Lämpötila liikkuu nollan tienoilla ja pyörä on raskas ajaa lumessa. Portaissa tulee hiki, ja vaikka kaipaankin pakkasia, jäätähtiä ja erityisesti aurattuja teitä, minä viihdyn töissä. Olen työnantajan käytettävissä käytännössä yötä päivää, ja juuri siksi parin viikon takainen talviloma tuli enemmän kuin tarpeeseen. Lupasin olla vastaamatta työpuheluihin ja lähdin talviseen Kosovoon, yhteen Euroopan köyhimmistä ja monitasoisimista maista, lähdin raunioiden ja lasipalatsien, järjestäytyneen rikollisuuden ja ihmiskaupan maahan, lähdin sinne, missä maaseutu on kuraisena kurja näky, mutta tuulessa leijuu toivo ja tulevaisuus. Palasin takaisin, palasin töihin.
Pessin huomaavat kaiken, ne tuntevat kehoni jokaisen kulman ja mutkan, luun, lihaksen ja makkaran. Erityisen hyvin ne löytävät kerta toisensa jälkeen ne pisteet, joista minä lennän taivaaseen ja lopulta raskaasti hengittäen silmät kiinni tunnen eläväni enemmän kuin koskaan. Ja ehkä juuri noiden käsien vuoksi minua pelottaa. Ensimmäistä kertaa varmaan yli vuoteen minä kohtaan vessan peilistä sen, mitä vihaan ja rakastan, pelkään ja himoitsen yli kaiken. Tapaan kahtena iltana peräkkäin sen tytön, jonka silmät vuotavat punaisina, jonka posket ovat turvonneet ja kurkku käheä, mutta tärkeintä kuitenkin on tyhjä vatsa. Minä olen palaamassa, halusin tai en. Ja minä haluan.
Tunnen itsessäni sekä niin sanotun paranemisen että sairauden huonot puolet, tunnen valtavan ruhoni ja ne ajatukset ja vihan, jotka eivät ole kadonneet minnekään. Hyviä puolia ei kumpikaan ole elämääni tuonut, ei ainakaan niin paljon, että jaksaisin ponnistella. Olen tilanteessa, jossa joko pään tai kehon on muututtava, ja minä tiedän, ettei pää muutu. Että tämä on samaa tahmaa loppuun asti. Vielä minä voisin kai kääntyä sinne, minne olen ollut matkalla viimeiset puolitoista vuotta, mutta minua ei kiinnosta. Voin yrittää pitää kiinni siitä, mitä minulla on tai sitten antaa vain mennä, enkä minä enää osaa pitää kiinni.
Ennen töitä syötävä aamiainen on ainoa ehdoton, kaikki muu on vapaata riistaa leikittäväksi. Olen lihonut vuoden takaisesta kokonaiset puolitoista kiloa, ja juuri nyt se on aivan liikaa. En vain kauheasti kestä. Töissä minä hymyilen ja otan karkkia, jota joku on tuonut yleiseen jakoon, joskus tuon itsekin. Vitsailen työkaverin mukana siitä, ettei karkkia voi syödä liikaa ja kuuntelen ihmettelyt siitä, kuinka karkinsyönti ei näy minussa. Katson poispäin tai irvistän, en aio lähteä mukaan siihen leikkiin, että "sähän liikut niin paljon, siitä se varmaan tulee".
Tänään olen ehkä turhankin rehellinen siitä, mitä tunnen ja mitä mietin. Terveyskeskuksen täti, jota olen tavannut viimeisen vuoden ajan kerran kuussa paitsi silloin, kun olen töiden vuoksi joutunut perumaan, alkaa puhuttaa minua jatkoon. Että tämä ei selkeästi riitä. Istuttuani tunnin vihreässä tuolissa annan lopulta periksi, ja niin lähtee lähete syömishäiriön hoitoon. Mutta kun minä en halua. Kun mikään ei lopulta kuitenkaan muutu, vaikka välillä näkisi unta enkeleistä. Saan vielä yhden ajan tälle mukavalle tädille ja lupaan, että jos siellä toisessa paikassa ei ole hyvä, palaan takaisin tähän tuoliin.
Ja niin minä makaan taas sängylläni miettimässä, onko ennen töitä oikeasti aivan pakko syödä.
