En ole koira

Kaikki on taas ihan kauheaa ja valitan sitä tänne - mihinkäs muuallekaan. Onnistuin viikonloppuna hajottamaan kalliin kahvinvalmistusesineen. Ostin uuden ja hajotin senkin ennen ensimmäistä käyttöä. Ja rahat on aika finito. Ottaako edes aivoon? Lisäksi kaikki viikonlopun leipomukseni epäonnistuivat tavalla tai toisella. Ainakin Piisamin mielestä. Minusta ne juustosarvet maistuivat ihan normaaleilta. Mutta ehkä minä olenkin niin turtunut, kun kaikki leipomukseni ovat aina rumia ja maistuvat pahalta. Ja possuna pitää tietysti aina maistaa, vaikka nuokin ovat vasta ensi viikonlopun juhlia varten. Pisteenä i:n päälle: söin eilen vaihteeksi liikaa.

Eilisistä possuiluista huolimatta paino oli aamulla alempana kuin aikoihin, BMI 17,75. Sitten join vettä, teetä, kävin suihkussa ja vein koiran. Ja hups, paino oli kilon korkeammalla. En minä kai litraa sentään juonut? Siinä vaiheessa iski niin kauhea ahdistus, että teki mieli huutaa. En kehdannut, kun Piisami oli täällä. Hiukset eivät suostuneet menemään hyvin ja lopulta en mahtunut edes ovesta ulos. Näin ne opinnot etenevät, vai mitä?

Tänään ei pitänyt syödä, ja heti aamusta söin kolme ruokalusikallista ituja. Enempää ei ole varaa syödä tänään, ei eieieieiei. Jo noista iduista heijasin itseäni kyykyssä hyvän tovin, kun ahdisti niin paljon.

Päivän suunnitelma: vien koiran kunnon lenkille, lähden yliopistolle tulostamaan tenttimateriaalit, kun luennollekaan en kerran mennyt, kotona vien taas koiran, siivoan vähän ja alan kirjoittaa perjantaina palautettavaa tutkimussuunnitelmaa, joka ei muuten voisi vähempää kiinnostaa. Teetä saa juoda, samoin vettä ja kahvia. Ei syödä. Epäonnistun siinä tottakai, mutta saahan sitä vielä tässä vaiheessa päivää haaveilla?

Hampaista, joita joku rakasti

Sieltä se tuli. Ne kauheat sanat. Mä laitan tähän nyt väliaikaisen paikan, ettet enää riko kieltäsi tähän, mutta se on vain lyhytaikainen ratkaisu. Tämä täytyy poistaa. Viikon päästä olen yhtä hammasta köyhempi. Maitohammasta tosin, mutta mitä väliä sillä on, kun ei siihen ole tulossa uutta, ei minkäänlaista. Implantti voisi olla vaihtoehto, mutta se maksaa maltaita. Sille olisi terveydellisetkin perusteet tässä suussa, eikä vain kosmeettiset. Lähteestä riippuen lähtöhinta tuohon olisi 1000-1800 euroa. Voi olla paljon kalliimpikin.  Ei minulla sellaisia rahoja ole. Ei varmaan tule koskaan olemaan.

Ehkä kyse ei ole oikeasti niin vakavasta asiasta. Ehkä vain paisuttelen turhaan sitä mielessäni. Yksi puuttuva hammas, onko niin kamalaa? Mutta kyllä se on. Yksi suuri aukko hammasrivissä, suurempi rasitus valmiiksi heikoille muille hampaille. Tästä se vanheneminen viimeistään alkaa. Alkaa hampaita puuttua. Pian olen varmasti ryppyinen ja kaljukin. Se on nyt vaan pakko myöntää. Niin ja poiston uhka on parilla muullakin hampaalla. Pahimmassa tapauksessa olen jouluna kolmea hammasta köyhempi. Apua!

Mitä niin pahaa olen tehnyt, että ansaitsen tämän? Minulla on ollut alkujaankin heikot ja puutteelliset hampaat. Miksi? Tuntuu niin epäreilulta. Hampaat ovat olleet  yksi niistä harvoista asioista, joita olen fyysisessä itsessäni arvostanut.

Ehkä on aika katsoa siihen pelottavaan peiliinkin. En ehkä hoida hampaitani aivan erinomaisesti, mutta yritän kuitenkin. Olen varmaan kärsinyt jo aika kauan mm. kalkin kalkin ja D-vitamiinin puutteesta, mikä on aivan oma vikani, kun en osaa syödä. Vasta vähän aikaa sitten olen alkanut syödä niitä purkista. Olen syönyt karkkia, juonut energiajuomia, napostellut. Olen oksennellut paljon ja kauan. Nyt on parempi kausi, mutta tehdyt vauriot eivät enää korjaannu.

Olenko tosiaan valmis uhraamaan hampaani ruuan, peilin ja vaa'an pyhälle kolminaisuudelle?

60 betoniporrasta

Viime viikko oli täyteläinen. Hopea tuli luokseni yhdeksy yöksi. Sipsiä, irtareita, itse tehtyä pitsaa, joka oli harvinaisen simppeliä, sillä minä olen kasvissyöjä ja Hopea ei käytännössä suö mitään kasviksia. Ainoat molemmille sopivat täytteet olivat sipuli, tomaattikastike ja juusto. No, hyvää oli kuitenkin. Rakkaudella omin pikku kätösin tehtyä. Jäätelöä, kahta lajia. Ginitonikkeja, muutama vain. Paljon tupakkaa, hihitystä, maailmanparannusta. Tuntuu, että Hopean ymmärtämättömyys ärsyttää minua enemmän kuin koskaan. Mutta Hopea on kuitenkin se vanha luotettava ystävä. Ei ehkä se läheisin, mutta vakaa ja varma, jonka kanssa voi viettää paljon hyviä hetkiä.

