Aika kuluu kuolettavan hitaasti ensiavun odotustilassa. Ihmisten puhe soljuu ylitseni tasaisena virtana. Minuun ei edes satu, vaikka haava on suurempi kuin koskaan. 

Eräänä iltana töissä alan itkeä. Itken vuolaasti kaksi tuntia ja pomo istuu siinä metrin päässä minusta lattialla kuten minäkin. Itken pientä virhettä, jonka olen tehnyt. Itken sitä, kuinka uupunut olen tähän kaikkeen. Itken sitä että haluan kuolla. Itken tulevia päiviä ja menneitä. Itken räkä poskella eikä se lopu. Ensimmäistä kertaa kerron pomolle miten mulla oikeasti menee ja se on huolissaan, surullinen ja ehkä helpottunutkin. Pato on murtunut.

Lääkäri ompelee hiljaisuuden vallitessa. Ensin rasvakudosta ja lopulta sulkee haavan. Nilkkaa se ei puuduta, vaan ompelee ilman puudutetta. Se sattuu vähän, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tunnen. Lopulta se kysy, yritinkö tappaa itseni. Ei, en yrittänyt.

Kaiken tämän keskelläkään en yrittänyt tappaa itseäni.