Valkoisen jumalan talossa

Jätin Piisamin. Ja tämä on lopullista. Kyllä minun tulee häntä vielä ikävä, kaipaan häntä nyt jo. Hän halusi vielä yrittää, mutta minä tiedän, että meistä ei kumpikaan muutu, ei ainakaan niin nopeasti, että suhteella olisi mitään toivoa.

Olin täysin varma päätöksestäni, että se on oikein kaikkia kohtaan, vaikka juuri nyt ei ehkä siltä tunnukaan. Olin varma, että se kuului tehdä nyt eikä viikon, kuukauden vuoden päästä. Kyllä se silti sattui. 

Tiedän, että Piisamia sattuu vielä niin paljon enemmän kuin minua.

Nyt olen kotona kolmestaan koiran, ruuan ja itseni kanssa, ikuisesti. Kunnes kuolema meidät erottaa. Viimeksi tänään, heti Piisamin lopullisen lähdon ja monien loukkauksien jälkeen, löysin itseni oksentamasta. Minulla ei ole enää mitään syytä olla viiltämättä ja oksentamatta. Ei tarvitse pelätä kiinnijäämistä. Ei tarvitse pelätä, että satutan Piisamia. En varmaan voi satuttaa häntä enempää kuin olen jo satuttanut. Nyt hän on turvassa minulta.

Polku

 Ehkä minun polkuni on liian kapea kulkea kahden. Joskus se tuntuu liian kapealta yksinkin. Ehkä erottiin Piisamin kanssa. En tiedä, en osaa tulkita häntä, hänen viestejään, hänen hiljaisuuttaan kysymyksiini. Hänen tavaransa ovat vielä täällä, mutta luulen, pelkään, odotan, etteivät kauaa.

Eikä minua oikeasti kiinnosta sanotko olevasi pahoillasi siitä kuinka paska akka olet.

Minä tiedän, että tämä on enimmäkseen minun vikani. En kiistä sitä. En vain enää kestä, en ole vähään aikaan kestänyt juuri minkäänlaista fyysistä kosketusta. Tiedän, että Piisami kaipaa sitä. Tiedän, että on väärin sitoa häntä tällaiseen suhteeseen. Silti en osannut odottaa, että yksi pieni lausahdukseni olisi liikaa. Että sitten hän pakkaisi tarpeellisimmat tavaransa, pörröttäisi lyhyitä hiuksiani ja lähtisi sanomatta mitään. 

Ehkä minä en koskaan varsinaisesti rakastanut häntä, mutta minuun sattuu, kun satutan häntä. Se tieto, että ehkä tämä on oikein kaikille, ehkä näin vain on parempi, ei tee tästä yhtään vähemmän tuskallista.

Enkä minä edes tiedä, onko tämä loppunut. En tiedä, tuleeko hän takaisin tuomaan vai hakemaan tavaroitaan. Mutta mistä minä voisinkaan tietää, kun hän ei osaa sanoa sanaakaan?

En enää koskaan ota ketään.

Ei mitään

Olen kadottanut valon. En näe tulevaisuutta, en muista menneisyyttää, en ole olemassa. Asioita on tapahtunut, mutta kaikki on ei mitään. En tee mitään, mutta nukun suurimman osan vuorokaudesta. Olen kipeä enkä maista mitään, mutta söin silti suklaata. Olen yksin, mutten kaipaa ketään tänne, en nyt.

Tuntuu, että kaikki on lopussa.

Having fun?

Ostin uusia kaloja akvaarioon. Nyt jaksaisin katsella sitä tunteja päivässä, niin maagiselta näyttää eri väristen, kokoisten, muotoisten kalojen käyskentely ja näennäisesti päämäärätön vaeltelu lasin takana. Ostin vielä nuoria, kasvavia kaloja, niiden pitäisi elää vielä monen monta vuotta. Toista kuningasta ei ole tulossa akvaariooni enää milloinkaan, mutta ehkä näin on hyvä. Ei pidä kiintyä liikaa ohimenevään.

