Pisaroita

Ei tule mitään. Ei. Ei paastoa. Oksensin sekä turvaruokia että pukluruokia sekaisin. Kuinka inhottavaa. Siis oikeasti, kaurapuuroa ja tomaattikeittoa. Viis siitä, että mukana oli myös maapähkinävoita, siirappia, voita... Ei ollut edes hyvää, ei yhtään. Vihaan itseäni.

Ahdistaa niin paljon, etten osaa kertoa. En halua kuolla mutten halua elääkään. Tämä kaikki on tätä samaa paskaa päivästä viikosta kuukaudesta vuodesta toiseen enkä minä jaksa enää. En koskaan jaksanut.

Jos vaikka huomenna onnistuisin juomaan itseni hengiltä. Vahingossa tietysti.

There's a time to live, there's a time to die. But no one can't escape the Destiny.

Kevät on melankolian aikaa. Aurinko paistaa, ensimmäiset kevään merkit ovat ilmassa, maassa, ihmisten mielissä. Pöly yskittää ja öisin on pakkasta.

Mutta nyt, antakaa kun kerron teille viikonlopusta, siitä mikä oli ihanaa. Tästä ei ehkä tule aivan tälle blogille tyypillinen kirjoitus, anteeksi ja olkaa hyvät. Poikkeukselliseste kuva ja videot ovat omiani.

Aloitan perjantaista, kun sadan tunnin onnistunut paasto loppui. Onnistuin sammuttamaan herätyskellon ja heräämään niin myöhään, että meinasin myöhästyä hammaslääkäristä. Ehdin kuitenkin nipin napin, mutta paasto vähän venyi, kun en ehtinyt aamulla syödä enkä edes juoda joka-aamuista piparminttuteetäni.

Oliivisilmäisen tädin parina oli taas joku uusi tyttö. Yksi ikävä reikä paikattiin ja siinä sivussa toinen suupieleni repesi vähän, minkä huomasin vasta iltapäivällä, kun puudutus meni ohi. Suu tuli muutenkin vain kipeämmäksi enkä pysty pureskelemaan kunnolla vieläkään. Se ei valitettavasti estä syömästä liikaa. No, takaisin hammaslääkärin huoneeseen. Syömishäiriötyöryhmältä ei ollut vielä tullut vastausta, joten asia ei edennyt lainkaan. Olin kyllä helpottunut, mutta myös hieman pettynyt. Tietysti haluaisin suuni pysyvän paremmin kunnossa, mutten voi hoitaa sitä oikein, jos en tiedä, mikä on oikein. Toiseksi olin ehkä salaa toivonut - mitä en oikein uskalla myöntää edes itselleni - että jotain tapahtuisi. En oikein osaa sanoa, että mitä, asia on liian vaikea edes ajatella selkeästi. Mutta tiedättekö sen tunteen, sen tietyn turvallisuudentunteen, kun joku tietää, joku "aikuinen", etten ole ok, että teen pahaa itselleni joka ikinen päivä elämäni loppuun asti.

Meinasin perjantaina syödä itseni hengiltä, tai siltä minusta ainakin tuntui. Ehkä se ei oikeasti ollut niin. Söin hirveän määrän, siis koko vuuallisen hirssipuuroa, joka oli ollut yön uunissa. Lisäksi koko paketillinen raejuustoa. Hetken päästä huuleni olivat siniset ja kädet myös. Aivan siniset. En voinut katsoa varpaita tai muuta ihoa, koska oli niin kylmä, etten pystynyt raottamaan vaatekerroksiani. Ahdisti, puristi ja oli paha olo. Hetken luulin oikeasti kuolevani.

Tänään rikoin oksennuksettoman putkeni komeasti kahdella kierroksella ranskanleipää maapähkinävoilla ja vadelmahillolla, suklaapatukoilla, kokoelmalla erilaisia jäätelöitä, oliiveilla ja fetalla, päärynäriisillä... Ai että tuntui mukavalta, kun suupieli on valmiiksi rikki ja repeää auki joka kerta, kun avaan suutani kunnolla. Muutenkin niin ihanaa. Muistin sentään leikata kynnet, niin ei ole kurkku niin verillä. Helppoa se oli kuitenkin, liian helppoa. Tästä alkoi viidenkymmenen tunnin paasto ja vapun jälkeen seuraava.

