There's a time to live, there's a time to die. But no one can't escape the Destiny.

Kevät on melankolian aikaa. Aurinko paistaa, ensimmäiset kevään merkit ovat ilmassa, maassa, ihmisten mielissä. Pöly yskittää ja öisin on pakkasta.

Mutta nyt, antakaa kun kerron teille viikonlopusta, siitä mikä oli ihanaa. Tästä ei ehkä tule aivan tälle blogille tyypillinen kirjoitus, anteeksi ja olkaa hyvät. Poikkeukselliseste kuva ja videot ovat omiani.

Aloitan perjantaista, kun sadan tunnin onnistunut paasto loppui. Onnistuin sammuttamaan herätyskellon ja heräämään niin myöhään, että meinasin myöhästyä hammaslääkäristä. Ehdin kuitenkin nipin napin, mutta paasto vähän venyi, kun en ehtinyt aamulla syödä enkä edes juoda joka-aamuista piparminttuteetäni.

Oliivisilmäisen tädin parina oli taas joku uusi tyttö. Yksi ikävä reikä paikattiin ja siinä sivussa toinen suupieleni repesi vähän, minkä huomasin vasta iltapäivällä, kun puudutus meni ohi. Suu tuli muutenkin vain kipeämmäksi enkä pysty pureskelemaan kunnolla vieläkään. Se ei valitettavasti estä syömästä liikaa. No, takaisin hammaslääkärin huoneeseen. Syömishäiriötyöryhmältä ei ollut vielä tullut vastausta, joten asia ei edennyt lainkaan. Olin kyllä helpottunut, mutta myös hieman pettynyt. Tietysti haluaisin suuni pysyvän paremmin kunnossa, mutten voi hoitaa sitä oikein, jos en tiedä, mikä on oikein. Toiseksi olin ehkä salaa toivonut - mitä en oikein uskalla myöntää edes itselleni - että jotain tapahtuisi. En oikein osaa sanoa, että mitä, asia on liian vaikea edes ajatella selkeästi. Mutta tiedättekö sen tunteen, sen tietyn turvallisuudentunteen, kun joku tietää, joku "aikuinen", etten ole ok, että teen pahaa itselleni joka ikinen päivä elämäni loppuun asti.

Meinasin perjantaina syödä itseni hengiltä, tai siltä minusta ainakin tuntui. Ehkä se ei oikeasti ollut niin. Söin hirveän määrän, siis koko vuuallisen hirssipuuroa, joka oli ollut yön uunissa. Lisäksi koko paketillinen raejuustoa. Hetken päästä huuleni olivat siniset ja kädet myös. Aivan siniset. En voinut katsoa varpaita tai muuta ihoa, koska oli niin kylmä, etten pystynyt raottamaan vaatekerroksiani. Ahdisti, puristi ja oli paha olo. Hetken luulin oikeasti kuolevani.

Tänään rikoin oksennuksettoman putkeni komeasti kahdella kierroksella ranskanleipää maapähkinävoilla ja vadelmahillolla, suklaapatukoilla, kokoelmalla erilaisia jäätelöitä, oliiveilla ja fetalla, päärynäriisillä... Ai että tuntui mukavalta, kun suupieli on valmiiksi rikki ja repeää auki joka kerta, kun avaan suutani kunnolla. Muutenkin niin ihanaa. Muistin sentään leikata kynnet, niin ei ole kurkku niin verillä. Helppoa se oli kuitenkin, liian helppoa. Tästä alkoi viidenkymmenen tunnin paasto ja vapun jälkeen seuraava.

Basisti on muuten aivan jumalattoman komea mies.

Takaisin eiliseen. Synnyinkaupungista ei ole paljon kerrottavaa, mutta eilisillasta ehkä on. Olin jälleen konsertissa, tällä kertaa täällä opiskelukaupungissa. Isoveli tuli myös ja oli täällä yötä. Konsertti oli taas hieno, yksi niistä harvoista asioista, jotka nykyään saavat minut hyvälle mielelle ja onnentunteen edes hetkeksi virtaamaan suoniin. Musiikissa, valoissa, siinä tilanteessa, on taikuutta. En kehdannut ryysiä aivan eturiviin sotanorsun kokoisena raskaasti teräsvahvikkeisissa maihareissani, sillä keikka oli ikärajaton ja eturivi täynnä alaikäisiä faneja. Kuitenkin pääsin riittävän eteen. Basisti tunnisti minut samaksi tytöksi, jolla oli synnyinkaupungissakin suuri punainen rusetti päässä, se sama, joka oli eilenkin. Sitten se basisti moikkasi minua.

Ja sitten video. Nauttikaa hienosta laadusta, blogger kun tykkää tehdä noista suttuisia.

Ja loppuun vielä video samasta kappaleesta kuin viikko sitten. Tämä viimeistään paljastaa osalle teistä opiskelukaupunkini, mutten välitä.

Rakkaudella, Therru.