Elämäni yöt

Tämä on 200. tarina, jonka tänne kirjoitan. Sugar ehdotti historiaani, joten tartuin siihen. Tämä on tarina elämästäni sellaisena kuin sen nyt näen. Saatan jättää pois asioita, joita en pidä tärkeinä ja toisaalta korostaa sellaisia, jotka ovat muodostuneet tärkeiksi vain minulle ja ehkä vasta viime aikoina. Tapahtumat tulevat ajallisesti oikeassa järjestyksessä, mutta mitään muuta logiikkaa en lupaa. Tarina on pitkä, joten jos olet kiireinen, niin ehdotan, ettet aloita lukemista juuri nyt.

Kuvat ovat itse ottamiani (paitsi se, jossa olen itse, se on äidin ottama).

Varmasti kaikki, jotka ylipäätään tuntevat minut, tunnistavat viimeistään tästä kirjoituksesta. Jos näin käy, niin kerrothan minulle, kiltti.

Minä synnyin syksyllä 1990 synnyinkaupunkini keskussairaalassa perheeni toiseksi lapseksi. Äiti ja isä olivat tuolloin 21-vuotiaita ja isoveljeni täytti kolme vuotta vähän syntymäni jälkeen. Olin vahinkolapsi, mutta äiti ihan oikeasti toivoikin toista lasta, mielellään tyttöä. Isä puolestaan painosti äitiä aborttiin loppuun asti. Tämän äiti kertoi joskus,  kun oli tosi vihainen.

Olin haastava lapsi. Olin kiukkuinen ja äänekäs, ilmeisesti myös älykäs ja opin huomattavan aikaisin puhumaan. Opin kävelemään vasta yli puolitoistavuotiaana, mutta siinä vaiheessa puhuin kokonaisia lauseita kaikissa aikamuodoissa. Vuoden vanhana fyysinen kasvu pysähtyi, eikä vieläkään tiedetä, miksi. Yli kaksivuotiaana olin vuoden vanhan kokoinen.

Ensimmäiset muistoni ovat vuodelta 1992, kun sain ensimmäisen näkyvän arpeni kasvoihin. Myöhemmin niitä tuli lisää. Muistan terveyskeskuksen turkoosin suojakankaan ja tikit, jotka ompelivat suuni lähes kiinni ja kulkivat poskeni sisäpuolta pitkin koko suun matkalta. Muistan tomaattikeiton, joka oli ainoa lämmin ruoka, joka mahtui tarpeeksi ohuen pillin lävitse, sekä naapurin rouvan (isoäitini sisko), joka kävi katsomassa kun yritin syödä ituja.

Mieleeni nousee ensimmäisten viiden vuoden ajalta kuvia, joita en osaa laittaa järjestykseen, joista ei saa kunnolla kiinni. Muistan, kuinka äiti tuli itkien saunaan minun ja isoveljen luokse. Isä tuli perässä ja sillä oli kirves kädessä. Kerran äiti pakeni naapurin pihaan (ja minä tietysti mukana sydän pyhää kiukkua täynnä) koska isä oli taas inhottava, söimme herneitä palkoineen ja äiti itki. Ja joskus isä pesi minun suuni saippualla, koska isoveli oli ollut tuhma, saippua poltti. En kuitenkaan muista pelänneeni isää koskaan, mutta muistan vihanneeni syvästi, koska se satutti äitiä. Olen aina ollut äidin tyttö ja olen edelleen. Nykyisin välit isään ovat tosi hyvät, joskaan ei läheiset. Isä on sisäänpäinkääntynyt ja eristäytyvä ihminen, enkä usko, että sillä on edes ketään läheistä ihmistä. Pari vuotta sitten sain tietää olevani isän mittapuussa tosi läheinen, kun hän esitteli minulle kaikkein pyhimmän, keittiöveitsensä. Hän on siis kokki, ja täytyy myöntää, että aivan huipputasoa vielä.

Olin 4- tai 5-vuotias, kun isä lähti Pohjois-Saksaan töihin. Mummula oli ollut Saksassa jo jokusen vuoden sitä aikaisemmin, mutta aivan äärimmäisessä etelässä. Pohjoisessa keräsin simpukoita hiekkarannoilta, kannoin hiekalle jääneitä meduusoja takaisin mereen, opin lennättämään leijaa ja syömään kolmen minuutin munan oikein sekä kutsumaan viereisen huoneen kiukkuista rouvaa lohikäärmetädiksi.

Esikoulusta olin syksyn pois, kun äiti meni Baijeriin töihin ja minä menin mukaan. Voin rehellisesti sanoa, että se oli elämäni onnellisinta aikaa. Oli maaseutu ja maatilan eläimet, oli Baijerin metsät, vapaus, yksinäisyys ja vuoristopuroja, joihin "putosin" vaatteet päällä, koska kipeänä ei saanut mennä uimaan. Oli lähteitä ja linnojen raunioita, lehmiä joiden utareet sai lypsää tyhjiksi, koska lypsykone oli huono ja vasikoita, joiden kanssa juosta laitumilla. Isä oli Sveitsissä töissä ja kävi meitä tapaamassa aina vapaapäivinään. Minulle isä toi karkkia, sellaisia, mitä Suomesta ei saa, enkä minä muutenkaan ollut tottunut saamaan karkkia, joten kourallinen makeaa oli taivas.