Basisti on muuten aivan jumalattoman komea mies.

Takaisin eiliseen. Synnyinkaupungista ei ole paljon kerrottavaa, mutta eilisillasta ehkä on. Olin jälleen konsertissa, tällä kertaa täällä opiskelukaupungissa. Isoveli tuli myös ja oli täällä yötä. Konsertti oli taas hieno, yksi niistä harvoista asioista, jotka nykyään saavat minut hyvälle mielelle ja onnentunteen edes hetkeksi virtaamaan suoniin. Musiikissa, valoissa, siinä tilanteessa, on taikuutta. En kehdannut ryysiä aivan eturiviin sotanorsun kokoisena raskaasti teräsvahvikkeisissa maihareissani, sillä keikka oli ikärajaton ja eturivi täynnä alaikäisiä faneja. Kuitenkin pääsin riittävän eteen. Basisti tunnisti minut samaksi tytöksi, jolla oli synnyinkaupungissakin suuri punainen rusetti päässä, se sama, joka oli eilenkin. Sitten se basisti moikkasi minua.

Ja sitten video. Nauttikaa hienosta laadusta, blogger kun tykkää tehdä noista suttuisia.

Ja loppuun vielä video samasta kappaleesta kuin viikko sitten. Tämä viimeistään paljastaa osalle teistä opiskelukaupunkini, mutten välitä.

Rakkaudella, Therru.

Siinä maalauksessa horisontit tanssivat

Tänään tein koiran kanssa reilun 40 minuutin "aamu"lenkin. Loppupuoli lenkistä oli jännittävä. Yritin tarkentaa katsettani huojuvaan horisonttiin naulitakseni sen paikoilleen, mutten onnistunut. En saanut tarkennettua katsettani niin kauas ja maisema jatkoi keinumistaan. Tällä kertaa hiki ei ollut kylmää, sillä minun oli kuuma. Katselin sitten tietä edessäni, vaikka sekin tuntui kummallisen epävakaalta. Rappukäytävän portaat olivat aivan tavallisen epämiellyttävät.

Aloitin sunnuntai-maanantaiyönä sadan tunnin paaston. En uskalla julistaa, että onnistun tässä, mutta parhaani teen. Olenhan tehnyt sen ennenkin varsin onnistuneesti. Sallin veden, kahvin ja teen lisäksi pieniä määriä mehua, joitakin hiilihapotettuja juomia sekä sokerittomat kurkkupastilli tarpeen mukaan, kunhan kalorit pysyvät pieninä. Tänään ongelmaksi muodostui kasvisliemi. Tunsin, kuinka kehoni kirkuu suolaa, ruokaa vaikken tunne nälkää, mausteita, jotain muuta kuin teetä, kahvia, vettä. Mietin pitkään, että saako paaston aikana juoda kasvislientä. Lopulta päätin sallia sen, sillä olo paranee suolan myötä ja kasvisliemi on ehkä ainoa järkevä tapa saada sitä nyt. Keitot eivät käy enkä aio syödä suolaa sellaisenaankaan, vaikka sain sunnuntaina isältä vaniljasuolaa (!!).

Valmistin sitten yhdestä kuutiosta ja reilu puolesta litrasta vettä tuota suolaista juomaa. Mukissa lillui rasvaa, vihreänkeltaisiä läikkiä nesteen pinnalla, ne tarttuivat mukin reunoihin kiinni ja kiilsivät ilkeästi. Sain juotua neljä desilitraa tuota rasvapommia. Enempää en vain saa alas, kun mielessä lilluu se rasva, joka tarttuu kitalakeen, valuu mukin laitoja pitkin ja myrkyttää ilmaa. Lasken kuitenkin kokonaisen liemikuution mukaan kalorit. Harmittaa. Olin ajatellut, että jos olen kiltti tyttö, niin saan laittaa illalla teehen hunajaa, mutta nyt joudun miettimään asiaa uudelleen.

