Ei se ollutkaan viimeinen kerta, kun näin P:n. Silloin keskiviikkona. Hän nimittäin eilen yllättäen kysyi, kiehautanko teet, jos hän tulee käymään. Eilen olin töissä iltaan asti, joten hän tuli tänään. Ei hän kauaa ollut, mutta ihanaa, että hän kävi. Tuli hyvä mieli.

Se, mikä siinä oli ikävää, oli syöminen. Mummu ja pappa kävi täällä aamulla tuoden kaapit taas täyteen ruokaa, esim. kolmea lajia juustoa. Noh, heidän kanssaan piti aamulla syödä ähkyyn ja ahdistukseen asti, ja sitten P:n kanssa vielä vähän. Onneksi siitä illasta selvisin kohtuullisen vähällä; muutama pala leipäjuustoa raparperihillolla ka yksi kaurakeksi. Joka tapauksessa olen valmis kestämään tämän sen kerran, kun P ottaa itse yhteyttä ja haluaa tavata.

Ja silti vituttaa. Tämä viikko meni tähän asti niiiiiin hyvin. Ja yhdessä päivässä kaikki on pilalla. Saan aloittaa taas alusta. Ja kun se jäisikin siihen yhteen päivään. Mutta ei, täällä on nyt kaapit täynnä sellaista ruokaa, mitä en vain raaski heittää roskikseen. En haluaisi myöskään syödä itsen En tiedä, mitä niille teen. Pahoin pelkään, että syön ne lähipäivinä, ja sitten ei ole itsevihalla enää mitään rajoja.

Minusta ei koskaan tule sitä, mikä haluaisin olla. Ei tätä menoa. Apua!

Ahdistuspaniikki. Olen syönyt tänään n. 650 kcal, ja vihaan itseäni sen vuoksi. Vihaan! Vihaan itseäni, kun en osaa olla normaali mutten kunnolla mitään muutakaan. Vammailen mukamas, mutten tarpeeksi kuitenkaan. Voi kun vain voisin olla joko täysin normaali tai kunnolla sairas, ei tätä välitilassa roikkumista perkeleeeee!

Näin P:n aamulla ehkä viimeistä kertaa yli vuoteen. En tiedä. Hän nimittäin lähtee inttiin ensi kuussa, emmekä varmaan tapaa enää ennen sitä. En tiedä, mitä pitäisi tuntea. Olen luovuttanut hänen suhteensa, mutta silti sydäntä lämmittää aina, kun hän puhuu minulle. Kaipaan häntä jo nyt, mutta toisaalta olen helpottunut, että tilanne on ratkennut nyt ainakin vuodeksi. Tänään hän tosin teki jotain, minkä voin hyvällä syyllä olettaa olleen minun huomioni herättämistä. Mutta miksi hän tekisi niin?

Ystäväni, jota olen tässä blogissa kutsunut vain joksikin kirjaimeksi (enkä nyt jaksa kaivaa esiin, että miksi kirjaimeksi), olkoon tästä lähin Tammi, tuo poika, joka on lähin ystäväni tässä kaupungissa. Hän aina joskus on huomautellut minun syömisistäni, ja olen miettinyt, epäileekö hän jotakin. Tavallaan toivon, että hän tietäisi. Että olisi joku, jolle voisin sanoa, että ruoka ahdistaa, pelkään itseäni ja vihaan myös. Toisaalta toivon, ettei hän tiedä. Miksi salaisin sen hyvältä ystävältäni, joka kerta toisensa jälkeen sanoo ja osoittaa, että välittää minusta ihan oikeasti. Toisaalta miksi kertoisin. En tiedä.  Jotakin ole heikkoina hetkinäni vihjaillut, mutten olen varma, mitä hän on tajunnut.

En ole tyytyväinen itseeni ja elämääni, en ollenkaan. Voisiko linnunluinen Therru rakastaa itseään ja elämäänsä enemmän kuin nykyinen Therru? Muuttaisiko keveys oikeasti mitään? Ja onko sen edes väliä, muuttuisiko mikään, kun en muutakaan voi kuin taistella painovoimaa vastaan.

Olen todennut, että elämä on yksi helvetin suuri valhe, ja ruoka etenkin.

Tänä iltana kuulin käen kukkuvan. Se kukkui enemmän kuin päivässä on tunteja elettäväksi. Minä kuuntelin. Kukkuu-kukkuu-kukkuu-tauko. Tai ehkäpä niitä olikin kaksi.