Minä muistan päivän, jolloin äiti löysi huoneestani piilottamani ruuat. Ei kaikkia onneksi. Siitä nousi kuitenkin sota. Muistan, kuinka äiti itki. Se puhui ja itki. Kantoi ruuat roskiin ja huusi. Minä jätin äidin yksin itkemään. Lähdin ulos ja soitin E:lle. Taisinpa itkeä minäkin.

Siitä on jo vuosia. Kuinka aika liukuukaan. Välissä on tapahtunut paljon sellaista, mitä en muista lainkaan. Muistan laihimmalta ajaltani jotakin, mutten tarpeeksi. Jotenkin se on peittynyt sumuun.

Nyt asun yksin, eikä minun tarvitse piilotella ruokia. Kannan pilaantuneet ja liian vaaralliset ruuat roskiin itse. Ja silti olen lihava. L i h a v a ! En kestä tätä, ja silti syön. Tänään tosin vasta yksi omena, mutta lähdemme E:n kanssa seikkailemaan, ja taidamme ostaa jotakin, mikä tekee minusta possun.

Vihaan itseäni, tätä kuvottavaa lihaa ja etenkin ruokaa.