Mutta miksi tämä kaikki? A) Synnyinkaupungissa kaikki meni taas aivan vituilleen ja tulin valaana takaisin. B) Perjantaina on hammaslääkäri. Jos oliivisilmäinen täti kysyy, niin haluan voida rehellisesti sanoa, etten ole oksentanut tällä viikolla. Valitettavasti nestepaasto on ainoa varma keino välttää se. Edelliset viikot ovat olleet niin hulvattomia oksennusbileputkia, että nyt on pakko saada se kierre katki. Tai no mikään pakko ole, mutta olisi mukavaa vaihtelua olla välillä oksentelematta. Vaikka se tarkoittaisi syömättä olemista.

Vaikeaa tulee siinä vaiheessa, kun loppuviikosta pitää taas tehdä leipää.

Elämäni yöt

Tämä on 200. tarina, jonka tänne kirjoitan. Sugar ehdotti historiaani, joten tartuin siihen. Tämä on tarina elämästäni sellaisena kuin sen nyt näen. Saatan jättää pois asioita, joita en pidä tärkeinä ja toisaalta korostaa sellaisia, jotka ovat muodostuneet tärkeiksi vain minulle ja ehkä vasta viime aikoina. Tapahtumat tulevat ajallisesti oikeassa järjestyksessä, mutta mitään muuta logiikkaa en lupaa. Tarina on pitkä, joten jos olet kiireinen, niin ehdotan, ettet aloita lukemista juuri nyt.

Kuvat ovat itse ottamiani (paitsi se, jossa olen itse, se on äidin ottama).

Varmasti kaikki, jotka ylipäätään tuntevat minut, tunnistavat viimeistään tästä kirjoituksesta. Jos näin käy, niin kerrothan minulle, kiltti.

Minä synnyin syksyllä 1990 synnyinkaupunkini keskussairaalassa perheeni toiseksi lapseksi. Äiti ja isä olivat tuolloin 21-vuotiaita ja isoveljeni täytti kolme vuotta vähän syntymäni jälkeen. Olin vahinkolapsi, mutta äiti ihan oikeasti toivoikin toista lasta, mielellään tyttöä. Isä puolestaan painosti äitiä aborttiin loppuun asti. Tämän äiti kertoi joskus,  kun oli tosi vihainen.

Olin haastava lapsi. Olin kiukkuinen ja äänekäs, ilmeisesti myös älykäs ja opin huomattavan aikaisin puhumaan. Opin kävelemään vasta yli puolitoistavuotiaana, mutta siinä vaiheessa puhuin kokonaisia lauseita kaikissa aikamuodoissa. Vuoden vanhana fyysinen kasvu pysähtyi, eikä vieläkään tiedetä, miksi. Yli kaksivuotiaana olin vuoden vanhan kokoinen.

Ensimmäiset muistoni ovat vuodelta 1992, kun sain ensimmäisen näkyvän arpeni kasvoihin. Myöhemmin niitä tuli lisää. Muistan terveyskeskuksen turkoosin suojakankaan ja tikit, jotka ompelivat suuni lähes kiinni ja kulkivat poskeni sisäpuolta pitkin koko suun matkalta. Muistan tomaattikeiton, joka oli ainoa lämmin ruoka, joka mahtui tarpeeksi ohuen pillin lävitse, sekä naapurin rouvan (isoäitini sisko), joka kävi katsomassa kun yritin syödä ituja.

Mieleeni nousee ensimmäisten viiden vuoden ajalta kuvia, joita en osaa laittaa järjestykseen, joista ei saa kunnolla kiinni. Muistan, kuinka äiti tuli itkien saunaan minun ja isoveljen luokse. Isä tuli perässä ja sillä oli kirves kädessä. Kerran äiti pakeni naapurin pihaan (ja minä tietysti mukana sydän pyhää kiukkua täynnä) koska isä oli taas inhottava, söimme herneitä palkoineen ja äiti itki. Ja joskus isä pesi minun suuni saippualla, koska isoveli oli ollut tuhma, saippua poltti. En kuitenkaan muista pelänneeni isää koskaan, mutta muistan vihanneeni syvästi, koska se satutti äitiä. Olen aina ollut äidin tyttö ja olen edelleen. Nykyisin välit isään ovat tosi hyvät, joskaan ei läheiset. Isä on sisäänpäinkääntynyt ja eristäytyvä ihminen, enkä usko, että sillä on edes ketään läheistä ihmistä. Pari vuotta sitten sain tietää olevani isän mittapuussa tosi läheinen, kun hän esitteli minulle kaikkein pyhimmän, keittiöveitsensä. Hän on siis kokki, ja täytyy myöntää, että aivan huipputasoa vielä.

