Haluaisin kirjoittaa teille peilin pinnan

PS. Tervetuloa, uudet lukijat.

Olen palannut kotiin. Pari viikkoa vietinkin enimmäkseen äidin luona synnyinkaupungissani ja kolme päivää (kaksi yötä) rakkaan E:n kanssa Tallinnassa. Meillä oli sopimus, että siellä ei lasketa kaloreita. Syödään paljon hyvää ruokaa ja kaikkea, mitä sattuu tekemään mieli. Alkoholia emme juoneet, mutta muuten railakas reissu. Paino toki nousi, mutta yllättävän vähän. Tämän saan nopeasti pois.

Laimensin tänään hernekeiton niin laihaksi, että sitä tuli kaksinkertainen määrä, ja hyvä niin. Ruokaa riitti koko päiväksi halvalla ja kohtuu vähillä kaloreilla. Keiton lisäksi söin askin Läkeroleja sekä mehujuomaa, jolloin päivän energiasaldoksi tuli 480-490. Ihan ok, vaikka olenkin liikkunut aika vähän. Huomenna syön vielä vähemmän.

Nyt on sellainen tunne, että tämä tulee menemään aika hyvin muuten, mutta ensi viikolla menen taas äidin luo, käymään mummulassa ja isällä, ja kaikissa niissä pitää syödä paljon. Sitä suuremmalla syyllä nämä muutama päivä pitää vetää huolella läpi, niin ei tarvitse tappaa itseään viikon päästä.

Raha ahdistaa ihan perkeleesti. Ruokaan en laita yhtään, en ainakaan omaani nyt vähään aikaan. Ei yksinkertaisesti ole. Koiralle toki ostan, ja siihen se kaikki sitten meneekin. Ahdistaa silti

Minä muistan päivän, jolloin äiti löysi huoneestani piilottamani ruuat. Ei kaikkia onneksi. Siitä nousi kuitenkin sota. Muistan, kuinka äiti itki. Se puhui ja itki. Kantoi ruuat roskiin ja huusi. Minä jätin äidin yksin itkemään. Lähdin ulos ja soitin E:lle. Taisinpa itkeä minäkin.

Siitä on jo vuosia. Kuinka aika liukuukaan. Välissä on tapahtunut paljon sellaista, mitä en muista lainkaan. Muistan laihimmalta ajaltani jotakin, mutten tarpeeksi. Jotenkin se on peittynyt sumuun.

Nyt asun yksin, eikä minun tarvitse piilotella ruokia. Kannan pilaantuneet ja liian vaaralliset ruuat roskiin itse. Ja silti olen lihava. L i h a v a ! En kestä tätä, ja silti syön. Tänään tosin vasta yksi omena, mutta lähdemme E:n kanssa seikkailemaan, ja taidamme ostaa jotakin, mikä tekee minusta possun.

Vihaan itseäni, tätä kuvottavaa lihaa ja etenkin ruokaa.

Minulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Elämäni on tylsää ja merkityksetöntä. Tasaisen harmaata ja yhdentekevää. Aika harva asia merkitsee enä minulle kovinkaan paljoa. En tiedä, mikä on tärkeää. Niin tärkeää, että sillä olisi loppujen lopuksi mitään väliä.

En väitä, ettei kukaan huomaisi, jos kuolisin nyt. Ei, kyllä aika moni huomaisi. Surisikin. Kyllä minusta välitetään ja minä välitän. Entä sitten? Mitä vitun väliä sillä on, jos välitän, kun en kerran välitä tarpeeksi.

Katselen ikkunasta, kun aurinko paistaa, ihmiset elävät omaa enemmän tai vähemmän merkityksellistä elämäänsä. Pieni poika pyöräilee, ehkäpä hänellä on uusi hieno pyörä. Nuorehko äiti työntää vaunuja. Kuvittelen, että hän on vuosia kärsinyt lapsettomuudesta, mutta nyt hän onnellisena työntää esikoistaaan ja haaveilee toisesta lapsesta. Nainen ulkoiluttaa pientä mustaa koiraansa, joka liikkuu vastahakoisesti. Ehkä sen on kuuma. Rumakin se on, se koira. Silti se on varmasti hyvin tärkeä omistajalleen. Ehkäpä ainoa ystävä, joka todella välittää.

Enhän minä oikeasti tiedä mitään toisten elämästä. Hyvä jos omastani. Enkä taida edes haluta tietää. En jaksa oikeasti uskoa, mutta toivon silti, että kaikki muuttuu. Juon kupin kahvia nälkääni ja mietin, josko joskus olisin oikean kokoinen. En tiedä, mitä väliä silläkään on. Tavoittelen sitä, kun ei muutakaan tekemistä ole.

Olen äidillä, joka on täyttänyt tämän maailma ruualla. Otin tavoitteeksi syödä huomisiltaan mennessä kaiken vähänkään himottavan ruuan täältä pois. Olen kai taas liian hyvin kasvatettu heittääkseni äidin ostamaa kallista luomuruokaa roskiin. Olen kuitenkin päättänyt olla ostamatta lisää. Onneksi E tulee tänään auttamaan, niin ei tarvitse sitten loppuviikosta syödä mitään.

Perhe on siis reissussa, ja minä huolehdin eläimistä, kasveista, kodista. Vaan en itsestäni. Olen lipumassa virran mukana. Minne virta kulkeekin, merelle kenties? Viikonloppu on ollut paha takapakki fyysisesti, mutta ajatukseni, maailmani ei onneksi ole muuttunut. En voi kääntää virran suuntaa - en kai koskaan voinut, vaikka joskus uskoin niin.

Minä kaipaan jotakin. En osaa tarkkaan määritellä, mutta yksittäisiä kuvia nousee uniini. Istumme E:n kanssa jossakin korkealla ja syömme irtareita. Meitä naurattaa, koska se on päivän, ei, viikon, ainoa ateria. Poltan tupakkaa, mutten saa savusta kuvioita, kun tuuli vie sen mennessään.
Olen K:n kanssa jossakin, hän istuu, minä seison. Jälleen tupakoimme. Hän huomauttaa minulle siitä, etten ole syönyt koko viikon aikana. Ei hän tuomitse, toteaa vain. Hän tietää, etteivät kommentit auta. Hän odottaa, osoittaa välittävänsä ja meillä on hauskaa. Yhä vielä haluan uskoa, että meillä on jotain yhteistä.
Tai sitten sitä, kuinka makoilemme Nupun kanssa vierekkäin. Tunnen nälkää ja keveyttä ja olen onnellinen.

Useimpiin unelmiini liittyy tupakka. Siitä on vuosien varrella tullut hyvin tärkeä minulle - hyvässä ja pahassa. On niin kaunista mennä tupakalle, kun muut syövät. Rakastan tupakkaa, rakastan nälkää ja sitä keveyttä. Minulla vain on pitkä matka. Pitkä ja paskainen.

Olen lihava ja vihaan itseäni.