Kaikki on niin helvetin järjestyksessä. Työ on niin varma ja vakituinen kuin mikään duuni näinä aikoina, vuokra ei vieläkään noussut, koira on terve, kalanpoikaset kasvavat normaalisti ja Pessi on kivempi kuin koskaan.

 

Mutta vaikka työ on varmaa, niin jatko kuitenkaan ei ole. Olen vissiin käymässä vanhaksi. Olen elämäni ensimmäisellä yli yhden päivän sairauslomalla, aika pitkällä itse asiassa. Tosin ensi viikolla pitäisi taas mennä töihin. Rasitusvammoja molemmissa jaloissa, ja ne eivät ole vieläkään hyvät, vaikka olen lepuuttanut niitä jo yli kaksi viikkoa niin hyvin kuin osaan. Mikä ei toki ole kovinkaan erinomainen suoritus. En vain pysty, ei minun elämäni voi olla vain paikallaan. On pakko kulkea, mennä, kävellä. Kinesioteippi helpottaa, mutta voinko minä olla lopun työurani kinesioteipit jaloissa. Mielessä kypsyy ajatus siitä, että ehkä voisi kehittää elämään jotain muuta, opiskelua vaikkapa, mutta kun silläkään ei elä. Muutos on väistämätön. Kaikki se on vain täyttä kaaosta.

Psyka kertoo, että on tottunut katselemaan syömishäiriöisten ruokavalioita, mutta että minulla on ehdottomasti oudoin. Kiitos. En tiedä, mitä sanoa, niin katson numeroitua pistorasiaa lattianrajassa. Sitä, jota aina katson, kun en osaa katsoa silmiin. Psyka on oikeastaan aika kaunis, ja kun katson sen kasvoihin, tiedän, että se on tosissaan. Että nyt ihan oikeasti on tapahduttava jotain.

Mutta kun en minä osaa.

Tyrmään sen ehdotukset järjestelmällisesti. Ei pähkinöitä päivittäin. Eikä juustoa. Eikä ainakaan sitä leipää! Ravitsemusterapeutille on ihan ok, etten syö leipää. Lopulta päädymme siihen, että ensin koitetaan selvitä joulusta hengissä, mikä ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, ja sitten ensi vuonna katsellaan, miten jatko.

Ja jälleen olen onnistunut toteuttamaan pelkuruuttani ja välttämään jokaisen mahdollisesti eteenpäin suunnatun askeleen ottamisen. Vaikka siksihän minä siellä olen. Ja kyllä minä haluan. En vain osaa enkä uskalla.

Joulu on ollut oikein onnistumisen juhlaa: en ole oksentanut, viiltänyt enkä kuollut. Siitä kiitän ystävääni bemaria. Ensimmäistä kertaa jouluna minä olen vapaa saapumaan paikalle vasta päivällisen jälkeen ja lähtemään, kun alkaa ahdistaa liikaa. Olen vapaa pakkaamaan koira ja ajamaan metsätielle tupakille, rämpimään kurassa ja lähtemään keskellä yötä huoltoasemalle vain koska voin. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta tänä jouluna minun henkeni ja ihoni pelasti auto.

Kaikki vain on niin kamalan kaoottista, kun suljen silmäni.