Olin 4- tai 5-vuotias, kun isä lähti Pohjois-Saksaan töihin. Mummula oli ollut Saksassa jo jokusen vuoden sitä aikaisemmin, mutta aivan äärimmäisessä etelässä. Pohjoisessa keräsin simpukoita hiekkarannoilta, kannoin hiekalle jääneitä meduusoja takaisin mereen, opin lennättämään leijaa ja syömään kolmen minuutin munan oikein sekä kutsumaan viereisen huoneen kiukkuista rouvaa lohikäärmetädiksi.

Esikoulusta olin syksyn pois, kun äiti meni Baijeriin töihin ja minä menin mukaan. Voin rehellisesti sanoa, että se oli elämäni onnellisinta aikaa. Oli maaseutu ja maatilan eläimet, oli Baijerin metsät, vapaus, yksinäisyys ja vuoristopuroja, joihin "putosin" vaatteet päällä, koska kipeänä ei saanut mennä uimaan. Oli lähteitä ja linnojen raunioita, lehmiä joiden utareet sai lypsää tyhjiksi, koska lypsykone oli huono ja vasikoita, joiden kanssa juosta laitumilla. Isä oli Sveitsissä töissä ja kävi meitä tapaamassa aina vapaapäivinään. Minulle isä toi karkkia, sellaisia, mitä Suomesta ei saa, enkä minä muutenkaan ollut tottunut saamaan karkkia, joten kourallinen makeaa oli taivas.

Kiukkuisia otuksia.

Alhaalla laaksossa oli maatila, joka teki pienen Therrun onnelliseksi.

Baijerista matkustimme isän luokse Sveitsiin. Emme voineet äidin kanssa mennä syömään ravintolaan, jossa isä oli töissä, koska emme omistaneet tarpeeksi hienoja vaatteita. Sain syntymäpäivälahjaksi maailman kauneimman huuliharpun, joka on vieläkin ehjä. Ratsastin norsulla eläintarhassa ja silittelin sarvikuonoja. Menin liian lähelle vihaista leijonaa eikä minua pelottanut. Niitä muita pelotti kyllä.

Sveitsistä palattuani havaitsin, että olin liian lihava. En koskaan unohda niitä viininpunaisia housuja, joissa reiteni levisivät esikoulun tuolille valtavina, niin suurina, ettei näkkärin päälle saanut laittaa voita, ei ainakaan paljoa.

Kun isä tuli Sveitsistä takaisin, se muutti omaan asuntoon. Se ei ollut minusta mitenkään kummallista, olihan isällä työpaikka muualla ja olin tottunut jo siihen, ettei isä ole kotona, isällä on oma koti. Vanhempani siis erosivat. Se tapahtui nätisti, vailla suuria riitoja, eikä se ole koskaan tuntunut minusta mitenkään pahalta tai oudolta, ei yhtään siltä, että perhe olisi hajonnut.

Jonkin verran eron jälkeen äiti tapasi pikkuveljieni isän, joka oli jo lupaava pieni narkkarinalku. Narkomaanihan ja pikkurikollinen se mies on edelleen, joskaan ei mikään alku enää. En nähnyt sitä lapsena, mutta nyt mietin, kuinka surullista se on, kun niin hyväsydämisestä ihmisestä (sillä sitä hän todella oli) tuli sellainen. No, tämäkään mies ei ole pyörinyt kuvioissa enää kymmeneen vuoteen. Hän muutti kuitenkin elämäämme suuresti: sain ensimmäisen pikkuveljen ollessani 7-vuotias ja toisen puolitoista vuotta myöhemmin. Nyt ne ovat jo 13- ja 15-vuotiaita teinipoikia, molemmat minua pidempiä.