Kiukkuisia otuksia.

Alhaalla laaksossa oli maatila, joka teki pienen Therrun onnelliseksi.

Baijerista matkustimme isän luokse Sveitsiin. Emme voineet äidin kanssa mennä syömään ravintolaan, jossa isä oli töissä, koska emme omistaneet tarpeeksi hienoja vaatteita. Sain syntymäpäivälahjaksi maailman kauneimman huuliharpun, joka on vieläkin ehjä. Ratsastin norsulla eläintarhassa ja silittelin sarvikuonoja. Menin liian lähelle vihaista leijonaa eikä minua pelottanut. Niitä muita pelotti kyllä.

Sveitsistä palattuani havaitsin, että olin liian lihava. En koskaan unohda niitä viininpunaisia housuja, joissa reiteni levisivät esikoulun tuolille valtavina, niin suurina, ettei näkkärin päälle saanut laittaa voita, ei ainakaan paljoa.

Kun isä tuli Sveitsistä takaisin, se muutti omaan asuntoon. Se ei ollut minusta mitenkään kummallista, olihan isällä työpaikka muualla ja olin tottunut jo siihen, ettei isä ole kotona, isällä on oma koti. Vanhempani siis erosivat. Se tapahtui nätisti, vailla suuria riitoja, eikä se ole koskaan tuntunut minusta mitenkään pahalta tai oudolta, ei yhtään siltä, että perhe olisi hajonnut.

Jonkin verran eron jälkeen äiti tapasi pikkuveljieni isän, joka oli jo lupaava pieni narkkarinalku. Narkomaanihan ja pikkurikollinen se mies on edelleen, joskaan ei mikään alku enää. En nähnyt sitä lapsena, mutta nyt mietin, kuinka surullista se on, kun niin hyväsydämisestä ihmisestä (sillä sitä hän todella oli) tuli sellainen. No, tämäkään mies ei ole pyörinyt kuvioissa enää kymmeneen vuoteen. Hän muutti kuitenkin elämäämme suuresti: sain ensimmäisen pikkuveljen ollessani 7-vuotias ja toisen puolitoista vuotta myöhemmin. Nyt ne ovat jo 13- ja 15-vuotiaita teinipoikia, molemmat minua pidempiä.

Koulusta ei ole kovin paljon kerrottavaa. Minusta se oli helppoa eikä kuitenkaan tylsää, minulla oli kavereita ja opettaja, joka pärjäsi minulle, vaikken ollut helppo. Näin jälkeenpäin ajatellen luulen, että minua on yritetty kiusata, mutta hukkaan meni hyvät kiusaamiset, kun en tajunnut tulleeni kiusatuksi. :D

Tätä en muista, mutta siitä on merkintä potilasasiakirjoissa: Kolmannella luokalla olen avautunut terkalle, että tiedän olevani lihava. Merkinnän mukaan olemme keskustelleet siitä, että ihmiset ovat eri kokoisia ja näköisiä ja saavatkin olla. Neljännellä luokalla jouduin painokontrolliin (terkka oli vaihtunut, ja nämä tapahtumat minä muistan), koska paino oli kasvanut pituutta nopeammin. Meistä viidestä tytöstä, jotka siellä kävimme pari kertaa, tiedän ainakin kolmella puhjenneen syömishäiriön. Äiti laittoi niille käynneille stopin nopeasti, sillä runsaasti liikkuva ja terveellisesti syövä lapsi saa olla vähän pyöreä ilman, että siitä on mitään haittaa kenellekään. Seuraava merkintä onkin viidenneltä luokalta, että painon ja pituuden suhde on tasoittunut.

Viidennella luokalla unelmani kävi toteen ja sain koiran. Se oli kaunis ja ihana, rakastin sitä aivan valtavasti. Se oli kuitenkin vaikea, ja vaikka olin jo siinä vaiheessa varsin kokenut koirien kanssa, niin tämä oli jo liian haastava minulle. Ilmeisesti oli epilepsia sekä erittäin haastava luonne, arka ja etenkin kohtauksen lähestyessä erittäin arvaamaton. Neljä vuotta myöhemmin koirasta luopuminen teki niin kipeää, etten tiedä, onko minuun koskaan sattunut niin paljoa.

Yläasteajat olivat tupakointia, sekä pärjääämistä koulussa että lintsaamista, hevimusiikkia ja yhdeksännellä luokalla mukaan tuli ensimmäiset epämääräiset ihmissuhteet. Oli aikuisia miehiä pari kappaletta, jotka himoitsivat nuorta lihaa. Minä annoin seksiä ja sain siitä hyvästä muita palveluksia ja hyödykkeitä. Mukaan tuli ensimmäinen seurustelusuhde (ihan sopivan ikäisen pojan kanssa), mutta se loppui lyhyeen, sovussa kuitenkin. Peruskoulusta lähdin vähän päälle ysin kesiarvolla saman koulun lukioon. Olin oppinut piilottamaan ruokaa, tupakoinut ruokatauot ja lukenut Ihanan meren.

