Älä koskaan

Elämä käy yhä kummallisemmaksi. Minun piti eilen illalla kirjoittaa tänne, mutten tehnyt sitä. En kai kehdannut, sillä olin syönyt enemmän kuin piti.

Vaaka näyttää päivä päivältä omaa ennätystäni, mutten osaa iloita siitä kunnolla. En osaa luottaa siihen, että tämä on todellista. Matkaakin on vielä paljon edessä. Matkaa, mutta mihin? En ole kai koskaan tiennyt pitkän ja paskaisen matkani määränpäätä. Olen kuvitellut sen olevan yhtä ja toista, mutta tiennyt en ole koskaan, olen vain uskonut, toivonut ja pelännyt. Määränpäätä tärkeämpää on itse matka, solmussa olevat polut edessäni, taival ja vapaus. Vapauskin on vähän kyseenalaista kyllä, vapaus mihin? Kuinka monet näistä valinnoista ovat oikeasti olleet omiani? Oliko vaihtoehtoja koskaan edes olemassa?

Eilen päivällä söin kaksi pientä karjalanpiirakkaa jäisenä suoraan pakastimesta, vaikka yksikin olisi riittänyt. Mitään en siis ole oppinut. Perustelin sen itselleni sillä, että olin menossa luovuttamaan verta vaikken olisi saanut. Silti kaksi oli liikaa. Kukaan ei onneksi kysynyt painoani siellä, niin ei tarvinnut valehdella. Join siellä mehuakin, jonka kaloreita en tiedä. Siksi päätin olla syömättä enempää, mutta illalla söin kuitenkin kaksi jäistä sämpylää, mistä tuli fyysisestikin ihan kauhea olo, eikä se edes helpottanut heikotusta.

Vähän, tai oikeastaan paljon, vaivaa epäilys siitäkin, että mistä tiedän vaa'an olevan oikeassa ja rehellinen? Mitä jos peili onkin oikeassa ja vaaka valehtelee ja olenkin edelleen se sama valas kuin aina ennenkin. Jos vain kuvittelen edistyneeni, mutta oikeasti junnaan paikallani.

Tänään vaaka sanoi BMI:n olevan 17,06, mutta se ei näy missään. Läskiä joka paikassa, vain olkapäähän on ilmestunut vähän kulmaa. Numerot ovat pienentyneet parissa päivässä niin paljon niin nopeasti, että tämä ei voi olla todellista. Jokin minussa arvelee, että voisin syödä vähän enemmänkin ja hidastaa vähän tahtia, mutten uskalla. Syömisestä tulee niin paha olo, etten uskalla syödä enempää. Onneksi en ole oksennellut moneen päivään.

Tämä kaikki on vain niin outoa, etten käsitä, en uskalla luottaa mihinkään ja kaikki ahdistaa. Enkä uskalla oikein edes jutella kenenkään kanssa asiasta, koska häpeän ja pelkään. Kävin eilen Tammen luona, mutten saanut suutani auki, vaikka luotan Tammeen. Olen vähän huolissanikin hänestä. Onneksi olen saanut kerrottua, kuinka tärkeä hän on minulle.

Unen ja valveen rajamailla näin kuvia, valhetta, todellisuutta, ehkä tulevaa, ehkä mennyttä

Tulevaisuus on vaarallinen sana.

Alan taas käyttää kajalia. Panen jos panettaa ja joskus vaikkei panetakaan, ihan ketä haluan ja välillä vain koska en osaa sanoa ei. Oksennan kaiken kauniin, konttaan polvet sinisiksi ja nauran maailmalle räkäisesti. Vedän viinaa tupakkaa vittu ihan mitä huvittaa, kaikkea sekaisin ja liikaa. Musta tulee luuranko, jota kukaan ei uskalla koskea ja sitten saan tehdä ihan mitä haluan eikä kukaan voi pysäyttää mua koska osaan lentää.

I feel it driving me to something I'll regret

Torstaina koin yhden viimeaikaisen elämäni huippuhetkistä. Sovitin kaupassa kaunista hametta lastenosastolla, kokoa 164. Se oli liian suuri minulle, 169,5-senttiselle naiselle. En uskaltanut edes koskea kokoa pienempää, sillä pelkäsin että teen jotain typerää, kun se onkin liian pieni. Kun vaate on liian pieni, se tarkoittaa että minä olen liian suuri. Liian lihava. 

Sain viikonloppuna osani mustuuttakin. Näin vanhoja luokkatovereita perjantaina eräässä tapahtumassa. Hopea oli ainoa, jota oikeasti olisin halunnut heistä nähdä. Pari niistä ei sanonut minulle sanaakaan, eikä niiden vanhemmatkaan sanoneet. Eivät edes katsoneet. Ehkä minä olen liian huono, lihava, tyhmä heidän lastensa kaveriksi. En minäkään heistä pidä, mutta yritin edes olla kohtelias.

En ole aikoihin nähnyt itseäni niin lihavana kuin nyt parina päivänä. Reidet suuret ja turpeat, roikkuva maha ja paksut, muodottomat käsivarret. Vihasin sydämeni pohjasta sitä, mikä katsoi minua takaisin äidin kylpyhuoneen seinästä. Tulen varmaan aina vihaamaan sitä.