Koulusta ei ole kovin paljon kerrottavaa. Minusta se oli helppoa eikä kuitenkaan tylsää, minulla oli kavereita ja opettaja, joka pärjäsi minulle, vaikken ollut helppo. Näin jälkeenpäin ajatellen luulen, että minua on yritetty kiusata, mutta hukkaan meni hyvät kiusaamiset, kun en tajunnut tulleeni kiusatuksi. :D

Tätä en muista, mutta siitä on merkintä potilasasiakirjoissa: Kolmannella luokalla olen avautunut terkalle, että tiedän olevani lihava. Merkinnän mukaan olemme keskustelleet siitä, että ihmiset ovat eri kokoisia ja näköisiä ja saavatkin olla. Neljännellä luokalla jouduin painokontrolliin (terkka oli vaihtunut, ja nämä tapahtumat minä muistan), koska paino oli kasvanut pituutta nopeammin. Meistä viidestä tytöstä, jotka siellä kävimme pari kertaa, tiedän ainakin kolmella puhjenneen syömishäiriön. Äiti laittoi niille käynneille stopin nopeasti, sillä runsaasti liikkuva ja terveellisesti syövä lapsi saa olla vähän pyöreä ilman, että siitä on mitään haittaa kenellekään. Seuraava merkintä onkin viidenneltä luokalta, että painon ja pituuden suhde on tasoittunut.

Viidennella luokalla unelmani kävi toteen ja sain koiran. Se oli kaunis ja ihana, rakastin sitä aivan valtavasti. Se oli kuitenkin vaikea, ja vaikka olin jo siinä vaiheessa varsin kokenut koirien kanssa, niin tämä oli jo liian haastava minulle. Ilmeisesti oli epilepsia sekä erittäin haastava luonne, arka ja etenkin kohtauksen lähestyessä erittäin arvaamaton. Neljä vuotta myöhemmin koirasta luopuminen teki niin kipeää, etten tiedä, onko minuun koskaan sattunut niin paljoa.

Yläasteajat olivat tupakointia, sekä pärjääämistä koulussa että lintsaamista, hevimusiikkia ja yhdeksännellä luokalla mukaan tuli ensimmäiset epämääräiset ihmissuhteet. Oli aikuisia miehiä pari kappaletta, jotka himoitsivat nuorta lihaa. Minä annoin seksiä ja sain siitä hyvästä muita palveluksia ja hyödykkeitä. Mukaan tuli ensimmäinen seurustelusuhde (ihan sopivan ikäisen pojan kanssa), mutta se loppui lyhyeen, sovussa kuitenkin. Peruskoulusta lähdin vähän päälle ysin kesiarvolla saman koulun lukioon. Olin oppinut piilottamaan ruokaa, tupakoinut ruokatauot ja lukenut Ihanan meren.

Onneksi oli myös uusi koira, tämä nykyinen, jota ilman en varmasti olisi tässä nyt kertomassa teille tarinaani. Äiti ei enää kestänyt katsella minua ilman koiraa, vaillinaisena, yksinäisenä ja elämänsisällön menettäneenä teininä, jolla oli taipumusta kaikenlaiseen pahantekoon. Koira auttoi kaikkeen siihen heti, kun olin valmis yrittämään uudelleen.

Aloitin nelivuotisen lukioni syksyllä 2006. Maailma ei ollut vielä läpeensä paha, vaikka tiesin, mitä nälkä on, mihin kaikkeen seksiä voi käyttää ja miltä tuntuu tulla hylätyksi. Koulu oli tyydyttävää elämässä mukavasti jännitystä. Oli valvottuja öitä, ruokapäiväkirjoja ja kymppi plussia kirjallisuusesseistä. Plussa oli myös raskaustestissä, mutta siitä olen jo joskus kertonut teille, ihmisen alusta, joka oli peräisin hyötysuhteesta (joka osittain perustui siihen, etten osannut sanoa ei) isääni vanhempaan mieheen ja joka meni kesken ennen kuin kohtalo oli sinetöity.

