Lihavuuskompleksi

Ääh, olette ihania! <3 Edellisen postauksen kommentit tosiaan piristi kummasti. En iloitse siitä, että joku muu kärsii samasta asiasta kuin minä, mutta on jotenkin helpottavaa, etten ole ainoa ja yksin tämän kanssa. Alisa tiivisti asian tosi hyvin kommentissaan. Se vaan on niin väärin!

Ehkä tämä elämä ei ole vielä niin synkkää kuin joskus tuntuu, mm. edellistä postausta kirjoittaessa. En vain haluaisi ajatella itseäni muutaman vuoden päästä saman kokoisena sotanorsuna kuin nyt. Minä pystyn estämään sen, eikö vain?

Tänään oli kaksi tenttiä. Toinen meni ihan hyvin, toinen, no en tiedä. Ei oikeasti mitään hajua. Oli tosi yllättäviä kysymyksiä, joihin en todella ollut valmistautunut. No, onneksi voi uusia. (Yritän siis löytää jotain positiivista tilanteessa, jossa olen epävarma omasta onnistumisestani.)

Tämä on taas ihan typerää, mutta olen taas miettinyt (vaikka se miettiminen ei taida olla minun lajini). Haluaisin olla joko sellainen klassinen syömishäiriöinen, juuri sellainen perfektionistinen keiju (jota melkein joskus olinkin, vaikken sitä itse nähnyt silloin) taikka sitten ihan oikeasti terve. Nyt minulla on ne ajatukset, se pelko, inho, se pakonomainen kalorien laskeminen ja lihavuuskompleksi, mutta ne eivät näy ulospäin. Siis en minä todellakaan halua, että kaikki tietävät, etten ole ihan sinut ruuan ja itseni kanssa. Tarkoitan lähinnä sitä, että vaikka joskus haluaisin päästä kaloreita pakoon ja vapautua lihavuuskompleksistani, olen liian lihava hakemaan apua.

Enkä minä oikeastaan edes halua, en nyt. Ehkä joskus, tai sitten ei koskaan.