Vaikka kaikki on niin kamalan hyvin, niin jotain on väärin. En saa siitä kiinni, eikä sen hahmo piirry edes silmäkulmaan, sinne näkökentän rajoille, mihin katse ei koskaan tarkennu. Kuin elämässä olisi varjo tai tahra, joka väistyy, kun siihen katsoo suoraan.
Pessillä on syli, johon käpertyä, sillä on pehmeä kieli ja kädet, jotka tekevät ihmeitä.
Joskus yhä tekee mieli oksentaa, ei ahmia, vaan oksentaa, tuntea se polte kurkussa, suoristaa selkä ja katsoa peiliä punaisiin silmiin. Joskus yhä minun tarinani kuiskiivalua, pyytää tulla kirjoitetuksi punaisella reisiin ja lantiolle, valua punaisena vetenä suihkun lattialle. Joskus yhä minä haluan niin kovasti palata takaisin ja unohtaa, että joskus näin edes unta muusta.
ja kuitenkaan en ole kääntynyt. En vieläkään tiedä, mikä minua pitää pystyssä, mutta helvetin hauras se on.
