Yli viikon kestävän flunssan vuoksi minulla on paljon aikaa kotona. Ihan liikaa aikaa olla tekemättä mitään hyvödyllistä tai järkevää. Välillä täytyy käydä kaupassa, mutta muutoin ei tule poistuttua kotoa. Aika tuntuu pystähtyvän ja ulkopuolinen maailma loittonee saavuttamattomiin.

Minä nukun enemmän kuin vuosiin ja olo on erilainen muttei juurikaan parempi tai virkeämpi. Nukkuminen on kuitenkin hyvä tapa kuluttaa aikaa, vähän kuin voisi hetken verran olla olematta olemassa. Se tuo helpotusta liian pitkiin päiviin, jotka eivät tunnu loppuvan koskaan. 

Vuodesta toiseen minä rämmin tässä turhassa elämässä, joka on jumittunut paikalleen ja kadottanut tulevaisuuden. Vuodesta toiseen minä katselen, kun se mustuus ulottaa lonkeronsa yhä syvemmin kaikkeen, mitä olen ja teen. Ja vuodesta toiseen minä hymyilen, juon kahvia sukulaisten kanssa ja väistän henkilökohtaiset kysymykset, joihin en halua vastata.

Vuodesta toiseen ne katselevat minua hoidossa, ja ihmettelen, miten ne eivät ole heittäneet minua jo ulos toivottomana. Koska sitä minä olen. Terveysasemalla ne jaksavat hoitaa haavojani kerta toisensa jälkeen silloin, kun ylipäätään menen sinne. Usein en mene. Koska mitä väliä? Polille saan hyvin aikoja ja ne jaksavat välittää silloinkin, kun itse en jaksa.

Elämässä on vielä hyviäkin asioita, kuten lemmikit, joita minulla vielä on, satunnainen työ, josta pidän, ystäviä, joita suojelen itseltäni ja kummityttö, josta olen aivan valtavan ylpeä. Silti minä olen tässä. Tässä tahmeassa harmaudessa, perustavanlaatuisesti vääränlaisena ja vailla toivoa.

Yhä vielä minä hengitän vaikka se sattuu, käyn tupakalla ja lasken sekuntiviisarin askeleita, tik tak, ja odotan sitä, että saan ottaa lääkkeet ja mennä nukkumaan. 

Terveysaseman lääkäri kutsuu toisen lääkärin arvioimaan, miten tämä toissapäiväinen haava kannattaa virkistää ja ommella, kun se kuitenkin pitää sulkea. Se puuduttaa hyvin eikä mua juurikaan satu, kun se työskentelee hiljaisuudessa. Tuijotan kattoa enkä puhu mitään. Lopuksi se ohjeistaa, että jatkossa haava kannattaa tulla ompeluttamaan heti eikä vasta parin päivän päästä. En vastaa, mutta mitäpä tuohon edes voisi vastata. En ollut suunnitellut tulevani tätäkään hoidattamaan.

Koko viikko töissä on jo ajatuksenakin raskas, mutta se tuo hetkellisesti täytettä elämään. Hetken aikaa teen jotain, millä on merkitystä. Töiden jälkeen olen väsynyt enkä jaksa tehdä mitään, joten kulutan illat vain olemalla, mikä on omalla tavallaan raskasta sekin. Ehkä vähän riskialtistakin, mutta mehän tiedämme, että minä en ole kovin turvallisuushakuinen ihminen. 

 

Hiljaiset pitkät illat voivat olla niin yksinäisiä, enkä silti edes kaipaa seuraa. Vaikka se mustuus valuu oven alta huoneeseen, en toivo, että kukaan olisi täällä mun kanssa. Katson tyynesti, kun se leviää lattialle ja kastelee varpaat, mutten viitsi edes väistää.

Hetken toivoisin, että olisin humalassa ja voisin liian täydellä tanssilattialla vain tanssia tämän kaiken pois. Kaataa kurkkuun pari shottia liikaa ja tanssia lisää kunnes jalat eivät kanna, mutta ei. Olen hiljaisessa kodissani yksin ja koitan olla ahdistumatta huomenna alkavasta yhdeksän päivän työputkesta. Olkoonkin, että ne eivät ole yleisen määritelmän mukaan täysiä päiviä, niin ero viimeaikaiseen elämääni on suuri. Viitenä niistä yhdeksästä päivästä minun pitää olla yhteiskuntakelpoinen ja osaava. Onneksi loppuina riittää, että olen hengissä, ryömin paikalle ja hoidan hommat itsekseni. Silti mua vähän hirvittää. Hirvittää, vaikka tuo on unelmieni työ ja tiedän olevani hyvä siinä.

Olisipa jossain nyt se kaninkolo, johon voisin ryömiä. 

Yksi kerrallaan pois

Minä menetän yksi kerrallaan syitä pysyä hengissä. Alkukesästä meni koira, tuo kolmessa ja puolessa vuodessa niin rakkaaksi tullut pieni tyttövanhus. Nyt menee lisää täällä asuvia olentoja. Ne sentään vain muuttavat, eivät kuole, mutta sattuu se silti. Kyllä näitä tänne vielä jääkin, mutta yhä vähemmän ja yhä kevyempiä syitä pysyä elossa.

Välillä sattuu niin perkeleesti ja välillä sitten ei tunnu miltään. Se kalsea tyhjyys sisälläni voi olla helpottavaa, mutta se voi olla myös hyvin tuskallista omalla tavallaan. Ihan kuin se verestäisi reunoilta.

Ne jaksavat vielä toivoa, että ketamiini pelastaisi minut ainakin siihen asti, että saataisiin tapeltua Kelasta minulle vlk psykoterapia, traumaorientoitunut sellainen. Minä en jaksa enää toivoa edes sitä. Mutta kyllä minä täällä vielä kahlaan, tänään, ensi viikolla ja seuraavallakin, koska on velvollisuuksia. Ja voi kuinka minä toivoisin, ettei niitä velvollisuuksia olisi.