Eräänä lokakuisena päivänä käy niin, että saan unelmieni työn. Lapsuuden haaveeni täyttyy kuin sattumalta, ja eräästä harrastuksestani tulee ammatti. Opiskelut jäävät, kun muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen on pakko tunnustaa itselleen ettei pysty. Treenaaminen jää, sillä työajat ovat sen kannalta hankalat. Minusta tulee yhä löysempi.
Keväällä loppuvat käynnit psykalla. Fyssari ja rate ovat päättyneet jo aiemmin. Koitan päästä terapiaan, mutta terapeuteilla ei ole tilaa. Tie nousee pystyyn. Lääkäri vielä jää, enkä välttämättä ole kovin iloinen siitä. Senkin pitäisi loppua, mutta se jättää minut löysään hirteen varaamalla ajan vielä syksylle. Minulla on siis vielä ns. avohoito, jossa ei saa apua.
Sitä lääkäriä ei kiinnosta. Se on kyllä ystävällinen, mutta sen mielestä en vain ole yrittänyt tarpeeksi päästä terapiaan. Se ei tajua, kuinka valtavasti ylitin itseni jo ottaessani yhteyttä terapeutteihin yksi toisensa jälkeen, ja vastaan tuli aina vain ei. Sen mielestä minun vointiani on liian hyvä, jotta olisin tarpeeksi motivoitunut. Kun kerron sille parhaillaan kenkäni kastelemassa viiltohaavasta, se vaihtaa aihetta eikä enää palaa. Samoin se tekee, kun koitan varovasti kertoa, etten oikein pärjää syömisten kanssa. Koska sitä ei kiinnosta. Se ei halua kuulla, että painoni on pudonnut jälleen niihin lukemiin, jotka saisivat psykan huokaamaan ja sen silmissä olisi jälleen se katse, enkä minä väkisin kerro. Myöskään lääkityksen ei tule puheeksi, joten se ei tiedä, että olen lopettamassa sitä. Jokaisen annoksen pienentämisen jälkeen vieroitusoireet ovat kammottavat. Kesällä jätän sen viimein kokonaan, ja muutamien viikkojen jälkeen maailma lakkaa tärähtelemästä eikä minua okseta koko ajan. Olen vapaa siitä.
Lääkärin jälkeen menen kotiin, mutta E:n painostuksesta suuntaan pian ensiapuun tikattavaksi. Ne eivät usko, kun sanon että kaaduin. Saan kuitenkin siistit tikit eikä kukaan vittuile minulle. Ensiavun lääkäri lähettää tiedon minua hoitavalle taholle, mutta en minä usko että minun ”hoitavaa” lääkäriäni edelleenkään kiinnostaa eikä sitä enää tarvitsekaan kiinnostaa. En välitä enää.
Loppukesästä koittaa lyhyt loma, jonka tarpeessa minä todella olen. Lähden pariksi päiväksi seikkailujen Helsinkiin E:n luokse. Elämä on taas hetken aikaa niin hyvää, vaikka päädynkin keskellä yötä päivystykseen rintaa puristavan ahdistuksen vuoksi. Ne ovat kauhean ystävällisiä siellä, varsinkin kun puhallan alkometriin nollat, eikä niitä haittaa, että olen muualta. Lääkäriä en tapaa lainkaan, mutta hoitaja pitää minusta huolta. Ei ole jonoakaan. Saan Oxaminin ja sitten taas odotamme. Kun pahin puristus kevenee, saan lähteä kun lupaan tulla takaisin jos olo pahenee. Saan vielä toisen Oxaminin mukaan tarvittavaksi, enkä minä riko ihoa sinä yönä.
Kotona vaaka huutaa päivästä toiseen että liikaa, vaikka olemme hivuttautuneet normaalipainon rajoilta merkittävään alipainoon. Peili näyttä vain hieman kulmaa olkapäässä, ja niissä kuvissa näkyvät kylkiluut, kuultavat lupauksina pehmeyden alta, ja niihin kuiskauksen minä takerrun vaikken ehkä haluaisi.
Yhä on kesä, vaikka ilmassa on jo aavistus syksyn tuntua. Puut huojuvat ikkunan takaa ja järveltä käy pohjoistuuli, eikä aurinko enää iltaisin polta. Vaikka tyhjyys nakertaa sisälläni, minä hymyilen sulkiessani oven takanani.