Tuli koulutöitä ja projekteja, pettymyksiä ja itkua mutta yhä kymppejä ja ysejä, pari kasiakin. Oli kouluterveydenhoitaja, joka toivoi etten tupakoisi, papereissa luki "hoikka nuori nainen". Ensimmäinen oksennuskerta oli takana, mutta sen pyyhkisin pois, jos voisin. Oli ystävä, Violetta, joka oli yrittänyt itsemurhaa ensimmäisen kerran, ja jonka ainoa ystävä minä olin. Iltaisin menin bussilla sinne, missä oli akuuttipsykiatrian osasto 5 (vai oliko se 7?) ja vein ystävääni puistoon. Seuraavana vuonna oli toinen ystävä, joka jäi bussin alle ja kuoli. Samalla oli naispääosa Macbethissa alkuperäisikielellä, oli kylmät sormet ja kaverille syötetyt eväät, yhdeksästä yhdeksään koulupäivät ja laulutunnit, joiden aikana opin, että minussa on jotain kaunista, jotain herkkää. Sen minä oksensin ja tupakoin sitten raajarikoksi. Äiti pakkasi evääksi joskus salaattia, joskus leipää ja ituja. Salaatit söin joskus, leipää en juuri koskaan ja idut melkein aina, mutta ne piti laskea ensin. Oli äärettömän tärkeää, montako mungopavunitua oli ja montako linssinitua. Oli vielä muitakin ituja, nekin piti laskea, että ne saattoi syödä. Samaan aikaan terveystiedon tunnilla käsiteltiin syömishäiriöt vartissa ja minä nauroin salaa ja räkäisesti itsekseni.

Lopusta luokioajastani ja sen jälkeisestäkin te jo tiedätte oleellisen. Burn outin partaalla horjumisen ja K:hon tutustumisen, E:n löytämisen ja sen, että luokanvalvojani oli kyynel silmässä avautunut minusta ja E:stä opettajainkokouksessa, kun ne tytöt ei oikein suostuneet syömään viikon luokkaretkellä. Varsinkaan Therru, joka ei oikeasti tullut edes ravintolaan mukaan, se passitettiin sitten kotisuomessa terkalle ja lääkärille, labroihin, EKG:hen, sisätautipolille ja nuorisopsykiatriselle. Siitä eteenpäin, rakkaat lukijani, te tiedätte enemmän kuin luokanvalvoja tai äitini. Te tiedätte, että lopetin sen leikin parin kuukauden jälkeen, koska olin lihonut liikaa ja sellainen rumba tuntui muutenkin järjettömältä.

Abivuonna viiltely meinasi karata käsistä ensimmäisen kerran. Muutama naarmu minulla oli jo valmiiksi, mutta tuona vuonna tein melkein kaikki nykyisistä raidoistani. Keväällä 2010 kirjoitin ylioppilaaksi keskimäärin keskivertoarvosanoilla, joiden sarjasta puuttuu vain i ja e, a tuli tuplana ja m triplana. Lukion päättötodistus oli kauniimpi, 131 kurssia, tanssidiplomi (vain arvosanalla 4) ja enemmän kymppejä kuin kaseja, kasia huonompaa ei yhtään. Siitä oli hyvä jatkaa yliopistoon, tai niin minä luulin silloin.

Pääsin pariinkin yliopistoon. Valitsin tien, jonka kuvittelin johtavan unelmaani, fyysikon ammattiin. Niinhän ei käynyt, kuten tiedätte. Mutta ehkäpä minun ei ole tarvetta kertoa tässä enempää nykypäivästä tai lähimenneisyydestä, ne tarinat löytyvät mapista ö (sivun oikea laita). 

Lopuksi vielä video viime viikonlopulta (ensi lauantaina uusiksi!): 

Heisenbergsche Unschärferelation

Ajattelin, että tänään voisi olla se toinen päivä tähän reilun viikon sisään, kun en oksenna. En halua ajatella hampaitani. Vaikea vain olla ajattelematta, kun jomottaa. Ja aina nostaessani päätä pöntöstä mietin ensimmäisenä hampaitani, etuhampaiden koveraa takapintaa, osittaista läpinäkyvyyttä ja niitä pystysuuntaisia juovia, jotka ovat vahvempia kuin ennen.

