Ca

Olen taas vain pilannut elämääni kokonaisen viikon. Kalkkitablettien osto on vain merkityksetön yritys pitää hampaat suussa vielä pari vuotta, lonkat kävelykunnossa hautaan asti. En minä osaa elää oikein. Anteeksi. Anteeksi etten ole ahkera, loistava, kiinnostunut kaikkien kuntosalitreeneistä tai lasten korvatulehduksista. Anteeksi että joskus on pakko työntää sormet kurkkuun ja antaa ylen, lähteä lenkille salaa ja väittää, ettei ole aikaa nähdä, ehkä ensi viikolla. Anteeksi että olen vain huono ihminen, joka ei osaa edes haluta tarpeeksi muutosta.

Olen sosiaalivammainen, joka ei osaa tehdä ryhmätöitä. Esitän fiksua ja perustelen mukatieteellisesti, miksi minun pitää saada oikeus tehdä tämä ja tuo ryhmätyö yksin (ja jälleen yksi opettaja menee halpaan). Kuuntelen puutuneena ja ennen kaikkea turhautuneena opintojeni noin seitsemättä luentoa kirjoittajatyypeistä ja esitän, että löydän itseni aina uudestaan noista stereotyypeistä, esitän sitä löytämisen riemua ja ylipäätään kiinnostusta koko kurssiin. Tiedän aivan täsmälleen, millainen kirjoittaja olen, enkä halua muuttaa siinä mitään. Miksi muuttaisinkaan, kun opettajat ovat järjestäen olleet tyytyväisiä palauttamiini tarinoihin.

Ensi viikolla on lääkäriaika. Pitäisi vaihtaa pillerien merkkiä. Tai saada ylipäätään joku resepti loppuvien tilalle. Pelkään etten saa sitä, pelkään että se täti tahtoo puuttua asioihin, jotka eivät sille kuulu. Häpeän läskejäni jo valmiiksi ja koitan keksiä tekosyitä olla menemättä. Pakko sinne on kuitenkin mennä.