Kun kävelen ensimmäistä kertaa sinne, mihin terveyskeskyksen psykologi lähetti, aamu on kuulas ja kaunis. Tunnen, kuinka kahvi virtaa suonissani ja lyhenevää tupakkia pitelevät sormet tärisevät. Hoitaja on ystävällinen, yli-inhimillisen tyyni ja lempeä, ääni pehmeä kuin käsirasva, ja minua ällöttää. Kamalinta on, kun se kysyy, miltä tää susta itestä tuntuu? tai mitä sä ite tästä mietit? Tekee mieli huutaa sille päin naamaa, että vitustako mä tiedän!, paiskoa tavaroita, kiroilla tai jotain, mikä saisi aikaan reaktion siinä. Tehdä jotain, mikä rikkoisi sen tahmean ylipehmeyden. Ja jotta varmasti saan toisenkin tilaisuuden, saan uuden ajan ja sen jälkeen vielä yhden.
Muutamaa päivää myöhemmin kävelen viimeistä kertaa terveyskeskukseen siihen vihreään tuoliin. Jo viimeksi menin viimeistä kertaa, mutta nyt tiedän, että tämä on se oikea viimeinen. Psykologi on kuin edellisen hoitajan vastakohta, ja minä tykkään siitä. Se nauraa paljon muttei ole ylipositiivinen, se kestää kiroilua ja äänen korottamista, sillä on hyvä huumorintaju ja se on sopivasti vähän ronski. Se onkin ollut ensimmäinen ja näillä näkymin myös viimeinen positiivinen kokemus julkisen terveydenhuollon mielenterveyspuolella.
Sieltä ei ole helppo lähteä, mutta minä en näytä sitä. Lopuksi psykologi halaa minua oikein lujaa, en ollut tajunnutkaan, kuinka lyhyt se on, ja toivottaa kaikkea hyvää moneen kertaan. Vannottaa, että tyhjän päälle et sitten jää. Jos tuolta toisesta paikasta lähdet, niin tulet sitten takaisin tänne, laitat viestiä suoraan hänen numeroonsa, joohan. En uskalla luvata, ja vielä lopuksi se sanoo hiljaa mutta painokkaasti mä luotan suhun.
Olo on jotenkin tyhjä, kun kävelen kevätauringossa ja katupölyssä kotiin. Olen kuitenkin käynyt tuolla yli vuoden, vaikkakin harvoin. Tiesin koko ajan, ettei se ole lopullinen paikka, että se on vain kauttakulkuhuone ja että minä olen käynyt siellä poikkeuksellisen pitkään, mutta silti viimeinen kerta tuntuu liian lopulliselta. Tuntuu, kuin olisin nyt jo tyhjän päällä, vaikka viikon päästä on seuraava aika sille toisen paikan hoitajalle.
Elämässä on kuitenkin vielä, tai paremminkin jo, paljon asioita, joista olen ihan mielettömän onnellinen. Akvaarioprojektini itkuineen ja iloineen, itse kasvatetut nuoret kalat, yllätyspoikaset ja ikuiset suunnitelmat pitävät mielen ahkerana silloinkin, kun se saisi levätä, ja asunnossa kuuluu lakkaamaton veden ääni. Kun kevätaurinko on avannut viimeisetkin tiet, minä kiillotan visiirin, sillä alkaa kesän paras kausi. Jos minä jotain rakastan, niin vauhtia ja vapautta.
Työt, turhauttavat, ihanat, palkitsevat, rasittavat työt, pitävät minut kasassa. Vaikka harmittaa, turhauttaa, ärsyttää, niin minä pidän työstäni. En oikein osaisi elää ilman. Lähes joka viikko vapaille jäädessa jokaisessa raajassa on vähintään yksi työperäinen kipupiste tai rasitusvamma, ja lähes joka vapailla ehdin palautua melkein riittävästi. Työ on tarpeeksi kova motivaation lähde, että melkein joka aamu ennen töihin lähtöä syön sen tylsän pussipuuron. Työ on syy pitää keho toimintakykyisenä, ja tässä tapauksessa se tapahtuu syömällä liikaa tarpeeksi. Olen vihainen ja pettynyt kehooni jokaisen rasitusvamman ja kivun vuoksi, sillä vaikka minä kuinka syön ja syön ja syön ja pää kärsii siitä, niin kroppani palkitsee minut näin. Kivulla. Ja kaikkein eniten minua jännittää loppukevään parin kuukauden projekti konttorilla, kahdeksasta neljään sisätiloissa ilman liikuntaa, liian julkinen lounas ja pakolliset pullakahvit. Minun on pärjättävä yli kaksi kuukautta ilman työni fyysistä, päätä kasassa pitävää puolta. Ja siitä huolimatta minun on ruokittava kehoni. Kai?
Jälleen kerran minun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta sidon lenkkarit jalkaan ja vedän pipon päähän, pujotan pannan maailman parhaalle koiralle ja suuntaan kohti yötä. Vaikka töissä yöt ovat minun, vain minun, niin nämä yöt ovat eri. Kävelen koiran kanssa hetken mielijohteesta kauemmas kuin oli tarkoitus, mutta se ei haittaa, koska nämä yöt ovat meidän.
