Yli viikon kestävän flunssan vuoksi minulla on paljon aikaa kotona. Ihan liikaa aikaa olla tekemättä mitään hyvödyllistä tai järkevää. Välillä täytyy käydä kaupassa, mutta muutoin ei tule poistuttua kotoa. Aika tuntuu pystähtyvän ja ulkopuolinen maailma loittonee saavuttamattomiin.

Minä nukun enemmän kuin vuosiin ja olo on erilainen muttei juurikaan parempi tai virkeämpi. Nukkuminen on kuitenkin hyvä tapa kuluttaa aikaa, vähän kuin voisi hetken verran olla olematta olemassa. Se tuo helpotusta liian pitkiin päiviin, jotka eivät tunnu loppuvan koskaan. 

Vuodesta toiseen minä rämmin tässä turhassa elämässä, joka on jumittunut paikalleen ja kadottanut tulevaisuuden. Vuodesta toiseen minä katselen, kun se mustuus ulottaa lonkeronsa yhä syvemmin kaikkeen, mitä olen ja teen. Ja vuodesta toiseen minä hymyilen, juon kahvia sukulaisten kanssa ja väistän henkilökohtaiset kysymykset, joihin en halua vastata.

Vuodesta toiseen ne katselevat minua hoidossa, ja ihmettelen, miten ne eivät ole heittäneet minua jo ulos toivottomana. Koska sitä minä olen. Terveysasemalla ne jaksavat hoitaa haavojani kerta toisensa jälkeen silloin, kun ylipäätään menen sinne. Usein en mene. Koska mitä väliä? Polille saan hyvin aikoja ja ne jaksavat välittää silloinkin, kun itse en jaksa.

Elämässä on vielä hyviäkin asioita, kuten lemmikit, joita minulla vielä on, satunnainen työ, josta pidän, ystäviä, joita suojelen itseltäni ja kummityttö, josta olen aivan valtavan ylpeä. Silti minä olen tässä. Tässä tahmeassa harmaudessa, perustavanlaatuisesti vääränlaisena ja vailla toivoa.

Yhä vielä minä hengitän vaikka se sattuu, käyn tupakalla ja lasken sekuntiviisarin askeleita, tik tak, ja odotan sitä, että saan ottaa lääkkeet ja mennä nukkumaan.