Tuntuu kuin eläisin sumussa. En minä tiedä mitään.

Silloin huulipunan ei tarvinnut peittää mitään,sillä hymyilin sen allakin

En ole kauheasti taas ehtinyt kirjoitella teille, rakkaat lukijani. Piisami on melkein asunut luonani viimeiset viikot. En valita, minusta on ihanaa, kun saan haistella hänen tuoksuaan, katsella hänen kasvojaan ja kiehnätä kainalossa. Ainakin enimmäkseen ihanaa.

Piisamilla on minuun lihottava vaikutus. Hänen kanssaan tulee syötyä ohan miten sattuu: leipää, pitsaa, sipsiä, juustoja... Ja olutta. Sitä on kulunut paljon. Mutta tänään emme syö Piisamin kanssa. Olen syönyt n. 500 kcal, eikä enempää tule. Piisamille se on ihan ok, ettei tänään syödä. Minun kokoni ei taida olla hänelle mikään juttu, kunhan se on suunnilleen normaali.

Ja onhan tässä tapahtunut muutakin kuin Piisami. Viikonloppuna olin hienoissa juhlissa edustamassa ainejärjestöäni. Minulla oli kaunis punainen iltapuku ja olin jopa meikannut. Alkoholia kului, humalluin, tanssin, hymyilin. Kaikki oli jotenkin erilaista nyt, kun tiedostin koko ajan, että minulla on oma ihana poikaystävä odottamassa. Ei se häirinnyt yhtään, päinvastoin. Oli jotenkin turvallisempi olo, kun tiesin, etten kuitenkaan päädy kenenkään kanssa sänkyyn. Ei minua kiinnosta muut kuin Piisami. Ehkä minun seksuaalisesti holtittomimmat aikani ovat takana. Ja hyvä niin.

Elämä on kovin erilaista, kun sen jakaa jonkun kanssa. Emme toisiaan asu yhdessä Piisamin kanssa, mutta vietämme paljon aikaa keskenämme. Thdet tuikkivat kirkkaammin, tuuli on raikkaampaa ja kynttilöiden liekit, ne ovat kauniimpia kuin koskaan.

Jos vielä saisin yhdistettyä tähän ahkeran opiskelun (johon en ole koskaan kyennyt) sekä lauhduttamisen, olisin onnellinen.

JA silti välillä ahdistaa. Paljon.