Maa on liukas, kuin muhkuraista peiliä, jonka pinnalla pyörii muutama yksinäinen hiekanjyvä, kun kävelen terveyskeskukseen hakemaan tikkejä. Lääkäri on kovin empaattinen, sillä on lämpimät ja kauniit silmät. Kandi ompelee huolella, siinä menee ainakin tunti. Lääkäri on huolissaan eikä lopulta uskalla päästää minua kotiin. Se tekee sen saatanan M1:n, enkä minä edes yritä karata. Se seisoo raollaan olevan vessanoven takana kun pissaan. 

Ja täällä sitä taas ollaan, osastolla jossa on lukitut ovet ja kettingillä seinään kiinnitetty sytkä. Sisällä vailla ulospääsyä eikä musta tunnu miltään. 

Aika kuluu kuolettavan hitaasti ensiavun odotustilassa. Ihmisten puhe soljuu ylitseni tasaisena virtana. Minuun ei edes satu, vaikka haava on suurempi kuin koskaan. 

Eräänä iltana töissä alan itkeä. Itken vuolaasti kaksi tuntia ja pomo istuu siinä metrin päässä minusta lattialla kuten minäkin. Itken pientä virhettä, jonka olen tehnyt. Itken sitä, kuinka uupunut olen tähän kaikkeen. Itken sitä että haluan kuolla. Itken tulevia päiviä ja menneitä. Itken räkä poskella eikä se lopu. Ensimmäistä kertaa kerron pomolle miten mulla oikeasti menee ja se on huolissaan, surullinen ja ehkä helpottunutkin. Pato on murtunut.

Lääkäri ompelee hiljaisuuden vallitessa. Ensin rasvakudosta ja lopulta sulkee haavan. Nilkkaa se ei puuduta, vaan ompelee ilman puudutetta. Se sattuu vähän, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tunnen. Lopulta se kysy, yritinkö tappaa itseni. Ei, en yrittänyt.

Kaiken tämän keskelläkään en yrittänyt tappaa itseäni. 

Kun mikään ei ole mitään eikä millään olisi väliä jos ei olisi töitä. Ahdistus hiipii ovenraosta ja leviää lattialle kuin öljy eikä siihen astumista voi välttää. Terät kilisevät malttamattomina rasiassaan enkä voi olla kuulematta sitä. Kun millään ei ole mitään väliä.

Pakkanen puree nenänpäätä ja korvannipukoita kun jätän taakseni jälleen yhden uuvuttavan työpäivän. Ohut lumi narskuu kenkien alla, kun kävenlen ratikkapysäkiltä kotiin ja korkkaan kaljan. Jälleen yksi kuluttava työviikko takana ja loputtomasti edessä. Pöydällä laatikossa odottaa malttamattomana töistä saatu viinipullo, jonka juon ystävän kanssa huomenna, kun millään ei taas ole mitään väliä.

Illat ovat ovat pysähtyneitä ja se valuu ikkunankarmeista hiljaa lattialle. En jaksa välittää. Kukaan ei kuule kuiskauksiani kuitenkaan eikä happi riitä huutamiseen. Kuulokkeista pauhaava musiikki peittää kellon sekuntiviisarin äänen, tik tak, tik tak, mutta se ei katoa koskaan. En jaksa enää riuhtoa, en huutaa enkä huitoa. Ympärillä on vain tyhjyys joka ei täyty.

Lääkäri kertoo miettineensä joka viikko, miten minulla menee. En sano mitään, tuijotan lasittuneesti lattiaa mutta kuuntelen kyllä. Se kiinnittää huomion positiivisiin asioihin, joita minä en enää näe, en ole aikoihin nähnyt. Lääkkeen annosta nostetaan ja soittoaika sitten joskus. Vuodenvaihteen jälkeen minulla ei ehkä ole lääkäriä, ja vaikka mitä koitan itselleni vakuuttaa, se ahdistaa. Se huokaa ja tunnen sen katseen kasvoillani vaikken katso sinne päin. Ovelta huikkaan heipat enkä katso taakseni.

Kalja alkaa nousta päähän ja täyttää vatsaa, eikä sinne jää tilaa iltapalalle. Olen lihavampi kuin koskaan ja vihaan jokaista solua tässä ruhossa. Kuvotan itseäni, mutta muiden edessä kannan itseni kuin ylpeänä ikään, eikä kukaan näe sitä mustuutta joka velloo sisälläni.

Väsymys painaa mieltä ja kehoa mutta minä vakuutan pomolle silmät kirkaana että kyllä minä jaksan. Jaksan mitä vain. Voi kun voisi vain nukkua kunnes kaikki on hyvin. Herätä vasta kun kaikki on paremmin. Kun joku olisi pessyt pyykit, laittanut ruuat, siivonnut ja hoitanut työt siihen asti. Kun joku olisi vienyt roskat ja tehnyt jotenkin tästä kaikesta siedettävämpää.

 Ei pidä valittaa kun on itse aiheuttanut.

Tuuli puhaltaa kuivia lehtiä hiuksiini ja jalkojen alla asfaltti on mustaa kuin noki. Syysilma täyttää keuhkot eikä kukaan enää laske tikkejä vaatteideni alla. Vain Tammi huokaa, se tietää jotain. Ei kaikkea, ei kukaan tiedä. Terapeutti tietää eniten, kaiken, mitä osaan kertoa. On paljon sellaista, mikä ei taivu sanoiksi, eti suostu tulemaan kerrotuksi edes kuiskaten.