Olen leiponut kuin viimeistä päivää, viikon verran melkein pelkkiä viimeisiä päiviä. Patonkia, leipää, Hermannia, pitsaa, piirakkaa, kreikkalaista leipää ja täytekakun (päällä helvetin herkullinen suklaakuorrute). Yli puolet hereilläoloajastani menee kevyesti leipomiseen, loput tiskaamiseen, reseptien lukemiseen, suunnitteluun, syömiseen, oksentamiseen ja muuhun mukavaan. Rakkaat ystäväiseni, luulenpa, että minulla on ongelma.

Tämä kaikki saa minut jo välttelemään kavereitakin. Opiskelukaveri Jänis oli täällä perjantaina leipomassa kanssani (hänelle synttärikakkua, lauantain bileisiin pitsaa ja vähän kaikkea muutakin). Suurimman osan ajasta vain toivoin, että Jänis menisi pois, vaikka se on kaveri. Uskoin pääseväni pian oksentamaan ja kouluasiatkin painoivat pahasti päälle, joten kun kävi ilmi, että Jänis aikookin jäädä yöksi, meinasin purskahtaa itkuun. En voinut oksentaa. Olin vihainen sekä itselleni että Jänikselle, mutta nielin pettymyksen kyyneleeni ja ahdistukseni, joka oli niin mustaa ja paksua, etten saanut henkeä, ja menin parvekkeen kautta nukkumaan. Aamulla heräsin niin, että rintaa puristi ja vihloi. Nyt en halua nähdä Jänistä, vaikka se yrittää tulla mahdollisimman pian taas kylään. Hetken aikaa inhosin kaveriani sen vuoksi, etten voinut toteuttaa pahuuksiani rauhassa.

Lauantaina oli Nupun läksiäiset, se menee kesällä kauas pois. Siellä söin taas liikaa ja joinkin ihan riittävästi. Ja näin sellaisen naisen, johon olisin rakastunut oikopäätä jossain toisessa ajassa ja paikassa. Nyt vain nautin hänen seurastaan ja mietin haikeana sitä, että hänkin lähti kauas pois. Olenhan minä hänet pari kertaa aiemminkin tavannut, mutta nyt se tunne iski.

Eilinenkin oli saksanesitelmän tekemisen ohella pelkkää ruokapahuutta, vaikka rahaa ei olisi sellaiseen. Ei sillä, että hampaitakaan olisi enää yhtään enempää syövytettäväksi, mutta olen paha ihminen, enimmäkseen itselleni.

Tänään kokeilen taas sitä ainoaa keinoa olla oksentamatta: olla syömättä. En halua tavata enää ketään, etten joudu syömään, en lähteä mihinkään, ettei pahuus valtaa minua. Haluan nauttia teen täyttämästä tyhjästä vatsastani ja siitä ajatuksesta, että pian tämä on ohi. Sen täytyy olla. Ennemmin tai myöhemmin pettää joko pää tai keho ja sitten minun ei tarvitse enää koskaan palata.

Maailma on painava ja paha, mutta minä olen vielä pahempi, vielä painavampi.


 PS. Seuraava postaus on 200. Jos tulee kuningasideoita siihen, niin saa kertoa. Jos ei tule, teen aivan tavallisen huonon tarinan kuin aina ennenkin.

Lyhyestä virsi kaunis

Kirjoitan pari viimeaikaista asiaa epäloogisessa järjestyksessä ennen kuin juoksen pikaisesti käymään synnyinkaupungissa. Koska rahaa on aivan liikaa, niin täytyyhän sitä ainakin neljä junamatkaa viikossa tehdä?

Pääsiäinen oli helvetti, vielä paljon pahempi kuin osasin edes olettaa. Ei enää koskaan sellaista, en ole vieläkään toipunut. Vielä on yksi kilo tiputtamatta pääsiäiskiloista, joita tuli monta. En vieläkään ymmärrä, miten se oli edes mahdollista, kuinka paljon ihmiseen mahtuu ruokaa ja miten paljon voi paino nousta viidessä päivässä. Pitkästä aikaa harkitsin ihan oikeasti itseni vakavaa, nopeaa, veristä satuttamista. Harmikseni (mutta onnekseni?) tarvittava välineistöni ei ollut mukana, joten täällä minä vielä olen.