Olen sekä tyytyväinen että tyytymätön viikonlopun syömisiin. Ruoka ahdisti aivan taukoamatta, iltaisin olo oli niin paha, ettei minulla ole sanoja kuvaamaan sitä. Perjantaina äiti pakotti syömään nuudeleita ja leipää. Kaikki olivat kotona, mutta se tapahtui äänettömästi, kivuttomasti, nopeasti ja tehokkaasti. Täydellisesti. Jäljelle jäi voitonriemu.

Eletään valkoista kuolemaa

Meinasin jo monta kertaa kirjoittaa tänne. En kuitenkaan kirjoittanut, sillä siitä olisi tullut vain lista siitä, mitä olen oksentanut ja miksi. Syy olisi aina ollut sama: koska olen läski ja se ahdistaa. Tai oikeastaan kaikki ahdistaa. Kerronpa kuitenkin, että olen jo sortunut oksentamaan turvaruokiakin. Tuntuu niin turhalta.

Ensi viikolla olisi paluu yhdeksi illaksi vanhalle koululle. En vain kehtaa mennä sinne, en tämän kokoisena. Tänään painondeksi oli 17,75, mutta ahmin kuitenkin, tosin turvaruokia.Vaikka odotan innolla vanhojen tuttujen näkemistä, pelottaa, että ne kysyvät, mitä kuuluu. En halua kertoa mitään. En myöskään halua sanoa, että ihan hyvää, koska se olisi valhe.

Koulu on hoitunut mukavasti vasemmalla kädellä. En käy ollenkaan pääaineeni kursseilla, sillä en pysty. Häpeän liikaa. Se kaikki myös ahdistaa, jatkuva tunne, etten selviä, olen huonoin ja paska ihminen. Ja siellä erityisesti pelkään, että joku kysyy kuulumisia. Usein hävettää niin, että toivoisin maan nielevän.

Tänään kuulin, että Piisamia oli ahdistanut se, kun puhun kuolemasta ja se, etten usko näillä elintavoilla eläväni kauhean vanhaksi. Hän pelkäsi, että sen lisäksi että elän hidasta itsemurhaani myös suunnittelen jotain nopeampaa kuolemaa. Jos hän olisi sanonut aiemmin, olisin voinut helpottaa hänen oloaan kertomalla totuudenmukaisesti, että ei, itsemurha ei ole ajankohtainen kysymys, en minä sellaista aio.

Silmä silmästä, hammas hampaasta

Kuinka kukaan voi oikeasti olla näin tyhmä. Oksentelin aamiaisen koska olen läski. Heti sen jälkeen iski tajuntaan: tunnin päästä hammaslääkäri! Pelotti oikeasti mennä sinne. Olin aivan paskajäykkänä koko puolituntisen, ja oliivisilmäisellä tädillä saattoi jäädä juttu kesken, kun liukenin aika nopeasti paikalta. Hammaslääkärini on sokea tai jotain, kun ei tuntunut huomaavan mitään, mutta hyvä niin. Ehkä se keskittyi vain siihen yhteen hampaaseen eikä edes katsonut kurkkua, joka oli ehkä hieman herkkänä. Mutta arvatkaas, kuinka paljon tekee mieli soitella uutta aikaa.

Ja koska oli muutenkin aivan liian mukava olo, kun pääsin kotiin, niin piti sitten syödä loput omenakaurapaistokset vaniljakastikkeella ja 6 pasteijaa. Eikä ollut helppoa oksennettavaa, ei. Ihan kauheaa itse asiassa. Inhotan itseäni.

Nam sub axe legibus Hecubam reginam

Valmistauduin tänään huolella. Kaikki oli valmiiksi ajateltua. Kävin luennolla, jonka perusteella olisin valmis vaihtamaan pääainetta vaikka heti. Lähdin luennolta kiireellä odotellakseni bussia, joka oli aivan liian täynnä ollakseen mukava kyyti. Tarinani kulkee vääjäämättä kohti kliimaksiaan, jonka tarkemmalta kuvaukselta olen päättänyt teidät säästää.

 

Otan voin ja neljä munaa huoneenlämpöön. Vien koiran, pesen pyykkiä. Vastaan puhelimeen ja nauran iloisesti samalla kun mieleni laskee voin kaloreita ja strategisten kynsien pituutta millimetrin kymmenesosina. Vatkaan, sulatan, sekoitan. Nyt ei säästellä voita eikä sokeria!

Mutakakku on liian makeaa, liian rasvaista, liian suklaista; pinaattipasta maistuu kaikin puolin liian taivaalliselta, eikä kaloreilla ole väliä. Tai on: mitä enemmän, sitä enemmän!

Postuessani hetkeä myöhemmin valkoisen alttarini ääreltä silmät punaisina ja naama turpeana tiedän antaneeni jälleen palan itseäni pois, ja pahinta on se, etten ole aikoihin enää jaksanut välittää.

Huomenna sitten uusiksi, iloiset veikkoni, sillä kaapissa on vielä puolikas mutakakku!