Synnyinkaupunkikaupunki. Cherry Darling ja tämän koira. Suuri ja naurava koira, jolla riittää rakkautta koko maailmalle. Valkkaria, lonkeroa, portaita yhdellä yliopistolla. Kauniita sääriä, katulamppuja, ruoka-aiheinen tietopeli. Sitä uusiksi, joohan?

Kotona mustuus taas hiipii jostakin. Ahdistus ja henkisen pimeyden pelko. Onneksi yksi työ on tehty, parityönä toteutettu esitelmä saksankurssilla. Nyt voin huoletta käyttää jäljellä olevat "sallitut" poissaolot.

Huomenna on taas hammaslääkäri. Ei pelota mikään muu kuin tuomio. En halua luopua yhdestäkään hampaastani. Pelkäään joka kerta kuulevani sen, ettei näitä enää voi saada kuntoon. Oliivisilmäinen täti on mukava ja kaunis, en mutta en halua silti kuulla häneltä sitä. Ehkä niin ei edes käy. Ehkä täti vain pelotteli. Ehkä hän ei arvannut, että jäisin märehtimään niitä sanoja.

Tänään olen syönyt itse tekemääni mehukeittoa, muutaman maissihiutaleen (onneksi ne loppuivat!) ja juustoa. Kauheaa, halpaa ja kumista edamia. Sellaisenaan. Ajatuskin oksettaa. Kuinka alas voi ihminen vajota? Syödä nyt pahaa ja runsasenergistä ruokaa vapaaehtoisesti. Onneksi vaaka ei silti vittuile pahasti. Onkin kummallista, kuinka paino, tuo ihmisarvoani käänteisesti mittaava suure, ei ole edes kasvanut. Se hymyilyttää salaa. Pelkäsin sen nousseen paljonkin.

Minä kaipaan jotakin. En vain oikeen osaa määritellä tarkemmin. Ehkä raikkaan kirpeitä syyspäiviä, joita on muutama tullutkin. Tupakkaa, rauhallisia hyviä hetkiä koiran kanssa, sitä pientä pysähtynyttä aikaa kahden projektin välissä, kun edellinen on tehty ja toisen aika ei vielä ole. Mustaa kahvia, teetä. Ja jotain vielä, jotain sellaista, jonka kuva pakenee mielestäni. Saan siitä pienen henkäyksen tunnelmaa, tuoksua, pienen aavistuksen, mutta se karkaa aina, kun yritän saada siitä kiinni. Odotan.

Dies Irae

Tilasin potilaskertomukset synnyinkaupungista. Ne ovat saapuneet. Saatan ehkä palata niihin myöhemmin. Kaunista luettavaa ne eivät olleet.  Nyt on liikaa tunteita pinnassa.

 Tänään itkin sen pienen 9-vuotiaan Therrun vuoksi, jonka papereihin kouluterveydenhoitaja on kirjoittanut näin: 

Itse sanoo tietävänsä olevansa lihava --

Ca

Olen taas vain pilannut elämääni kokonaisen viikon. Kalkkitablettien osto on vain merkityksetön yritys pitää hampaat suussa vielä pari vuotta, lonkat kävelykunnossa hautaan asti. En minä osaa elää oikein. Anteeksi. Anteeksi etten ole ahkera, loistava, kiinnostunut kaikkien kuntosalitreeneistä tai lasten korvatulehduksista. Anteeksi että joskus on pakko työntää sormet kurkkuun ja antaa ylen, lähteä lenkille salaa ja väittää, ettei ole aikaa nähdä, ehkä ensi viikolla. Anteeksi että olen vain huono ihminen, joka ei osaa edes haluta tarpeeksi muutosta.

Olen sosiaalivammainen, joka ei osaa tehdä ryhmätöitä. Esitän fiksua ja perustelen mukatieteellisesti, miksi minun pitää saada oikeus tehdä tämä ja tuo ryhmätyö yksin (ja jälleen yksi opettaja menee halpaan). Kuuntelen puutuneena ja ennen kaikkea turhautuneena opintojeni noin seitsemättä luentoa kirjoittajatyypeistä ja esitän, että löydän itseni aina uudestaan noista stereotyypeistä, esitän sitä löytämisen riemua ja ylipäätään kiinnostusta koko kurssiin. Tiedän aivan täsmälleen, millainen kirjoittaja olen, enkä halua muuttaa siinä mitään. Miksi muuttaisinkaan, kun opettajat ovat järjestäen olleet tyytyväisiä palauttamiini tarinoihin.

Ensi viikolla on lääkäriaika. Pitäisi vaihtaa pillerien merkkiä. Tai saada ylipäätään joku resepti loppuvien tilalle. Pelkään etten saa sitä, pelkään että se täti tahtoo puuttua asioihin, jotka eivät sille kuulu. Häpeän läskejäni jo valmiiksi ja koitan keksiä tekosyitä olla menemättä. Pakko sinne on kuitenkin mennä.