Tein kaksi taikinajuurta. Miksi? Leipä on varmaankin se ruoka, johon suhteeni on kaikkein monimutkaisin. En halua syödä leipää, vihaan sitä, rakastan, himoitsen ja tiedän samalla, että pitäisi syödä ja haluankin syödä sitä. Se ei ole turvaruokaa mutta harvoin myöskään niin hyvää, että sitä kannattaisi ahmia. Tai on se, mutta asia on liian monimutkainen, jotta voisin ymmärtää sitä itsekään. Eilen leivoin ensimmäisen leipäni ruishapanjuureen. Söinkin sen suurimmaksi osaksi ja oksensin tietysti. Se siitä, sama kierros vehnäjuuren kanssa varmaan loppuviikosta. Ja Hermanni-kakun.

Keskiviikkona on vuoden kovin ryyppytapahtuma tiedossa: Ynnän appro, jonne on vissiin tulossa tuttuja aika monesta kaupungista. Suoritan Laudaturin, joka tarkoittaa 18 annosta alkoholia yhdessä illassa. Vuosi tai kaksi sitten se olisi ollut lastenleikkiä, mutta nyt olen ollut ryyppäämättä liian kauan ja painan vähemmän kuin viimeksi ryypätessäni, joten tästä ei hyvä seuraa. Hyvä jos selviän hengissä. Onneksi osaan oksentaa, jos muistan ja raaskin. Viina on kallista.

Perjantaiaamuna sain yllättävän viestin iPuhelimeeni. K muisti minut. Hän olisi tarvinnut minua erääseen työasiaan. Siihen, missä minä olen paras, jopa parempi kuin entinen kemianopettajani. K olisi siis tarvinnut minua pitämään ilmeisesti kemiantunnin lukiolaisille. Valitettavasti jouduin kieltäytymään, sillä olin väärässä kaupungissa ja menossa tenttiin, jota ei enää voi uusia. Mukavaa, että K muisti minua edes silloin, kuin olisin ollut hyödyllinen. Tuli kuitenkin paha mieli, kun en voinut mennä tekemään sitä, mikä oli ehkä niitä viimeisiä terveen minäni intohimoja. Tai en minä silloin enää terve ollut, mutta minussa oli vielä jotain, mikä oli minua itseäni.

Huomaan käyttäväni lähes päivittäin useita tunteja ruokaan. Suunnittelen, teen kauppalistoja, käyn kaupassa, teen esivalmisteluja, valmistan, syön, mahdollisesti oksennan ja lopuksi tiskaan. Mittaan, punnitsen, lasken määrät ja kalorit ja kirjaan kaiken tarkasti ylös. Ja käytetty aika vähintään kaksinkertaistuu, jos lasketaan mukaan ruokablogien lueskelu ja hyvien reseptien etsiminen. Olen aivan koukussa pariin leipäblogiin. Viime yön unet jäivät kaksi tuntia lyhyemmiksi, kun suunnittelin makeisia Pandan sivuilla. Edellinen yö lyheni leipäreseptien vuoksi. Sitä edellinen oksentamisen vuoksi.

En tiedä, miten saan rahat ja ajan riittämään muuhun kuin ruoka-asioihin. En ehkä saakaan.

Olen yhä useammin ajatellut avun hakemista. Ajatellut, en harkinnut. En uskalla enkä kehtaa, en usko, että tämä voisi enää muuttua. Olen jumittunut jonnekin sairauden elinkaaren puoliväliin, kärsin ja nautin oireista, välillä toivon parempaa kuitenkaan kykenemättä luopumaan mistään tähän liittyvästä. Unelmani, pelkoni, rituaalini, kaikki liittyy tavalla tai toisella syömiseen, paastoamiseen, ruuanlaittoon ja muuhun tärkeään. Olen nähnyt toistuvasti unta lakritsista.

Häpeä ja ahdistus ovat liikaa kestettäväksi.

Etuhampaita on vähän vihlonut.