Rappukäytävään jää veriset jäljet kun astelen lanssiin ja asunto näyttää teurastamolta. Aamulla joudun jälleen ilmoittamaan, etten pääse töihin tänään, sillä olen tipassa sairaalassa. Lopulta vuoto tyrehtyy eikä jalkaa tarvitse leikata ja minä pääsen kotiin pesemään lattioita. Aika on pysähtynyt, tulevaisuus kuollut ja minä haukon happea viimeisillä voimillani. Joku päivä tämä kaikki on ohi.

Hiki noruu selkää pitkin, olen juuri sopivasti ajoissa. Se soittaa lääkärille, joka tulee hetkeä myöhemmin. Sulla on ollut aika paljon näitä haavoja nyt. En katso sitä silmiin, kun se kyselee. Se puuduttaa huolellisesti vaikka sanon ettei tarvitse eikä se satu yhtään.

Ne ovat ehkä nimenneet minulle uuden hulluuden. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea psykoottinen masennusjakso lukee papereissa ja mun on vaikea uskoa, tai ainakaan hyväksyä, sitä todeksi. En minä ole sairas. Minä käyn töissä ja pesen hampaani. Olkoonkin, että joskus menee kaksi kuukautta niin etten jaksa viedä roskia, tiskata tai vaihtaa lakanoita.

Joskus musta mönjä valuu seinien raoista eikä se saisi tulla. Tiedättekö, se on maailma, jossa epätosi voikin olla totta. 

Kevät on tullut sillä välin kun olen suljettuna. Lopulta niillä ei ole perustetta pitää minua siellä ja pääsen pois. Nurmikko on vihreä kun kävelen pysäkille. Kotona odottaa täysi kaaos, jossa aika on pysähtynyt ja tunkkaiset varjot valuvat seinillä.

Yöllä hoitaja toteaa tylysti, että tuo ei ole tullut kaatumisesta. Se nostaa puntteja ja takinhihoja ja tivaa, onko näitä enemmän. Odottaessa aika on niin hidas. Kotona odotan, että saisin nukkua. Aamulla odotan, että pääsen töihin. Töissä odotan, että pääsen kotiin. Kotona taas odotan, että tulisi yö.

Tämä ei ole uutta, mutta pahempaa ja hallitsemattomampaa. Muutama päivä osastolla ei katkaissut kierrettä, ja sielläkin onnistuin satuttamaan itseäni. Tikit tikkien perään silloin kuin jaksan ne hakea. Aina en jaksa, joskus vain lyön siteen päälle ja annan kehon tehdä sen, mitä sen kuuluu. En jaksa ravita sitä oikein, mistä lääkäri muistuttaa jatkuvasti. Labrat ei ole kunnossa, mutta mä en vittu jaksa välittää.

Ne katsoo että hyötyisin pitkästä jaksosta, mutten voi olla töistä pois. Tilanne olisi toinen, jos mulla olisi toisenlainen työ ja sellainen, mistä en tykkäisi. Mutta minä pidän työstäni ja se on ainoa, millä on väliä.

Jos osaisin lentää, en ehkä lentäisi pois. Missään ei ole parempi. 

Lääkäri on rauhallinen ja itsevarma ja minä istun tuolissa kun se kirjoittaa koneelle ja soittaa puhelun. Vessaan saan mennä kun en laita ovea lukkoon ja lääkäri odottaa oven takana. Punapukuiset miehet tulevat hakemaan ja sitten mennään taas.

Aurinko paistaa ikkunan takana elottomille pelloille, mutta ovi on lukossa enkä pääse pois. Tupakkahuoneen seinään kettingillä kiinnitetty sytkä on melkein irti. Ilmoitan, etten pääse viettämään äitienpäivää mutten kerro, missä olen.

Välillä on vaikea päättää, makaisiko selälteen vai mahalteen. Ne vievät multa myös vyön pois ja antavat lääkettä, joka vaivuttaa syvään uneen. Herätessäni olen edelleen täällä. Lukkojen takana vailla ulospääsyä. 

Terapeutti korottaa ääntään. Ei se vihainen ole, vaan huolissaan. Se tahtoo nähdä kuvia ja sanoo, että pitää mennä lääkäriin, mutta en minä mene. Töissä pomo sanoo, että en tiedä mitä sä vedät, mutta haluan samaa. Uuden lääkityksen kanssa mieliala on parempi ja aika kuluu aivan uskomattoman hitaasti. Ehdin tehdä päivän työt jo ennen päiväkahvia. Aamut ovat kamalan pitkiä ja olenkin usein töissä aikaisin. Ainakin minulla on työ mihin mennä ja mistä tykkään. 

Dragons

Eräänä iltana menen liian pitkälle enkä voikaan enää hoitaa itse kenenkään tietämättä, vaan siivoamiseen tarvitaan kirurgia. Saan kiireellisen lähetteen ihonsiirtoon ja psykiatriselle. Sairaalassa saan viimein levätä, ja silloin kaikki ahdistus ja kipu hyökkäävät. Itken räkä poskella ja hoitaja tuo syömättömän ateriani takaisin eteeni. 

Osastolla ne ottavat minulta kaikki hakaneulat, sytkät ja vyön. Ja aivan syystä. Lääkäri sanoo, että olen jo aikuinen ja pärjännyt tähänkin asti, joten mun pitää ihan itse osata syödä. Saan valmiin tarjottimen eteeni viisi kertaa päivässä, mutta syömättä jättämisestä ei seuraa mitään. Se vain siivotaan pois. Tiedän, ettei sen pitäisi olla niin, mutta salaa olen riemuissani. 

Välissä on ollut kai ihan hyviäkin aikoja, mutta minä olen taas tässä.