Tekisi mieli sanoa, ettei mitään ole tapahtunt. Etteiminun elämässäni tapahdu mitään. Mutta kyllä siinä tapahtuu. Onkin aikaa edellisestä postauksesta. Pahoittelen.

Kävin tosiaan E:n kanssa Tallinnassa. Reissu meni olosuhteisiin nähden hienosti. Söimme tietysti kauheita määriä, mutta niin me kyllä liikuimmekin. Ruoka on ajoittain myös E:lle ongelma.

Ja sitten oli penkkarit. Eipä tarvinnut itse niitä karkkeja paljon syödä. Uskottelin itselleni, että ne ovat kamalan pahoja. Ja pakkohan niiden on olla! Kaikki meni tosi hyvin. Showssa esitin K:ta ilmeisen onnistuneesti ja kaikki onnistui muutenkin loistavasti. Jälkeenpäin tuli kehuja, kun show ei nöyryyttänyt tai häpäissyt ketään.

Rekassa oli tosiaan hieman kylmä. Minulla ei sinänsä ollut hätää, kun osaan pukeutua talvellakin, mutta osa jopa itki, kun varpaat alkoivat koululla sulaa. Minulle tuli kylmä vasta yöllä. Koko luokka meni aivan järkyttävän kamalaan ja epähallamaiseen paikkaan juomaan ja tanssimaan. Heti narikkajonosta päästyäni aloin laskea minuutteja siihen, että kehtaan lähteä. Kyllästyin odottamaan kyytiä, niin kävelin vajaan tunnin matkan kotiin tuulessa ja pakkasessa ja tietysti baarivaatteilla. Kyseinen tempaus hieman helpotti ruoka-ahdistusta.

Ja tämä yö. Olen tädin läppärilla, kaikki nukkuvat jo. Olimme katsomassa Rammsteinia. Aivan mahtava meno! Ihailen. Oli oikein nautittavaa. Täti itse on raskaana eikä siis voi juoda, muttahän ja miehensä huolehtivat siitä, että minä kyllä juon.Illan mittaan tuli vain 4 siideriä ja 2 olutta. Ne olivat onneksi hyvin ajoitetut, etten kauhean humalassa ollut missään vaiheessa.

Tänä aamuna koin jotain karmeaa. Kauhea läskiahdistus. En mahtunut ulos ovesta, tuli kiire bussiin, eikä ollut mitään keikkavaatetta. Onneksi tädillä oli sieviä vaatteita lainata. Mutta sitä ahdistusta en halua kokea enää KOSKAAN! Vaikka kuolisin nälkään, ei sitä enää koskaan.

Olen saanut painon hyvin pysymään samassa jo pidempään. Jokin minussa silti haluaa yrittää syödä vähintään kahdesti päivässä, mieluummin kolme. Jokin minussa haluaisi tavoitella pysyvää painoa normaaleissa mitoissa.

Mutta suurin osa vihaa, pelkää ja odottaa.

Taukoa, taukoa, taukoa. Enkä ple edes tehnyt mitään! Pari kertaa viikossa käyn veljen kanssa lenkillä. On ihan täys työ pysyä hyväkuntoisen pitkän miehen tahdissa. Mutta kyllä kannattaa. Jonakin päivänä vielä juoksen yhtä lujaa, yhtä pitkälle.

Pelkään ruokaa ja pelkään itseäni. Pelkään elämää.

Ensi yönä lähden E:n kanssa Tallinnaan. Olemme hotellissa yötä. Tarkoitus on syödä aivan mielettömästi suklaata. Sitten laihdutan lauantain, sununtaina on taas kahdet sukujuhlat. Maanantaista alkaen Halla on taas niin kiltti tyttö, joka ei syö, ei nuku. Niin kiltti että! Jos nyt olen syönyt joka päivä, toisinaan 300 ja toisinaan yli tuhatkin kaloria, niin maksan sen takaisin korkojen kanssa. Minulla ei ole vaihtoehtoja.

Ne odottavat minulta niin paljon. Maltillisemmat odottavat, että minusta tulee äidinkielen opettaja, jotkut veikkaavat, että fysiikan ja kemian. Toiset odottavat minusta niiden tutkijaa. Äidin mielestä menen hukkaan opettajana. Hän odottaa minusta huippututkijaa. Mitä jos en pystykään täyttämään niiden odotuksia.

Kyllä minä pystyn.