Tänään taas oksensin. Onhan edelliskerrasta jo aikaa, melkein viikko varmaan. Pastaa, lättyjä suolaisella ja makealla täytteellä, riisipuuroa. Miksi? Miksi pitää tehdä niin? Kyllä minä ihan tosissaan halusin syödä kaiken sen (tai ainakin luulin haluavani), vaikka tiesin, että tässä käy näin. Tai ehkä juuri siksi. Ehkä juuri siksi uskalsin haluta, kun tiesin, että ne päätyvät sulamattomina pönttöön. Ei ole voittajaolo, ei todellakaan.

Rosaceae

Jälleen synnyinkaupunki, Ramona, käveltyjä kilometrejä. Kummityttö, voi kun sillä on ihana hymy, salaattia tädin kanssa, vähän bussiseikkailua ja paljon juustoa. Olin silti pettynyt, kun en saanut otettua yhteyttä Hopeaan, jota piti tavata myös. En vain saanut aikaiseksi. Yhtä toistakin kaveria piti nähdä, mutta sekin jäi.

Kotona, täällä opiskelukaupungissa, odotti piparkakkutalo, jonka seinät oli kuorrutettu karkilla ja pihamaalla oli lakritsista laattakiveystä. Piha on vielä jäljellä, seinät ja portit katosivat Therrun ja Piisamin sisuksiin. En halua ajatella sitä kalorimäärää kaapeissani.

Yksi positiivinen asia odotti kotona: vaa'an lukema, joka ei ollut noussut. En edes haaveile sen pienenevän, kun käyn synnyinkaupungissa, yleensä se vain kasvaa. Kaikista tuliaisjuustoista, pähkinöistä, suklaasta ja leivistä huolimatta se pysyi samana. Olin onnellinen sen pienen hetken.

Yksi suuri pettymyskin odotti. Akvaarioni suurin, vanhin ja rumin kala oli kuollut. Olihan se jo vanha kuin taivas, mutta minun tietääkseni se oli varsin terve ja hyvinvoiva. Vaikka altaassa on vielä parisenkymmentä kalaa, se tuntuu tyhjältä ilman kuningastaan. Kuinka pieni lohikäärmetyttö voikin kiintyä yhteen kalaan niin paljon, kuinka sellaisen otuksen menettäminen voi tuntua niin pahalta. Ja kuitenkin se tuntuu.

No, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Kenenkään ei tarvitse tietää silmäpaoista sukkahousuissani

Joulu, ihana kamala sosiaalisen suklainen helvetti. Yksi sellainen taas takana, yksi vähemmän edessä. Joulukiloja tuli melkein kaksi, kiitokset siitä minulle. Normaalipainon alarajaa taas kutitellaan. En halua, en! Ja koska jouluna en saanut tarpeeksi suklaata, niin ostin tänään vielä ison konvehtirasian. Ja melkein söinkin. Piisami auttoi vähän ja muutama on vielä jäljelläkin, mutta silti olen syönyt niitä paljon, paljon, paljon liikaa. Vihaan sitä Therrua, joka seuraa minua vuodesta toiseen.

Vuosi vaihtui puolituhdissa humalassa, maha täynnä sipsejä ja opiskelukavereiden ympäröimänä. Ensimmäinen uusi vuosi kun en olekaan perheeni kanssa. Pikkuveli on nimittäin syntynyt joulukuun viimeisenä. Tänä vuonna jätin synnyinkaupunkiin vain hassunhauskan kortin kirjoitettuna vasemmalla kädellä sekä lupauksen lahjasta, joka ilmestyy kauppoihin helmikuussa.

Vuosi on mennyt. En ole parempi ihminen, en paljonkaan laihempi (pari kiloa, ei edes mainitsemisen arvoista). Tietysti voi taas ajatella, että edessä on taas kokonainen vuosi aikaa tulla paremmaksi.

Ostin kauan himoitsemani pinkin sykemittarin. Se viimeistään kertoi minulle, miten helvetillistä on yrittää kuluttaa kaikki syömänsä paska. Päivässä on rajallisesti tunteja, jolloin liikkua. Lisäksi minulla on hävettävän huono kunto (kai?). Ratkaisu: syö vähemmän, senkin saatanan läski luuseri!