Onneksi oli myös uusi koira, tämä nykyinen, jota ilman en varmasti olisi tässä nyt kertomassa teille tarinaani. Äiti ei enää kestänyt katsella minua ilman koiraa, vaillinaisena, yksinäisenä ja elämänsisällön menettäneenä teininä, jolla oli taipumusta kaikenlaiseen pahantekoon. Koira auttoi kaikkeen siihen heti, kun olin valmis yrittämään uudelleen.

Aloitin nelivuotisen lukioni syksyllä 2006. Maailma ei ollut vielä läpeensä paha, vaikka tiesin, mitä nälkä on, mihin kaikkeen seksiä voi käyttää ja miltä tuntuu tulla hylätyksi. Koulu oli tyydyttävää elämässä mukavasti jännitystä. Oli valvottuja öitä, ruokapäiväkirjoja ja kymppi plussia kirjallisuusesseistä. Plussa oli myös raskaustestissä, mutta siitä olen jo joskus kertonut teille, ihmisen alusta, joka oli peräisin hyötysuhteesta (joka osittain perustui siihen, etten osannut sanoa ei) isääni vanhempaan mieheen ja joka meni kesken ennen kuin kohtalo oli sinetöity.

Tuli koulutöitä ja projekteja, pettymyksiä ja itkua mutta yhä kymppejä ja ysejä, pari kasiakin. Oli kouluterveydenhoitaja, joka toivoi etten tupakoisi, papereissa luki "hoikka nuori nainen". Ensimmäinen oksennuskerta oli takana, mutta sen pyyhkisin pois, jos voisin. Oli ystävä, Violetta, joka oli yrittänyt itsemurhaa ensimmäisen kerran, ja jonka ainoa ystävä minä olin. Iltaisin menin bussilla sinne, missä oli akuuttipsykiatrian osasto 5 (vai oliko se 7?) ja vein ystävääni puistoon. Seuraavana vuonna oli toinen ystävä, joka jäi bussin alle ja kuoli. Samalla oli naispääosa Macbethissa alkuperäisikielellä, oli kylmät sormet ja kaverille syötetyt eväät, yhdeksästä yhdeksään koulupäivät ja laulutunnit, joiden aikana opin, että minussa on jotain kaunista, jotain herkkää. Sen minä oksensin ja tupakoin sitten raajarikoksi. Äiti pakkasi evääksi joskus salaattia, joskus leipää ja ituja. Salaatit söin joskus, leipää en juuri koskaan ja idut melkein aina, mutta ne piti laskea ensin. Oli äärettömän tärkeää, montako mungopavunitua oli ja montako linssinitua. Oli vielä muitakin ituja, nekin piti laskea, että ne saattoi syödä. Samaan aikaan terveystiedon tunnilla käsiteltiin syömishäiriöt vartissa ja minä nauroin salaa ja räkäisesti itsekseni.

Lopusta luokioajastani ja sen jälkeisestäkin te jo tiedätte oleellisen. Burn outin partaalla horjumisen ja K:hon tutustumisen, E:n löytämisen ja sen, että luokanvalvojani oli kyynel silmässä avautunut minusta ja E:stä opettajainkokouksessa, kun ne tytöt ei oikein suostuneet syömään viikon luokkaretkellä. Varsinkaan Therru, joka ei oikeasti tullut edes ravintolaan mukaan, se passitettiin sitten kotisuomessa terkalle ja lääkärille, labroihin, EKG:hen, sisätautipolille ja nuorisopsykiatriselle. Siitä eteenpäin, rakkaat lukijani, te tiedätte enemmän kuin luokanvalvoja tai äitini. Te tiedätte, että lopetin sen leikin parin kuukauden jälkeen, koska olin lihonut liikaa ja sellainen rumba tuntui muutenkin järjettömältä.

Abivuonna viiltely meinasi karata käsistä ensimmäisen kerran. Muutama naarmu minulla oli jo valmiiksi, mutta tuona vuonna tein melkein kaikki nykyisistä raidoistani. Keväällä 2010 kirjoitin ylioppilaaksi keskimäärin keskivertoarvosanoilla, joiden sarjasta puuttuu vain i ja e, a tuli tuplana ja m triplana. Lukion päättötodistus oli kauniimpi, 131 kurssia, tanssidiplomi (vain arvosanalla 4) ja enemmän kymppejä kuin kaseja, kasia huonompaa ei yhtään. Siitä oli hyvä jatkaa yliopistoon, tai niin minä luulin silloin.

Pääsin pariinkin yliopistoon. Valitsin tien, jonka kuvittelin johtavan unelmaani, fyysikon ammattiin. Niinhän ei käynyt, kuten tiedätte. Mutta ehkäpä minun ei ole tarvetta kertoa tässä enempää nykypäivästä tai lähimenneisyydestä, ne tarinat löytyvät mapista ö (sivun oikea laita). 

Lopuksi vielä video viime viikonlopulta (ensi lauantaina uusiksi!):