti. Pienenen hitaasti, mutta pienenen yhtä kaikki. Se on tärkeintä. En minä halua olla näin iso, näin paljon, liikaa kaikkea. En, vaikka Piisami ei näytä pitävän siitä, millaiseksi tämä minut tekee. Häntä kummastuttaa hiljaisempi, vaisumpi, hajamielisempi Therru, joka ei hakeudu kainaloon eikä tarvitse sitä tyydytystä, mitä hän voi tarjota.

Ne sanovat, että tämä on itsensä satuttamista. Minusta tämä on ainoa keino olla inhoamatta itseään niin paljon. Minusta tämä on helpottavaa. Näin vain täytyy tehdä, ja jos en tee, siitä ei seuraa mitään hyvää, ei mitään kaunista, ei mitään tervettä.

Mutta joskus elämä tuntuu jotenkin yksinäiseltä. Joskus toivoisin, että joku kulkisi vähän matkaa kanssani.

Lihavuuskompleksi

Ääh, olette ihania! <3 Edellisen postauksen kommentit tosiaan piristi kummasti. En iloitse siitä, että joku muu kärsii samasta asiasta kuin minä, mutta on jotenkin helpottavaa, etten ole ainoa ja yksin tämän kanssa. Alisa tiivisti asian tosi hyvin kommentissaan. Se vaan on niin väärin!

Ehkä tämä elämä ei ole vielä niin synkkää kuin joskus tuntuu, mm. edellistä postausta kirjoittaessa. En vain haluaisi ajatella itseäni muutaman vuoden päästä saman kokoisena sotanorsuna kuin nyt. Minä pystyn estämään sen, eikö vain?

Tänään oli kaksi tenttiä. Toinen meni ihan hyvin, toinen, no en tiedä. Ei oikeasti mitään hajua. Oli tosi yllättäviä kysymyksiä, joihin en todella ollut valmistautunut. No, onneksi voi uusia. (Yritän siis löytää jotain positiivista tilanteessa, jossa olen epävarma omasta onnistumisestani.)

Tämä on taas ihan typerää, mutta olen taas miettinyt (vaikka se miettiminen ei taida olla minun lajini). Haluaisin olla joko sellainen klassinen syömishäiriöinen, juuri sellainen perfektionistinen keiju (jota melkein joskus olinkin, vaikken sitä itse nähnyt silloin) taikka sitten ihan oikeasti terve. Nyt minulla on ne ajatukset, se pelko, inho, se pakonomainen kalorien laskeminen ja lihavuuskompleksi, mutta ne eivät näy ulospäin. Siis en minä todellakaan halua, että kaikki tietävät, etten ole ihan sinut ruuan ja itseni kanssa. Tarkoitan lähinnä sitä, että vaikka joskus haluaisin päästä kaloreita pakoon ja vapautua lihavuuskompleksistani, olen liian lihava hakemaan apua.

Enkä minä oikeastaan edes halua, en nyt. Ehkä joskus, tai sitten ei koskaan.

Älä lue otsikkoa pidemmälle, jos ei kiinnosta lukea valitusta

Olen säälittävä ihmisenkuvatus. Olen kaukana siitä, mitä haluasin olla ja kaukana siitä, mitä joskus olin. Kuinka en silloin osannut arvostaa sitä, mitä olin? Ahdistun läskeistäni, valitan siitä teille, rakkaat lukijani, mutta tosielämässä en näköjään osaa tehdä asialle mitään. Tai viitsi. Lupaan itselleni ja lupaan teille aina, että nyt ryhdistäydyn, alan liikkua, syön vähemmän. Voitte kuvitella, tuleeko siitä ikinä mitään.

Ahdistaa olla läski, ja siihen ahdistukseenhan on hyvä sitten syödä vähän lohdutukseksi, eikö niin. IDIOOTTI. Mietin ihan joka päivä, ihan joka tunti, aina kaloreita, lasken päässäni, suunnittelen. Suunnitelmat eivät yleensä pidä, ja illalla laskeskellessani huomaan, että hups, taisi tulla taas 1500-2000 kaloria tällekin päivälle. Ei sillä laihdu, ei näillä liikuntamäärillä. Liikun tasan sen, mitä tulee kävelyä paikasta toiseen ja lenkit koiran kanssa. Joskus harvoin kotona lihaskuntoa. Liian harvoin.

Opiskelukaan ei oikein suju.

Olen säälittävä läski, joka ei enää osaa laihduttaa. Joo tiedän, etten ole ylipainoinen, kaukana siitä, mutta ei paljon lohduta. En ole lihonut viime postauksesta, mutten kyllä laihtunutkaan. Tämä jumiminen on niin sairaan turhauttavaa. Enkä minä edes varsinaisesti ahmi ja mässää. En oksentele juuri koskaan. Syön vain "normaalisti", tai en minä tiedä, mikä on normaalia. En syö paljoa karkkia, sipsiä, roskaruokaa. Syön pääsääntöisesti ihan terveellistä ruokaa, puuroa, marjoja, leipää, papuja, maustamatonta jugurttia (siis tänään esim.), mutta syön aina enemmän kuin olisi pakko.

Ahdistaaaaaaaaa.